Tamperelaisten leukailu turkulaisista ei täytä rikoksen tunnusmerkkejä, arvioidaan Pirkanmaan poliisissa. Olen tismalleen samaa mieltä. Tosin ne eivät täytä edes hyvän vitsin tunnusmerkkejä.

Tyypillinen muka hauska Turku-vitsi: Mikä liikennemerkki sallii u-käännöksen moottoritiellä? Turku 10 km –kyltti.

Hihihii. Hahahaa.

Turkulaisena vaadin hyviä, laadukkaita, oivaltavia ja hauskoja Turku-vitsejä. Tähän saakka olen kuullut vain huonoja. Mitä hauskaa on turkulaisvitsissä, jonka voi kertoa mistä tahansa kaupungista tai vaikka Ahti Karjalaisesta, kunhan vain vaihtaa siihen eri henkilön? Tai mitä vitsiä on todeta, että niin tai näin hassusti ei voi käydä – paitsi jos on turkulainen?

Olen tosikko, mutta jotakin huumorista ymmärrän minäkin. Koen aina ahdistavana tilanteen, jossa ei-turkulainen yrittää heittää hyvää läppää turkulaisvitseillä, joista puuttuu kaikki hyvän ja iskevän huumorin ainekset.

Ei-turkulaiset ilmeisesti kuvittelevat, että turkulaiset vaikenevat lyötyinä ja alistuneina, pahan pilkan koettelemina ja huumorintajuttomina raukkoina. Hiljaiseksi turkulaisvitsit vetävätkin. Vuosisatainen kultuuriperimämme on tehnyt meistä kyvyttömiä vastaanottamaan ”huumoria”, jonka tyylilaji sikiää tamperelaisen Urpo Lahtisen julkaisemien lehtien vitsipalstoilta ja Tapolan suvun takamailta Hervannan pimeimmistä rämeiköistä. Tai ties mistä Suomen useista kouvoloista.

On tavallista muuallakin Euroopassa, että vitsien kohteeksi joutuu kaupunki, jonka asukkaita pidetään vähän muita parempina. Me turkulaiset emme itse koe olevamme muiden yläpuolella. Ainakaan kovin pal enemppää.

Pyydän siis, antakaa meille hauskoja turkulaisvitsejä. Sellaisia, jotka liittyvät Turkuun ja turkulaisuuteen. Antaa tulla vaan!

Kokoomuksen Katainen, Stubb ja Häkämies näyttävät heittäneen koepallon Moskovaan: Venäjä ei ole suurvalta, koska sen talous on Hollannin luokkaa. Nyt odotellaan, palautuuko heitto softpallona vai moukarina.

Epäselväksi minulle on jäänyt, mikä tämän eduskuntaryhmän kesäkokouksen ulostulon tarkoitus oli. Reaktioita on joka tapauksessa tullut ja tulossa odotetuilta tahoilta. Nostalginen tunnelma: Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtaja, ystäväni Antero Eerola – pitkäaikainen vasemmistoaktivisti – rientää reijonikkilämäisesti hakemaan tuomitsevaa lausuntoa. Venäjän duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Konstantin Kosatšev tuottaa kuitenkin lievän pettymyksen. Kosatšev ihmettelee, mutta ei tuomitse.

Mitä nyt seuraa? Kokoomusjohdon canossan matka Moskovaan, nootti, yöpakkaset ja kaksikymmentä vuotta kovennettua oppositiota Kokoomukselle?

Joku päivystävä dosentti ehti jo lausua, että kokoomuslaisten lausunnot Venäjästä eivät ole eurooppalaisella tasolla. Tästä olen eri mieltä. Puheet ovat hyvinkin eurooppalaisella, mutta suomalaisittain epätyypillisellä tasolla. Keski-Euroopassa ja Suomessa Venäjää on vuosikymmenet tarkasteltu eri tavalla. Suomessa Venäjän rooli on luonnollisesti nähty todellista suurempana. EU:ssa Venäjä yleensä yksinkertaisesti unohtuu agendalta ja muistuu mieleen vasta silloin, kun kaasuputki sulkeutuu. Suomalaisten Venäjä-Neuvostoliitto-asiantuntemus ja –tutkimus on kulkenut omia latujaan, eristyksissä läntisestä sovjetologiasta. Venäjä-tuntemuksemme on vahvaa kaupan alalla. Politiikan puolella meitä painaa objektiivisuuden puute. Venäjän kieltä meillä osataan surkean vähän.

Kokoomuksen ”poikia” syytetään varmasti tulitikuilla leikkimisestä. Pojilla on kuitenkin yksi etu. Suhteet Moskovaan, eurooppalaisiin johtajiin ja Yhdysvaltoihin ovat aivan eri tasolla kuin muilla suomalaisilla poliitikoilla. Ukopoliittinen ”vallankaappaus” on pitkäjänteisen työn tulosta.

Vielä Moskovasta se karhun ärähdyskin kuullaan. Talous on Hollannin kokoinen, kyllä. Öljy- ja kaasuvarat – niiden hallinta ja kaupankäynti, ydinasearsenaali, maantieteellinen asema, kansallistunne ja herkkänahkaisuus, naapurimaissa asuvien venäläisten eduista huolehtiminen ja tarvittaessa naapurimaiden asioihin puuttuminen, muodolliseeet asemat muiden suurvaltojen rinnalla, jatkuva huoli oman valta-aseman säilymisestä.    

Se käyttäytyy kuten suurvalta, se näyttää suurvallalta, se kuulostaa suurvallalta. Sen siis täytyy olla suurvalta. Sanoo kansantalouden tilasto mitä tahansa.

Suomen loma on ohi. Kuumuuden ja hyttysten kanssa seurustelun lisäksi kävi perheemme molemmissa tulevissa kulttuuripääkaupungeissa. Turussa olimme tietysti pääosan lomastamme, mutta Tallinnakin tuli katsastettua. Viron pääkaupungissa en ollut käynyt kahdeksaan vuoteen.

Kulttuuripääkaupunki näkyy ja kuuluu Turussa Tallinnaa selkeämmin. Ilmeisesti pääkaupungin asema tekee aina inflaatiota kulttuuripääkaupungin näkyvyydelle. Asemaa ja tunnettuvuutta on jo ennestään. Turussa puolestaan aistii jo ensi vuotta odottavan tunnelman. Varaslähtöjä näkee ja kuulee kaupungissa, kerrankin ollaan ajoissa ja innoissaan liikkeellä.

Turun kulttuuripääkaupunki-projektissa viehättää myös sen ainakin jossain määrin arkinen luonne. Taide on vain yksi osa ensi vuoden mosaiikkia. 2011 Kulma Kristiinankadulla on paikka, johon on helppo tulla. Kahvila ja info on tehty kodikkaaksi   http://www.turku2011.fi/2011-kulma .

Kaiken muun ohella Turussa näyttävät olevan nousussa muotoilualan pienet yritykset. Hienoa! Helsingin vuoden 2012 design-pääkaupunkihanke saa näin lähtölaukauksia Turusta käsin. Pienimuotoista turkulainen design ainakin vielä on. KUI Design valmistaa ja myy asusteita ja tekstiilejä, joissa toistuvat mm. turkulaiset figuurit föri ja linna http://www.kuidesign.com/ . Tonfisk Design valmistaa kodin keramiikkaa, johon mieltyy ensi katseella http://shop.tonfisk-design.fi/ . WooDoo Designin kynttilänjalat ovat huikean kauniita, ne sopivat niin kotiin kuin kirkkoon http://woodoodesign.fi/.

Turkulainen uusi muotoilu ilahduttaa. Silti voi kysyä, kenelle ja mihin käyttöön esineitä suunnitellaan. Onko kynttilätuikku niin tärkeä kulutushyödyke, että puolet markkinoille tulevista suomalaisista design-esineistä on suunniteltava juuri kynttilätuikun aluseksi? Förin ja linnan painattaminen essuun ja ostoskassiin on hauska idea, mutta miten itse essu poikkeaa käyttömukavuudessaan muista. Voisiko kankaan painatuksesta edetä itse tuotteen kehittelyyn, käytännölisyyden parantamiseen? Poppanoita ja kankaan painantaa löytää kyllä jokaisesta Suomen niemestä ja notkosta, ei siihen Turkua tarvita.

Turku voisi ottaa niskalenkin muista myös muotoilun alalla. Alku on lupaava. Arkielämässä käytettävien tuotteiden yksinkertaistamiseen voisi kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota. Kuten nyt vaikka aikamme haastavimpaan ongelmaan: jugurttipurkin foliokannen repeytymiseen aina, kun sitä yrittää saada kokonaisena avattua. Puhumattakaan nyt näistä kaikista tietokoneen johdoista ja viihde-elektroniikan kryptisistä kaukosäätimistä!

Taas yksi paikkaus kammottavaan aukkoon sivistyksessäni.  Vierailimme ensi kertaa elämässämme Bengtskärin majakkasaarella. Kiitos Turun yliopistosäätiön asiamiehelle Pekka Kanervistolle,  joka aiheellisesti huomautti kysessä olevan avaruusmittakaavaisen kokemuspuutteen ja esitti kutsun käynnille,  jonka virallisena syynä oli allekirjoittaa saarta isännöivän Wilsonin perheen kanssa jatkosopimus vuokraamisesta ja kunnossapidosta. Torellisena tarkoituksena oli  myös katsastaa majakkasaarta hauskan kesäisen retken merkeissä.

Vaikka kymmenet lukemani artikkelit ja nähdyt uutispätkät ja sadat lintumies Seppo Sällylän radioraportit olivat antaneet Bengtskäristä ennakkokuvan, oli kokemus silti järisyttävä. Yhden vuoden (1906) aikana pykättiin paljaalle kalliolle. itse asiassa melkeinpä kivelle, Pohjoismaiden korkein majakka. Se on massiivinen kivirakennus, jonka mittasuhteet paljastuvat vasta, kun seisoo pää kenossa merenpinnasta 52 metrin korkeuteen kohoavan graniittisormen juurella. Yli 120 lähinnä Rosalan ja Hiittisten saarten miestä ja naista ahersi kuin Kheopsin pyramidilla.

Oman kolean tunnelmansa saarelle antaa tieto siitä, että heinäkuun 26 päivänä vain 69 vuotta sitten virtasi kallioilla nuorten miesten veri. Hankoa hallinneet venäläiset yrittivät räjäyttää merialueen silmänä toimineen majakan, mutta kohtasivat yllättävän kovan vastarinnan majakan sisään linnoittautuneen piskuisen suomalaisen puolustajajoukon taholta.  Kolmekymmentä suomalaista ja liki sata venäläistä kuoli luotien lävistäminä, sirpaleiden ruhjomina tai rantaveden hukuttamina kauheassa kaksipäiväisessä taistelussa, jonka tantereelta ei ollut pakotietä.  Venäläisistä maihinnousijoista yksikään ei antautunut. Vaikka taistelun historia oli minulle tuttu, oli tietojen sovittaminen  pienen kallioluodon mittasuhteisiin järkyttävää.  Muutaman metrin matka rantakiviltä majakan alakerrokseen on ollut verinen taival, jolla jokainen kallionkolo on ollut turvapaikka tai kuolemanloukko. Majakan yläkerroksissa taistelleiden suomalaispoikien hengen pelastamiseksi tarvittiin viimeinenkin käsikranaatti. Sen iskemä näkyy yhä tornin kiviportaissa.

Ei ole ihme, että Bengtskär on vuodesta toiseen suosittu matkailukohde. Pieni ihme on sen sijaan, että tämä kansallinen muistomerkki pysyy kunnossa ja ottaa vastaan vieraita ilman, että sille tarvitsee pumpata yhteiskunnan – siis meidän – rahaa.  Paula ja Per Wilson perheineen ovat saaneet kohteen pyörimään liiketoimintaperiaatteella itsensä kannattavasti eikä saaren omistajan, Turun yliopistosäätiön, tarvitse käyttää ylläpitoon varoja (mitä se ei sääntöjensä puitteissa toki voisikaan tehdä). Silti Bengtskärin huipulla  loistaa   lamppu myös turkulaisen yliopistoväen kunniaksi. Majakan kunnostus Turun yliopiston voimin 1990-luvun alussa ja sen osto osto säätiölle vuonna 2000 ovat olleet uljas kulttuuriteko.

Kuumana päivänä janon kalvaessa kitalakea luin lehdestä, että Kaarinan panimon tiloihin suunnitellaan viihtymiskeskusta.  Toivoisi, että hankkeen toteutuessa mukaan mahtuisi jonkun sorttinen kolkka, missä esitellään Turun seudun panimoteollisuuden historiaa. Aura -oluesta on tulossa Turku 2011 -vuoden tunnusjuoma ja hyvä niin, vaikka monia vielä vihloo, että Turun nimikko-olut pannaan Salpausselän rinteillä. Vuoteen 1974 saakka Auraa tehtiin Auran rannalla (ei kylläkään Aurajoen vedestä) ja sen jälkeen Piispanristin panimotornissa.

Onneksi joitain jälkiä juomantekemisen osaamisesta jäi paikkakunnalle senkin jälkeen, kun Hartwall kärräsi pullotuslinjansa Lahteen. Muutamia Hartsun työttömäksi jääneitä  työntekijöitä koulutettiin työllisyyskursseilla panimoalan ammatteihin. Jukka Oksanen ja hyvä ystäväni Matti Silvennoinen perustivat saamansa opin turvin Panimomiehet Oy:n, joka teki pienissä erissä laatuolutta ja siideriä vuosikymmenen ajan. Tuorlan Föri -olutta osasi moni tulla tilaamaan Puutorin Vessan hanasta.

Miesten eläköityessä yhtiö myytiin Matin tyttärelle Jennille,  joka jatkaa Turun seudun juomaperinteitä nyt omenasiideriin keskittyen. Yhteistyökumppaneiksi löytyi sijoittamisen ja markkinoinnin ammattilaisia. Yhtiön nimi on nyt Ciderhouse ja ykköstuote kantaa ylpeästi yrittäjän omaa nimeä. Omena maistuu reilusti: tuote valmistetaan sataprosenttisesti suomalaisista omenoista. Jenni ei sentään käy saaveilla hakemassa ihmisten ylijäämäomppuja puutarhoista, mitä Matti-isä vielä muutama vuosi sitten teki (olin joskus joojoo -miehenä mukana).

On tietysti selvää, että suomalaisten suosikkijuomat näillä helteillä ovat “samanlainen” ja “yks iso”. Mutta kovin on mukavaa, että isojen ylikansallisten  juomatalojen lisäksi maassa elää monta pikkuruista yrittäjää, jotka tuovat omaa väriä ja vaihtoehtoja kulttuurin kentälle. Kun kulttuuria se on juomakulttuurikin.

Henkilökohtaisesta luettelostani “en ole koskaan…” poistui eilen yksi rivi. Olen nyt käynyt Ruisrokissa, vain 40 vuotta ensimmäisen rantajuhlan jälkeen. Maalaispoikana ei päässyt, toimittajavuosina nappasivat innokkaammat rokkarikollegat akkreditointilaput haltuunsa ja vanhemmiten ei into ole riittänyt saariston rauhasta vääntäytymiseen. Nyt tarjottiin vippipassia ja innolla otin vastaan.

Luulin olevani ainoa harmaapartainen ja pälvikaljuinen rokkisaarella, mutta sain huomata, että meitä Ruisrokki- neitsyitä oli liikkeellä muitakin. Puolenkymmentä ekakertalaista tuli vastaan ja kaikilla oli intoutunut hymy huulilla.

Vaikka pölisevällä hiekalla taivalsi 30 000 juhlijaa ja Koffin erinomaista Ruisrokin juhla-olutta ja Jaloviinaa oli tarjolla runsain mitoin, eivät bileet näyttäneet ollenkaan niin örvellysvoittoisilta kuin olin ennakkoluuloissani kuvitellut. Tunnelma oli suorastaan leppoisa ja positiivinen. Tietysti suuressa roolissa oli suomalaisittain uskomattoman upea sää. Helteellä ei kukaan viitsi olla aggressiivinen.

Sittenkin hieman kaihoisasti ajattelin, että olin liikkeellä parikymmentä vuotta liian myöhään. Aika, jolloin osattiin ulkoa suosikkibändin hittien sanoja ja jolloin jonkin tähden lavakarisma sai hiiret juoksemaan selässä, on kohdallani valitettavasti mennyt.  Radioväki piirtää seminaareissaan kuviota, jossa 45 asteen kulmassa nouseva viiva kuvaa ihmisen ikää ja yhtä jyrkästi laskeva toinen viiva kuvaa ihmisen kiinnostusta kevyttä musiikkia kohtaan. Nuo viivat kohtaavat 40 vuoden paikkeilla. Sen jälkeen alkaa väistämättä mielestä pyyhkiytyä, että mikäs biisi se tällä hetkellä onkaan listojen kärjessä.

Turkulaisena veronmaksajana olen oikein iloinen, että rokki soi ja tuottaa järjestäjilleen jo voittoakin. Samalla Turkuun virtaa tervetulllutta matkailurahaa. Hotellit ovat täynnä ja kaikki taksit kiidossa. Vanhoina “hyvinä” aikoina odotettiin aina myöhään syksyllä kaupungin hallinnossa sydän kylmänä, paljonko tänä vuonna tuli lisää maksettavaa veronmaksajien piikkiin. Siitä huolimatta, että rokkipäivinä kannettiin mustassa jätesäkissä kaljanmyyntirahaa demarien piiritoimistoon laskettavaksi.  Nyt näköjään lyötiin myynnit asiallisesti kassakoneeseen.

Kovasti on ainakin englantilaisessa lehdistössä vouhkattu, kun kuningatar Elisabeth lähti YK:n yleiskokoukseen puhumaan. Viime kerrasta on kulunut 54 vuotta! En ole vaivautunut ottamaan selvää, mistä Elisabeth tänään puhuu. Koirista vai hevospoolosta?

Kruununpään esiintyminen YK:n päämajan istuntosalissa on toki kiinnostavaa, kun sitä katso ajallisesta perspektiivistä. Kuningatar on tavannut Yhdysvaltain presidentit Eisenhowerista Obamaan ja oman maansa pääministerit Churchillista Cameroniin!

Brittien uusi ulkoministeri William Hague piti toissa päivänä saarivaltakunnan ulkopolitiikkaa linjanneen puheen. Uhkana on kuulemma valta-aseman menetys. Tämähän ei sinänsä ole mitään uutta – Westminsterin alahuoneessa on jo muutamia vuosikymmeniä kierrellyt huhu, jonka mukaan brittiläisen imperiumin asema ei olisi enää sama, kuin 1800-luvulla. Ylähuoneeseen huhu ei kai vielä ole yltänyt.

Konservatiivijohtoinen Cameronin hallitus pyrkii kilpailuttamaan suosiotaan Yhdysvaltain ja EU:n välillä. Tehtävä on vaikea. Obaman hallinto ja erityisesti Hillary Clinton inhoaa konservatiivipuoluetta, joka vaihtoi eurooppalaisen viitekehyksensä Euroopan kansanpuoleesta uuteen eurokonservatiivien puolueeseen. Tässä jälkimmäisessä mellastaa erityisesti Puolan Kaczynskien luomuksen, Laki- ja Oikeudenmukaisuus-puolueen mepit, jotka puolestaan ovat saanut kyseenalaista kunniaa mm. juutalaisia ja homoja herjaavilla puheillaan.

EU on saanut edellä mainitusta syystä oman annoksensa brittikonservatiivien änkyröinnistä. EU:n, federalismin, euron ja Brysselin yleinen vastustaminen ei kerää sympatiapisteitä kanaalin tällä puolen. Angela Merkel mielellään ei edes sanoisi päivää Cameronille. Britit edelleenkin porskuttavat unionissa alennetulla jäsenmaksuosuudella. Rahoitusmarkkkinoiden sääntelyä vastustetaan kategorisesti, sillä Lontoon Cityn asemaa ei haluta vaarantaa. Komission johtavien virkapaikkojen täytössä britit kyllä ovat kovin mielellään ja aktiivisesti mukana.

Että kyllä ulkoministeri Haguella haastetta riittää. Elisabethin lähettäminen New Yorkiin ei ihan riitä.

Belgialaisten kuningas Albert II lensi tänään Kongon itsenäisyyden 50. vuotisjuhliin. Täällä matka on pääuutinen, sillä nykyiselle kuninkaalle matka Kongoon on ensimmäinen. Tasan viisikymmentä vuotta sitten Albertin isoveli Baudouin nuorena kuninkaana matkusti lähes koko Belgian hallitus mukanaan itsenäistymisjuhliin. Nyt kuningas sai mukaansa ainoastaan maan virkaa tekevän pääministerin Yves Letermin.

Puoli vuosisataa sitten kuningas Baudouin sai ristiriitaisen vastaanoton itsenäistyvässä tasavallassa. Kuninkaalle buuattiin ja tälle tehtiin selväksi, että siteet entiseen emämaahan Belgiaan tulevat olemaan etäiset. Baudouin kannatti voimakkaasti Kongon itsenäisyyttä – Belgian hallitus tietysti oli asiassa neuvotteluosapuolena. Puoli vuotta tämän jälkeen Kongon ensimmäinen vaaleilla valittu pääministeri Patrice Lumumba murhattiin. Jälkikäteen on osoitettu, että belgialaiset olivat verityön osapuolina.

Belgian kuningas Leopold II alisti aikanaan Kongon omaisuudekseen, orjuutti, tapatti ja ryösti minkä ehti. Brysselin komeimmat asuinpalatsit ovat tuolta ajalta – ne on varastetuilla timanteilla, kumilla ja kullalla rakennettuja. Ei tarvitse ihmetellä, miksi kongolaiset eivät aina ole belgialaisten ylimpiä ystäviä.

Belgian puolustusministeri vieraili puoli vuotta sitten Kongossa ja esiintyi näyttävästi presidentti Joseph Kabilan seurassa – oluttakin hörpittiin lehtikuvissa. Nyt EU:n kauppakomissaariksi nimetty belgialainen Karel De Gucht antoi haastattelun, jossa hän tuomitsi jyrkästi puolustusministerin matkan. De Guchtin mukaan Kongolle ei pidä antaa senttiäkään kehitysyhteistyövaroja niin kauan, kuin se sortaa ihmisoikeuksia ja antaa korruption rehottaa. Lausunnon jälkeen De Gucht sai Kongon hallitukselta maahantulokiellon.

Asia on vaikea. Totta kai Kongon hallitusta tulee voida arvostella sen mädästä hallinnosta. Eri asia sitten, ovatko belgialaiset siihen sopivimpia. Hämmästyttäviin piirteisiin silti vieläkin törmää. Lapseni oppi täällä paikallisessa koulussa, että kuningas Baudouin antoi Kongolle itsenäisyyden. Eiköhän se ollut Kongo itse, joka päätti itsenäistyä!

Saa nähdä, millaisen vastaanoton Albert II ja Leterme Kinshasassa saavat. Kuningas ei ainakaan aio pitää tilaisuudessa puhetta.

Osallistuin eilen Centre for European Studies – ajatuspajan Itämeri-seminaariin täällä Brysselissä. Tilaisuudessa esiteltiin samalla Eskon ansiokas julkaisu Itämeren strategian haasteista.

Keskusteltaessa Venäjästä komission edustajalta pääsi (freudilainen?) lipsahdus. Virkamies puhui presidentti Putinista, jolloin paikalla ollut Venäjän lähetystön edustaja hymyillen korjasi: pääministeri, pääministeri…

Tämä tapaus tuli illalla mieleeni, kun sain ilahduttavan tiedon: kokoomusryhmä esittää yksimielisesti Randellin Aleksia uudeksi kaupunginjohtajaksi.

Kaupunginhallituksen puheenjohtajana Aleksi on protokollassa kaupunginjohtajan yläpuolella. Kaupunginjohtaja kuitenkin on todellinen vallankäyttäjä. Aleksi siis tekee putinit! Kaupunginjohtajan ylivertainen asema perustuu tietysti koko virkakoneiston mukaan tuomaan valmistelu- ja toimeenpanovaltaan. Silti henkilöllä on merkitystä. Vahva ja luottamusta nauttiva henkilö vaikuttaa asioihin postista riippumatta. Ihan kuin Putin.

Miten sitten pormestarimalli? Mallin on pakko olla järjetön, sillä se on käytössä Tampereella. Muutoin mallista on sanottu, että se ei sovi Suomen oloihin. Miksi ei? Johtuuko se sääoloista ja pitkistä etäisyyksistä?

Varsinkin kuntajohtajat itse kertovat, että kaupungin johtamisessa tarvitaan niin syvällistä osaamista ja kunnallishallinnon tuntemusta, etteivät kaiken maailman pilipalipormestarit moiseen pysty. Mielenkiintoinen näkemys. Sehän tarkoittaa, että esim. siirtyessään kaupunginhallituksen puheenjohtajan paikalta Helsingin kaupunginjohtajaksi Jussi Pajunen sai yhdessä yössä helluntain tapahtumiin verrattavan lahjan valtuustolta. Tapahtui ihmeellinen transformaatio, jossa ailahtelevaisesta luottamusmiehestä kuoriutui huippuosaava ammattilaiskaupunginjohtaja. Jos ja kun Aleksi valitaan valtuustossa syksyn alussa virkaan, haluan olla todistamassa tätä uudestisyntymisen ihmettä!

En ole toistaiseksi kuullut ainuttakaan relevanttia perustetta sille, miksi pormestarimalli ei sopisi Suomeen. Täällä päin Eurooppaa on itsestäänselvyys, että kaupunkeja ja kuntia johtaa kansanvaltaisesti valittu poliittinen henkilö. Niin tai näin, pormestarimallista kiistelemiseen ei tietenkään pitäisi uhrata liikaa energiaa. Kuntien ja erityisesti Turun kaupungin haasteet varsinkin palvelujen kehittämisen osalta ovat sitä luokkaa, että keskustelujen painopisteen tulee olla ihan muualla.

Joka tapauksessa, onnea ja menestystä Aleksi I:lle ja onnittelut Turulle!

Mikko Pukkinen otti ja lähtee EK:n johtajaksi. Nimitys on näkyvä ja valtakunnallinen joten ei tarvitse lähteä häntä koipien välissä. Todellisuudessa mies saattaa olla huojentunut. Näin matkan päästä on näyttänyt, että hän ei ole ihan täydestä sydämestään Turussa viihtynyt. Omassa esikunnassa on ollut hiertäviä kiviä ja turkulaisten perinteinen  itsetyytyväisyys on tökkinyt vaikka olisi sellaiseen luullut Pohjanmaalla jo tottuneen. Turkulaisetkaan eivät ole Pukkista oikein osanneet omakseen ottaa, syyttelyjä etäisyydestä ja näkymättömyydestä on kuultu. Ehkä huojentuneisuus siis on molemminpuolista.

Mutta nyt se vasta sähly alkaa.  Jostain pitäisi nopeasti löytää henkilö, joka ottaa vastatakseen talousvaikeuksissa kiemurtelevan kaupungin, jonka kaiken lisäksi pitäisi esiintyä Euroopan kulttuurin näköalapaikalla ensi vuonna. Talousnero ja kansainvälisissä vesissä liikkuva, Turkua rakastava  kokoomustaustainen kulttuuripersoona haussa. Onko semmoista sateentekijää olemassakaan?

Jos aletaan katsella kentällä jo liikkuvia tuttuja pelaajia, niin vaikealta näyttää.  Kanerva näpytteli ja poliisitutkitutti  itsensä epäpersoonaksi.  Kyttä ei tahtone reviiriään laajentaa. Leppä tahtoo muttei kelpaa kenellekään. Hartiala ei taida koskea kaupungintalon oveen enää kepilläkään.

Itälä kotiin Brysselistä?  Orpo kotiin eduskunnasta? Musta hevonen jostain?

Kyl nimpal kärssi saa.

P.S.  Aleksi Randell tietysti on aika hyvä veto, kuinka saatoin hänet unohtaa.