Naantalin tulipalon kuolonuhrit eivät päässeet talosta ulos, koska kolmikerros-lämpöikkunaa ei paniikkitilanteessa saatu tarpeeksi nopeasti rikotuksi. Palon tutkijat suosittelevat tuhansien samanlaisten ikkunoiden omistajia varautumaan hätätilanteeseen moukarein ja lyömään lasin rikki reunasta, ei keskeltä.

Autoradiossa kuulen lääkärin kertovan, miten sylilasten korvatulehdus on paras ehkäistä: vauvan ei pitäisi imeä maitoa äidin rinnasta tai tuttipullosta selällään, vaan pystyasennossa.

Hesarin kakkossivulla VTT:n tutkija kertoo, että Suomesta kyllä löytyy osaamista junien ja vaihteiden lämmittämiseen lumelta ja pakkaselta.

Jostain nettilehden pikkuartikkelista luen, että hammastahnan vaahtoa ei saa huuhdella suusta vedellä, jotta fluori suojaisi hampaita.

Eilen vietin vähiä hiuksiani nostattavan illan ruotsalaisen Svenska Dagbladetin journalistin ja menestyskirjailijan Mats-Eric Nilssonin kertoessa ruokateollisuuden elintarvikkeista, joiden monin tavoin vaarallisista lisä- ja korvikeaineista eivät aina edes ruoan tuottajat tiedä, myyjistä ja kuluttajista puhumattakaan.

Kuinka paljon arkipäivää helpottavia, elämäämme pidentäviä tai jopa kuolemaamme ehkäiseviä asioita pantataan, salataan, kielletään tai ei ymmärretä kertoa, jos kukaan ei huomaa tai osaa kysyä? Tarvitaanko vain harvoille itsestään selvien asioiden julki saattamiseen viiden nuoren kuolema tai journalisti, joka aurinkorannalla sattumalta tihruaa suosikkijäätelönsä E-numeroviritteisen tuoteselosteen? Mekö muka elämme informaatioyhteiskunnassa?

Kenen on vastuu? Kuka kertoisi meille?

Kertokaa, te Kannustelijat, lisää! Tiedättekö, mitä muut eivät tiedä? Tiedättekö, mitä haluaisitte tietää?

*****

Päivän uskomattomin uutinen: Mauri Antero Numminen täyttää ylihuomenna 70 vuotta!

Klassisen musiikin uraputkeni iloisimpia sivupolkuja on ollut tutustuminen tuohon mainioon taiteilijaan, joka sitä paitsi on mahdottoman mukava ja viisas ihminen. Apropos klassinen musiikki: M.A. kertoo Hesarin haastattelussa astelevansa nykyään mieluummin säveltäjänä tuolla omalla sivupolullaan: ”Hämmentävää tämä on minustakin, mutta nykyään oikeaa vastakulttuuria voi olla vain syvään yleissivistykseen perustuva korkeakulttuuri, jota ei tehdä minkään miellyttämiseksi. Ja sellaisesta on kova pula, sillä viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa.”

Dägä, Dägä, M.A.! Onnea!

P.S. Olisin laittanut juttuun Hesarin Ihmiset-osan haastattelusta nettilinkin, mutta en löytänyt – onko jollekulle sattunut silmään?

Kun aikoja sitten pyöritimme muutamia radioasemia, nousi niiden myötä paikallisiksi julkkiksiksi aika monta nuorta ihmistä. Yksi talon tavoista oli, että sellaiselle henkilölle yökerhon jonon ohittaminen tyylillä “ettekö tiedä kuka Minä olen?” oli suora irtisanomisperuste. Oli siis voimassa yleisohje, jonka mukaan omaa (vaikka sitten vähäistä) asemaa ei saanut käyttää yksityisen edun ajamiseen.

Jäin miettimään tätä Matti Vanhasen ajettua pääministerillisen tykistönsä asemiin sen tuloksena, että oman kaupan hyllystä ei löytynyt Valion kalliimpaa kotimaista maitoa vaan Arla-Ingmanin halvempaa kotimaista maitoa ja sen rinnalla vielä halvempaa ruotsalaista. Hokki- Elanto käänsi väliintulon johdosta maitojunansa ja Valio kiitti.

Voidaan tietysti sanoa, että M.Vanhanen oli blogissaan yleisellä kuluttajan asialla. Väkisin hiipii mieleen, että olisi sittenkin kannattanut noudattaa varovaisuutta. Voin vain kuvitella, millainen meteli nyt nousee, jos ensi vaaleissa huomataankin Valion antaneen kannatusilmoituksia Keskustan tai Vanhasen julkaisuihin. Ei olisi uskonut Vanhasen antavan näin helppoja aseita vastustajien käsiin, vallankin kun kyseessä ei ole ihan mikään politiikan maitoparta.

Taannoin kirjoitin Sarah Palinista ja Teekutsu -liikkeestä. Puheessaan Teekutsu-konventissa Sarah morkkasi presidentti Obamaa muiden asioiden lisäksi telepromptereiden käytöstä. Teleprompterit ovat laitteita, joista puheen pitäjä voi lukea valmiiksi kirjoitettua puhetta mutta kuitenkin esiintyä ikään kuin puhe tulisi ilman tekstiä, ns. omasta päästä.

Sittemmin kävi ilmi, että Sarahilla oli kämmenpohjaan tushilla kirjoitettuna neljä teemaa: energia, budjettileikkaukset, verotus ja ylös Amerikka-henki (lift American spirits). Hän sitten vilkuilu kämmeneensä ikään kuin muistin varmistamiseksi. Ne olivat hänen puheensa pääteemat. Mutta valokuvaajat ja videoijat huomasivat sen ja juttu levisi.

Hän ei oikein osannut selittää, miksi oli turvautunut kämmenpohjaviestintään. Hän sanoi sitä myöhemmin köyhän miehen teleprompteriksi. Menetelmän käyttöön liittyy riskejä tai ainakaan sen soveltaja saa hermoilla kämmenet hiessä, koska tushin jälki helposti voi tuhraantua.

Nyt Sarah on löytänyt paremman selityksen. Uskovaisena ihmisenä hän on tutkinut raamattua ja huomannut Jesajan kirjan luvun 49, jakeen 19: ”Katso, käsiini olen minä sinun pyhältänyt; sinun muuris ovat alati minun silmäini edessä” (vuoden 1776 käännös).

Sarah päätteli, että jos kerran Herra kirjoittaa kämmeneensä, eikö silloin hänenkin ole sopivaa käyttää kämmenpohjaa tähän tarkoitukseen.

Aika vaikeata on väittää vastaankin.

Petu Lahesmaa palautti oivallisesti  mieleen Turun kunnallispolitiikan siltapuolueet ja ankaran keskustelun ja väännön aikanaan. Myllysilta voitti ja myllysiltapuolue voitti. Englantilainen sanoisi näpsäkästi, että “cross-party coalitions”, suomeksi kömpelömmin puoluerajat ylittävät yhteenliittymät, syntyivät turkulaisittain harvinaisella tavalla.

Mitä siltapololle nyt tapahtuu?   Sortuuko se, annetaanko sen sortua vai miä tehdään? Asia on turkulaisen poliittisen kulttuurin kannalta äärest mielenkiintoinen. Nousevatko siltapuolueet tuhkasta?

Turkulaisen poliittisen kulttuurin piirissä vuosikymmeniä asuneena (ei vielä kumminkaan 50 vuotta, latojan huom.) voi olla jokseenkin varma, että siltapuolueet nousevat kuin haamut muistojen yöstä. Myllysillan romahtamista ei ole ymmärtääkseni kirjattu Turun hallitusohjelmaan, joten kenttä on auki.  Hetimmiten syntyy rintamalinjoja kysymyksen “mitä ny tehrä?” ympärille. Lopputulos arvatenkin on, että ei mitään kovinkaan äkkiä.

Minkälaisen kannan kaupungin johtava tiedotusväline ottaa? Mutta onko sillä merkitystä? Tilanne on nyt tiedotuksellisesti kokonaan toisenlainen, kuin 1970-luvulla. Nyt on avaruus täynnä blogeja ja facebookeja. Keskustelufoorumeita on valtava määrä. Nyt mitataan ensimmäisen kerran turkulaisen sosiaalisen median (mitähän sekin oikein tarkoittaa?) voima ja merkitys.

Tämän median merkityksestä kertoo, että milloinkaan aikaisemmin muistini mukaan ei Valimossa ole viikonlopun aikana ollut niin paljon kävijöitä kuin nyt. Kannuvalimo tuntee vastuunsa ja osallistuu keskusteluun jatkossakin.

Mutta voihan käydä niinkin, että syntyy  Myllysilta -liike, joka ylittää puoluerajat ja pakottaa politiikan päättäjät hakemaan sitä yhteistä hyvää.  Jospa katastrofi saakin aikaan Turku-hengen ja ratkaisua haetaan yhdessä ja yhteistyöllä. Katastrofi ja häpeä voivatkin avata Turussa uuden poliittisen kulttuurin kansalaiskeskustelun paineen alla. Näin joskus käy.

Kuten Islannissa viikonloppuna: kaikki yhdessä rintamassa brittien ja hollantilaisten, noiden historiallisten imperialistien, vaatimuksia vastaan. Siltarintama voi olla myös turkulainen Tea Party, joka pakottaa olemassaolollaan puolueet arvioimaan toimintaansa.

Uskoakseni suomalaisten siltainsinöörien enemmistö on turkulaista perää. Nimittäin missään muussa kaupungissa ei ole tiedetty yhtä hyvin jo 35 vuoden ajan, minkälaista siltaa ei pidä rakentaa.

Uutinen Myllysillan vaarallisesta notkahduksesta herätti ensimmäisenä ajatuksen, että ai tänäänkö on aprillipäivä. Oikein perinteisen oloinen Turun Sanomien aprillipila. Puuttui vain, että kaupungin virkamies Aulis Siltanotko pyytäisi kaupunkilaisia tuomaan veneensä ja rakennustarvikkeita joen rantaan puolilta päivin.

Surullisen kuuluisan Myllysillan rakentamispäätös oli kovan väännön takana. Alunperin Sairashuoneenkadun jatkoksi kaavailtu silta löysi paikkansa Koulukadun päähän. Hämärän muistikuvani mukaan eräs lehden omistaja vastusti sijoituspaikkaa kiivaasti ”not in my backyard”-tyyliin.

Turku jakautui kahteen siltapuolueeseen. Umpivanhoilliset kannattivat Martinsillan kaltaista keskipalkkisiltaa, edistyksen lipunliehuttajat palkitonta modernia siltaa. Turkulaiset olivat pakahtua joen rantaan nousseen Marina Palacen mannermaisen ja virtaviivaisen arkkitehtuurin aiheuttamasta ylpeydestä. Turku nousisi lopultakin kansainväliseen tietoisuuteen linjakkaan kongressihotellinsa ansiosta. Tietysti Dancing- ja Sub –Marinatkin saivat osakseen kohtuullista suosiota…

Ketkä saattoivat ehdottaa vanhanaikaisen näköistä keskipalkkisiltaa Marinan kupeeseen? Keskipalkkipuolueeseen kuuluivat kokoomuksen rautasaapaskonservatiivinen siipi, asevelidemarit, ruotsalaiset ja osa muista keskiryhmistä. Kaupunginvaltuuston valistunut ja edistyksellinen enemmistö sai kuitenkin linjattua Suomen kauneimman sillan, keskipalkittoman Myllysillan Aurajoen yli. Kommunistit, edistykselliset demarit, kokoomuksen vikatmaalaiset ja liberaalit voittivat. Suunnittelutoimisto Pontek (Tuomaansillan suunnittelija) sai neniinsä, Paloheimo&Ollila voitti.

Valmis silta alkoi heti vajota. On kerrottu, että vajoama olisi pysähtynyt ja silta olisi kestänyt hyvin ilman yhtä kohtalokasta temppua. Kaupungin insinöörit päättivät tehdä lujuuskokeen! Keskellä yötä uudelle sillalle ajettiin kivenmurikoilla lastattuja kunnallisneuvos Heikki Munterin kuorma-autoja. Kuului kamala rasahdus! Ikinä ei kuulemma ole kaupungin äijät ja kuorma-autot siirtyneet yhtä nopealla tahdilla Turun kaupungissa.

Turku sai vuonna 1952 göteborgilaislahjana Suomen ensimmäisen konserttitalon. Pari vuotta myöhemmin tuli perässä Lahti. Molemmat talot suunniteltiin sen ajan taidon ja tiedon sekä vähäisen kunnalliskulttuurillisen kokemuksen perusteella. Sodan jälkeisessä taloustilanteessa ei tohdittu visioida kaukaiseen tulevaisuuteen ja talot rakennettiin turhan pieniksi. Mutta hyvä kun rakennettiin!

Teen tässä rankan oletuksen, että Kannuvalimon vakiolukijat ovat valveutuneita kulttuuri-ihmisiä, joten ei liene tarpeen pohtia, tarvitaanko maassamme ylipäätään kymmeniä konserttitaloja. Näitä kahta vanhaa lukuunottamatta pytingit ovat melko nuoria, uuden sukupolven klassikko Kuopion Musiikkikeskus täyttää tänä vuonna 25 vuotta.

Monet Suomen kaupungit ovat viime vuosikymmeninä onnistuneet rakennuttamaan hyvän konserttitalon, kaikki eivät. Pahiten on ajan saatossa epäonnistunut nykyinen pääkaupunki Helsinki. Huonon suunnittelun ja poliittisen pelin monumenteiksi kohosi kaksi arkkitehtuurillista nähtävyyttä ja akustista sutta, Alvar Aallon suunnittelemat Kultuuritalo ja Finlandia-talo. Ehkä on toisaalta hyvä, että ihan oikeaa musiikkitaloa rakennetaan vasta nyt, kun voidaan ottaa oppia eri puolille maailmaa pystytettyjen surkeasti soivien salien virheistä ja kun alan parhaan asiantuntemuksen voi ostaa mahdollisimman kaukaa Suomesta.

Turun tuore musiikkikeskuskeskustelu ei ole suoranaisesti ryöpsähtänyt käyntiin, mutta onpa kuitenkin käynnistynyt. Joku ilmeisesti huomasi, että runsaan yhdeksän kuukauden kuluttua Turusta tulee Euroopan kulttuuripääkaupunki, ja että hakemuksessa luvattua uutta musiikkipalatsia ei ollakaan vielä viimeistelemässä.

Keskustelu on nyt viisi vuotta myöhässä kuten niin moni juhlavuoden hanke. Se on turkulaista kulttuuria – kun kaiken voi mitata lähes kahdeksan vuosisadan aikajänteellä, yksi tavallisen kaupungin vuosi vie Turussa viisi vuotta. Valitettavasti kaupunkinisät eivät ottaneet vakavasti yksityisestä aloitteesta ponnahtanutta Hämähäkkitontin musiikkitaloa, joka sijainniltaan ja konseptiltaan olisi vallan erinomainen. Koska liike-elämän nimimiesten suunnitelmaan olisi kuulunut myös vastaaminen rakentamisen kustannuksista, kalliotalo voisi olla jo valmis. Mutta ei: muuan kaupungin virkamies totesi päätöksenteon pitkityttyä, että eihän taloa tarvitse tuollaista vuotta varten rakentaa, sillä tuleehan niitä muitakin vuosia.

Kun muutama juhlavuoden tärkeimmistä produktioista tarvitsee suurta, akustista sisätilaa, aikaa pohdintaan ei ole oikeastaan lainkaan. Mikko Heiniön turkulaisoopperaa varten tarvitaan akustisesti erinomainen, näyttämöteknisesti toimiva, suuri sali. Laulajien äänen voi vahvistaa sähköisesti – niin häpeälliseltä kuin se kuulostaakin – mutta suurta sinfoniaorkesteria ei voi. Sali tulee siis voida muokata akustiikan lakien mukaiseksi, mikä tarkoittaa tiettyä leveyttä ja pituutta ja erityisesti korkeutta. Äänen heijastukset, akustiikan perusasian, voi onneksi  suunnitella tietokoneella. Konserttisalin akustiikkaa ei voi jättää sattuman varaan.

Olen viime vuonna tutustunut kaupungin kaikkiin suuriin tiloihin, jonne voisi ajatella rakennuttaa konserttisalin. Nyt keskusteltavissa tilavaihtoehdossa on molemmissa omat ongelmansa, mutta myös vahvuutensa. Sekä vanhat junahallit että Wärtsilän tehdas ovat hankalien yhteyksien takana, kun Turussa kaiken pitää olla keskustassa. Molemmissa on ainesta Turun kulttuurin Kaapelitehtaaksi. Wärtsilän joenpuoleiseen jättihalliin voisi ajan kanssa rakentaa sisään aivan mahtavan kokonaisen konserttitalon. Mutta tilaa on nykyisellään vaikea rajoittaa akustisesti. Keskimmäisen junahallin mittasuhteet ovat ongelmalliset, mutta Hartelassahan tuo rakentaminen osataan – ja varmaan huippuakustikko on jo palkkalistoilla.

Kun aikoinaan ideoin – kunnallispoliitikkojen pelossa yksityishenkilönä, en orkesterin intendenttinä – Lahden uuden konserttitalon rakentamisen Vesijärven rannan vanhoihin tehtaisiin, ei hankkeella ollut aikarajaa. Muuttaessani Tukholmaan kirjasin suunnitelman testamenttiini Helsingin Sanomien haastattelussa. Seuraajani voittivat poliittisen taiston, ja muutaman vuoden jälkeen Sibeliustalo kohosi osaksi vanhaa tehdasmiljöötä.

Jos hanke on onnistunut Lahdessa, se onnistuu myös Turussa. Mutta Turulla on nyt kiire. Onko kaupungilla rohkeutta kutsua pikavauhdilla kokoon suomalaisten ja kansaivälisten huippuasiantuntijoiden pieni joukko, joka katsastaisi kaikki vaihtoehdot ja tuottaisi kaupungille valmiin suunnitelman? Jos valmistelu tehdään kerrankin hyvin, ei ole mahdotonta ratkaista yhdellä kertaa, nopeasti ja edullisesti, sekä kevyen musiikin suurten konserttien että Turun filharmonisen orkesterin tilaongelmaa.

Toinen mieltäni kiehtovista naispoliitikoista on poistunut päänäyttämöltä.  Julia Tymoshenko sai keskiviikkona epäluottamuslauseen Ukrainan parlamentissa ja joutui oppositioon. Toinen kiehtova persoona, Sarah Palinkin on ollut varsin hiljaa, ehkä viisaasti, viime päivät.

Tähän siis päättyi Ukrainan presidentinvaalin draama. Viktor Janukovitsh voitti äänissä,  Tymoshenko haroi vastaan, mutta ei avannut valitusprosessia. Sitten hän takertui pääministeriyytensä, mutta joutui lähtemään siitäkin. Ite asiassa näinhan se demokratioissa tapahtuu! Kuka se sanoikaan, että pulinat pois, kun Väyryselle hävisi.

Ukrainan poliittinen vakaus ei tästä varmaankaan suuresti parane. Alla oleva kartta kertoo kaiken. Maa on  jakaantunut kolmeen osaan. On läntinen osa, Tymoshenkon Ukraina ja eteläinen Janukovitshin Ukraina ja  yhteinen välimaasto, jossa Tymoshenko on niukasti niskan päällä.

Ukraina  on siis pahasti jakaantunut. Osa katsoo Itämeren suuntaan, toinen Mustalle Merelle ja kolmas nojaa Venäjän suuntaan. Ei tämä asetelma ihan  helposti tuo vakautta. Nyt Janukovitshilla on 30 päivää aikaa löytää koalitio, joka voisi luoda hallituksen. Ellei semmoista löydy, ovat edessä parlamenttivaalit.

Ei ihme, että läntisessä Euroopassa pelätään Ukrainan hajoavan. Kukaan ei edes tohdi ajatella, mitä siitä seuraisi.  Monet ovat puhuneet maan EU-jäsenyydestä ja jopa Natoon liittymisestä. Puhumattakaan siitä, että kaasu keskiseen Eurooppaan kulkee Ukrainan kautta. Ukrainan vakaus on meidän kaikkien kannalta kovin tärkeä asia.

Toivotaan parasta.

87 -vuotiaan Helge Heralan poismeno ei ollut yllätys mutta haikeaksi vetävä uutinen kyllä. Hegulin ansioita (yli 60 elokuvaroolia, lukematon määrä näyttämövoittoja, pitkä ura televisiossa) käsitellään monissa muistokirjoituksissa, joten sallittakoon pieni henkilökohtainen  turkulainen muistelo.

Helge Heralahan tuli takaisin Turkuun 80-luvun alkaessa pyörittämään kymmeneksi vuodeksi Heralan leipomoa. Yhtiön lihapiirakat ovat jääneet turkulaiseen makumuistiin samalla tavalla kuin Nurmi&Sulosen tuotteet, joita piti ostaa erityisesti Maariankadulla sijainneesta pikkiriikkisestä myymälästä. Hegulilla oli tapana markkinoida lihiksiään tuomalla laatikollinen näitä herkkuja vasta perustetun radioasemamme respaan. Kohtaamisemme olivat meluisia ja iloisia, Heguli ei varsinkaan nauraessaan käyttänyt sordinoa.

Sama riehakas veikko muuntautui vanhoilla päivillään koskettavasti Turun kaupunginteatterin näyttämöllä kuuroutuvaksi taidemaalari Goyaksi ja palasi näin teatterilliseen kotiinsa: samoilta palkeilta alkoi Hegulin ja Marja Korhosen teatteriura vuonna 1945.

Diabetes vei Helgeltä jalat ennen kuin iso mies lähti. Lapsenuskoisena haluan toivoa, että nyt Heguli steppaa taas.

Esko toivoi, että voisin joskus osallistua Kannun toimintaan paitsi kommentoijana, myös kirjoittajana. Lupasin mielelläni, koska olen ollut koukussa Kannuun sen syntyhetkistä alkaen ja koska Visakin pari kuukautta ennen äkkilähtöään esitti saman pyynnön kuin Esko-tohtori nyt.

 Ajan juoksun seuraaminen ja sen kirjallinen kommentointi on 40-vuotisen toimittajauran mittaan tullut tutuksi, joten uskoin tätä hommaa osaavani. Lievä arvelus nousi pintaan, kun muutaman hetken pyörin tsekkailemassa, millä otteella ja tyylillä netin keskustelupalstoilla nykyään päivän puheenaiheita käsitellään. Pääkirjoituksissa on tapana kiitellä, että verkon kansalaiskeskustelu on “raikasta” ja “vapaata”

. Todellisuus näyttää ankeammalta. Nettikirjoittajina riehuu väkeä, joiden mielestä 2010-luvun keskustelussa kelpaavat aseiksi samat argumentit kuin 1920-luvulla, sillä erolla että sadan vuoden takaiselle raivolle antoivat oikeutusta tuoreet hautakummut, nykykirjoittaja vain kakaroi aatteilla vähän samaan tapaan kuin me 70-luvun opiskelijapolitiikan pellet.

Varsinkin maahanmuutto- ja kaksikielisyyskeskustelun puutarhassa rehottaa varsinainen hulluruoho. Väkivallantekoja ehdotellaan “ihan läpällä” niin kuin Astrid Thorsin murhaamissivuston perustanut kunnallispoliitikko (sic) (tai paremminkin sick) Turun Sanomille perusteli. Tuntuu siltä, että verkossaa ei säihky sanan säilä vaan suihkuaa  suoli.
Luotan kumminkin siihen, että kansakunnan terve enemmistö ei paljon bloggaile ja netissä lätise, täällä surffailemme enimmäkseen me, jotka emme osaa säädyllisesti narsismiamme peitellä. Kannun tyyli on ollut herrasmiesmäistä ja joskus jopa vähän pappamallista. Passaa minulle. Kiitos kun pyydettiin.
Markku Heikkilä

Kirjoittaja on turkulainen mediapersoona ja esiintyjä, jonka erimunainen kaksoisveli Förin Äijä usein edustaa Turun kaupunkia kaupunginjohtaja Pukkisen ollessa estyneenä täi läsnä.

Tänään oli Turun Sanomissa ansiokas juttu suojateiden turvattomuudesta. Asia koskettaa minua päivittäin. Työpaikkani on nimittäin Vanhalla Suurtorilla. Kun kotoani sinne siirryn jalan, joudun ylittämään Uudenmaankadun suojatiellä, jossa ei ole valoja. Työpaikkani ikkunasta olen nähnyt muutamankin kerran todella vakavia tilanteita. Onpa siinä parin vuoden aikana kuollutkin pari suojatien ylittäjää.

Se on  niin vaarallinen paikka jalankulkijalle, että joka kerta kadun ylittäessä tuntee vaaran. Lukemattomia kertoja on pysähtyneen tai pysähtymässä olevan auton takaa porhaltanut toinen ohi. Jos ehdit näyttämään nyrkkiä ohittavalle, saat vastaasi keskisormen, jos kuski ylipäänsä vilkaiseekaan sinua.

Ja nyt se hävetys: olen ruvennut kohteliaasti käden heilautuksella ja kevyellä nyökkäyksellä kiittämään  pysähtyneitä kuskeja! Hävettää, koska pysähtymisen tulisi olla luonnollista eikä siitä tarvitse erityisesti kiittää. Mutta sen verran harvinaista se on, että tahtomattaan tulee kiittäneeksi.

En  nyt haluaisi taas kuulostaa vanhalta kärttyiseltä äijältä (vaikka ehkä olenkin sellainen!) , mutta mielestäni liikennekulttuuri Turussa on muutoinkin repsahtanut. Punaista päin ajaminen on mielestäni yleistynyt. Ja ylipäänsä oikeuksista kiinni pitäminen. Jos tulet oikealta, takuulla tulet, olipa liikennetilanne  mikä tahansa.

En vaadi lisää poliiseja enkä syytä heitä. Kyse on kulttuurista, liikennekulttuurista. Mutta kun Suomessa on kumminkin liikennettä harjoitettu 100 vuotta, luulisi sen jo kohta juurtuvan. Liikenneopetuksessa taitaa olla puutteita. Oikeudet ja säännöt opetetaan, mutta ei sujuvaa ja toiset huomioivaa liikennekulttuuria. Ja sitäpaitsi, nyt asutaan kaupungeissa, ei kirkonkylissä tai salotorpissa. Ehkäpä voisinkin nostaa itseni liikennekulttuurin edistäjäksi tervehdyksilläni.

Muuten, ikkunastani näkee, että Pinellan pihalla on jo teltta ja kaivaukset menossa pakkasellakin. Ehkä sittenkin jotain tapahtuu!