Eilisillan piti olla yksi suomalaisen musiikinhistorian suurimmista. Kaija Saariahon toinen ooppera Adriana Mater oli saamassa kantaesityksensä Pariisin loisteliaassa oopperassa Bastillessa, mutta pyhätön pätkätyöläiset ilmoittivat muutama tunti ennen esityksen alkua ryhtyvänsä lakkoon. Legendaarinen oopperanjohtaja Gérard Mortier oli jo suostunut heidän vaatimuksiinsa saada pitää 5 – 10 minuutin julistus kantaesityksen alussa. Jo tämä on ollut melkoinen myönnytys oopperanjohtajalta, mutta ymmärrettävä selkä kulisseja vasten -tilanteessa. Talon ja koko maan kulttuurielämän maine olisi joutunut jälleen kerran kyseen- ja naurunalaiseksi moisella monologilla, mutta parempi sekin kuin koko esityksen peruminen. Eri asia on, kun palopuheet sävelletään itse esitettävään teokseen kuten Aulis Sallisen ja Ilmari Kiannon Punainen viiva -oopperan herkullinen Agitaattori-kohtaus osoittaa.

Toisaalta, ranskalaisten demagogitaidot tuntien, monologi olisi varmaan ollut dramaattisesti säkenöivä ja syvästi koskettava. Moni juhlapukuisista kuulijoista olisi varmaan kaivanut pitsinenäliinat esille, vaikka ei olisi ymmärtänyt näytelmästä sanaakaan (tai ehkä oopperan tekstikone olisi valjastettu uuteen käyttöön). Mutta koska puoli Ranskaa on liikkeellä vastustamassa pääministeri Dominique de Villepinin nuorten työoloja heikentävää lakiesitystä – jonka Ranskan perustuslakineuvosto eilen totesi lainmukaiseksi – oopperan pätkätyöläiset intoutuivat ihan oikeaan lakkoon saatuaan yhden suurista ammattiliitoista tuekseen.

Kolme vuotta sitten määräaikaiset teatterityöntekijät lakkoilivat työehtosopimustensa sisällön, lähinnä tytöttömyyskorvaustensa ja eläke-etujensa tasa-arvoistamisen puolesta. Seuraukset olivat katastrofaaliset, ja muun muassa moni maan merkittävimmistä festivaaleista peruutettiin kokonaan. Teattereissa ja oopperoissa on runsaasti osa-aikaisia työntekijöitä, sillä produktion tuhansissa työvaiheissa tarvitaan paljon pientä ja lyhytaikaista erityisosaamista. Näiden ammattilaisten vakituiseen kiinnittämiseen ei nykyisessä maailmanlaajuisessa kulttuurin talousahdingossa ole mahdollisuutta.

(lisää…)

Junaa odotellessani kävin Helsingin Sokoksen kampanjamyynnissä täydentämässä sukkavarastoani. Hämmentävää, kuinka voimakkaana venäjän kieli profiloitui tungoksessa. Se kuulosti olevan lähes pääkieli.

Helsinki on tainnut palata juurilleen. Se on taas Pietarin esikaupunki. Helsingin kaupungin tilastotoimiston kotisivuilta opin, että ryhmään ”muut kielet” kuuluu nyt Helsingin väestöstä yhtä paljon kansalaisia kuin ryhmään ”ruotsinkieliset”. Näistä täytyy Venäjän kieltä puhuvien osuuden olla ylivoimaisesti suurin. Tietenkin matkailijat ja muut satunnaiset kulkijat kasvattavat venäjän kielen käyttäjien määrää.

Tätä menoa ensi vuosikymmenellä täytyy Helsingissä venäjänkielisten osuuden kasvaa ruotsinkielisen väestön osuutta suuremmaksi. Silloin ollaankin jo todella mielenkiintoisessa tilanteessa. Vielä suurempi täytyy venäjänkielisten osuuden olla Itä-Suomen kaupungeissa Imatralla, Kotkassa ja Lappeenrannassa.

Tällä täytyy olla melkoisia kunnallispoliittisia vaikutuksia. Ajan oloon, ja ainakin sitten, kun venäjänkielinen väestö nousee ruotsinkielisen väestönosan ohi, syntyy paineita tarjota peruskoulua ja muita peruspalveluita venäjän kielellä. Kysymys ei ole vain rahasta vaan periaatteista.

Miten aiomme kotouttaa ja sopeuttaa huomattavan kielivähemmistön paikkakunnittain. Katsommeko, että maassa maan tavalla. Opetelkoot Suomea ja elämään maan tavalla. Vai yhdymmekö rakentamaan moniyhteisöllistä Suomea, jossa kantaväestö opettelee elämään maahanmuuttajien kanssa rinnakkain ja oppii ottamaan huomioon ja turvaamaan heille ominaiset piirteet kuten kielen.

Raha ratkaisee. Kalliiksi tulee mutta yhteiskunta tarvitsee ulkomaalaisia suomalaisen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi.

Istuimme kerran suomalaisen oopperamusiikin jättiläisen, kapellimestari Ulf Söderblomin kanssa Savonlinnassa pohtien ikuista kysymystä: mitkä oopperat ovat niin täydellisiä, ettei niihin voisi lisätä mitään eikä ottaa pois yhtäkään nuottia? Listasta ei tullut pitkä. Kärjessä olivat Mozartin Don Giovanni ja Kokkosen Viimeiset kiusaukset. Kaksi upeaa musiikkiteosta, kaksi ajankuvaa, kaksi maata ja kulttuuria, kaksi suurta säveltäjää. Ja kaksi teosta, jotka puhuttavat, liikuttavat, koskettavat, satojenkin vuosien jälkeen.

Vanhoina hyvinä vuosisatoina taide kulki aina pari askelta yhteiskuntaa edellä. Taide otti kantaa, suututti ja nauratti, pilkkasi ylimyksiä, järisytti valtakoneistoja ja lohdutti rahvasta. Nykykulttuuri on ennemminkin kuin jättimarketin makkaratiski: kymmenittäin saman makuisia tuotteita melkein saman näköisissä muovipakkauksissa hieman eri nimisinä. Mikä enää puhuttaa, mikä itkettää? Mikä on enää omaperäistä? Laatu! Mutta sitä pitää etsiä, laadusta on tullut harvinaislaatua. Keskinkertaisuus syö laadun voimavarat ja turruttaa taiteen kuluttajan makunystyrät. Huonompikin kelpaa.

Mutta eikö niin käynyt ennenkin? Kuinka monta 1700-luvun oopperaa pystymme luettelemaan? Don Giovanni, Taikahuilu, Figaron häät… Mozartin 250-vuotisjuhlallisuuksien hurmoksessa emme ehkä huomaa, että Mozart EI ollut ainoa oman aikansa säveltäjä. Historia on armoton tuomari – ja markkinavoimat hoitavat loput. Mutta Wolfgang Amadé OLI nero. Ainutlaadun harvoja mestareita. Siksi hänen musiikkiaan soitetaan vielä ja kaikkialla. Mutta onneksi kaikki musiikki ei ole hänen musiikkiaan.

29.10.1787 sai Prahassa kantaesityksensä Wolfgang Amadé Mozartin ”dramma giocoso” (eli koominen ooppera) Don Giovanni; libreton oli kirjoittanut Don Juan -legendan pohjalta apotti Lorenzo Da Ponte. Teoksen tilaaja oli prahalainen impressaario Bondini, sillä Mozartin ja da Ponten edellinen ooppera Figaron häät oli saanut kaupungissa suuren suosion. Mozart sai tilauksesta sata dukaattia (nykyrahassa vajaat 3000 euroa, mutta silloin suuri määrä rahaa). Ajan tapa oli esittää jatkuvasti uutta musiikkia, teokset tulivat vanhoiksi, kun ne oli kerran esitetty, kuulijat halusivat koko ajan uutta – ja saivat!

Don Giovanni perustuu osittain tositapahtumiin Espanjassa – Don Juan on käsite, joka hyvin tunnetaan omanakin aikanamme. Nimihenkilö on pikkurikas aatelinen, joka ansaitsee rahaa viekoittelemalla naisia eri maissa. Hänen palvelijansa Leporello pitää luetteloa isäntänsä valloituksista (”luetteloaaria” on yksi oopperan monista huippuhetkistä). Naisia, miehiä, rakkautta, valtapeliä, murha – ja lopussa vielä paha saa palkkansa. Täydellinen ooppera, osuva ajankuva.

Don Giovanni saa ensi-iltansa aprillipäivänä Turussa. Turkulaisittain teoksen tekee erityisen mielenkiintoiseksi kantaesityksen ajankohta: vain kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1790 eli vuosi ennen Mozartin kuolemaa, perustettiin Turun Soitannollinen Seura, Turun filharmonisen orkesterin edeltäjä. Liikkuuko ooppera siis myös 1700-luvun lopun kahdeksan tuhannen asukkaan kauppa- ja yliopistokaupungin, Ruotsin toisiksi suurimman, henkisessä ilmapiirissä?

Mozart iski omana aikanaan rohkeasti muoti-ilmiöihin ja tanssi monen vallanpitäjän ja poliitikon varpailla. Voisiko vanha taidemuoto ooppera tänä päivänä sykkiä samanlaista ajan henkeä? Kuka kirjoittaisi tuleville sukupolville oman aikamme Don Giovannin – tekstiviestejä, salarakkaita, paljastuksia, lööppejä…?

kuva:Seilo Ristimäki

Tämän viikon aikakauslehtikatsaus on käynnissä kotona lempipaikallani ruokahuoneen pöydän ääressä. Lehtiä on tänäkin torstaina tullut niin, että postinjakaja oli soittanut ovikelloa ojentaakseen lähes kymmensenttisen kasan. Siinä oli normaalien viikoittaisten lisäksi myös harvemmin ilmestyviä lehtiä, mm. Optio, jonka kannessa komeili kannunvalajamme Esko.

Viisi tähteä –lehdessä (ravintola-alan loistava ammattijulkaisu) käsiteltiin kokkien asemaa ja roolia varsin monipuolisesti. Haaga-instituutin guru ja Suomen Keittiömestareitten vasta valittu puheenjohtaja Jaakko Nuutila kuvaili kokin roolia tässä päivässä. Ja totesi sen olevan erinomainen ja arvostettu. Ja mestareiden osaavan käytöksen kultaiset säännöt.

Fidel Gastro taas blogiluonteisessa pakinassaan toi esille asian toista puolta vetäytyvän puheenjohtajan paimenkirjeellä. Keittiömestarit eivät osaa käyttäytyä.

Kenen syy taas on, että Suomi ei pääse Bocuse d’ Or –kilpailuun tavoittelemaan maailmanmestaruudesta, kun ei ole kyse euroviisu-ilmiöstä, eli menestymättömyydestä? Oma syy se on, todetaan. Ei ole julkisuutta, ei rahaa, ei mitään.

Totta on, ettei Suomi viimeksi Lyonissa näkynyt. Olin ainoita suomalaisia vaimoni Annen kanssa. No, oli siellä Mäkelän Eero, Lahtosen Hannu ja pari muuta. Muttei mitään maaottelutunnelmaa Suomen lippuineen.

Ehkä Suomi elää Keihäsmatkojen aikaa gastronomisessa matkailussa. Kun Aromi-lehti ei järjestänyt seuramatkaa, ei kukaan uskaltanut omin päin ostaa matkaa. Tiedä vaikka olisi mihin joutunut…

Harmillista, gastronomisen kehityksemme kannalta. Ei minuakaan nyt huvita lähteä mukaan ensi tammikuussa kun kukaan ei edusta meitä.

Sählätään ja vähän ollaan eri mieltä. Mutta miltä näyttää ulospäin? Aikakauslehtikatsaus jatkuu:

Pirkka-lehdessä Jyrki Sukula laatii K-raudan Domus-keittiössä Pirkka-ahvenfileistä (missähän sellaisia kalastetaan?) ruokaa. Aki Wahlman kehottaa valmistamaan Look-uunipaistopussilla poronpaistia. Ja kuin kruununa kaikelle koreasti lakattu ja valmiiksi mappirei’tetty Carte d’ Or jälkiruokavinkki ”pehmeä flirtti” by Harri Syrjänen.

Kokit ovat esillä – ja Liemessä!

Meidän perhe syö kohta pastaa. Syökää tekin!
Resepti alla

(lisää…)

Niin vähän sitä kirjeitä sähköttömästi lähettää, ettei minulla ole aavistustakaan nykyisistä postimaksuista. Tarroitin tänään kirjeen keittiön laatikosta löytyneellä 45 sentin merkillä, mutta kävin varmuuden vuoksi Turku 81 -postikonttorissa (niitä on vielä!) takaamassa, että tärkeä viesti menee perille. ”Voi, voi, tuo on jo vanha merkki”, sanoi nuori postityttö iloisesti, ”mutta laitetaan 20 senttiä lisää” (muuten: niin kulunut kun tuo sentti/”sentti”-vitsi onkin, niin aina se jaksaa naurattaa: pitkä postimerkki). Valitin, ettei ole kuin pankkikortti mukana. Hän, hymyillen: ”Niin, täytyy kuitenkin kysyä aina: pankille vai Visalle?”, johon minä, että ”Ei sitä nyt ihan niin huonosti asiat vielä ole, laita pankille”. Ja sitten naurettiin yhdessä. Oikea ihminen oikeassa tehtävässä, hyvää mainosta Suomen Posti Oyj:lle.

Muistui heti mieleen toinen myönteinen person to person -viestintätilanne. Vedin 1998 – 99 vuoden projektia Kuopion mainion kaupunginorkesterin kanssa. Asuin silloin Tukholmassa ja riemuitsin Air Botnian (ystävien kesken Air Botswanan) uudesta reitistä Kuopio – Tampere – Tukholma. Taisi olla yksi ensimmäisistä lennoista, koska olin ainoa matkustaja. Nuori lentoemäntä jännitti selvästi suoriutumistaan kuulutuksista. Ehdotin noin niin kuin viestintäkouluttajana, että jos hän vain kertoisi omin sanoin, missä on hätäpoistumistie ja miten happinaamarit ja pelastusliivit toimivat. Hieman hämillään, varovasti hymyillen, hän kuitenkin kertoi, että turvallisuusohjeet määräävät käyttämään juuri sitä virallista tekstiä. Joten hän luki sen minulle mikrofonin ja kaiuttimien kautta. Tilanne oli koominen, mutta myös hyvin inhimillinen. Kaksi ihmistä kohtasi ja minä kuuntelin kerrankin tuon tutun jaarituksen, hymyssä suin. Sitten hän kertoi, että tämä oli hänen ensilentonsa yksinään lentoemäntänä. Tampereelta saimme mukaan muutaman uuden toverin. Lähetin lentoyhtiölle viestin kiittäen hyvästä palvelusta. Toivottavasti lentoemäntä on yhä Blue1:lla ilahduttamassa asiakkaita.

Niin kuin sinfonia, niin jokainen tuote on viesti ihmiseltä (säveltäjä/suunnittelija ja valmistajat) ihmisen kautta (kapellimestari ja muusikot/jakelukanavien henkilöt) ihmiselle (kuulijat/kuluttajat). Palvelu on yrityksen viesti asiakkaalle. Jos asiakasta pidetään ihmisenä, viesti on myönteinen ja vahvistaa yrityksen imagoa. Kun tuote ja viesti ovat kunnossa, sinfonia soi hyvin ja pidentää ikää. Niin asiakkaan kuin yrityksen.

Istun VR:n Intercity2 junassa aamulla matkalla Turusta Helsinkiin, niin kuin teen keskimäärin kahtena aamuna viikossa ympäri vuoden. Junan kärrymyynti, minibistro, on juuri kiertänyt. ”Kiitos ei” vastaan kuten yleensäkin.

Olen juuri pari viikkoa sitten kuullut, että tämäkin palvelu loppuu. Se harmittaa. Harmittaa? Miksi, jos ei kerran mitään osta? Siksi, että ostaisin, jos tuote olisi sellainen, että sen voi ostaa. Siis voileivän; ruisleivän, patongin pätkän, kolmioleivän. Sellaisen leivän myyntiaika on ymmärtääkseni 3-4 päivää, jopa viisi. Koska olen usein nälkäinen, ostan sellaisen kuitenkin silloin tällöin ja joskus vaan kysyn sen myyntipäivää ennen ’ei-kiitosta’. Johtopäätös on mykistävä: kolmioleipä on lähes aina viimeisessä myyntipäivässään. Ja lähes aina jäljellä on vain broilerista tai kylmäsavulohesta valmistettuja leipiä.

Mikä saisi kuluttajan uskomaan että ne ovat hyviä tai tosiasiassa edes myyntikuntoisia? Toimiiko kylmäketju junan kärryssä päästä päähän ja taas seuraavalla vuorolla ja seuraavalla?

Hämmentäväksi asian tekee, että saman yhtiön myyntipiste vaikkapa Helsingin rautatieasemalla myy loistavan raikkaita tuoreeseen leipään tehtyjä tuotteita. Miksei siis myös junassa? Se voisi kannattaa, myös taloudellisesti.

Voihan sitä tulevaisuudessa ostaa leipänsä asemalta tai tuoda mukanaan, ei siinä mitään. Ehkä se on tätä päivää. Logistiikkahan on sitä. Siis että se toimii päivä päivältä huonommin.

PS. Kanta-asiakasmarkkinoinnista puhutaan, edelleenkin, aktiivisesti. Onkohan VR:llä kuultu koskaan sellaisesta? Vai onko junayhtiölle riittävää se, että kanta-asiakkaat sentään oppivat tuntemaan konduktöörit. Asiakkaalle se ei tahdo riittää. Haenkin taas pumpputermoksesta kahvia. Se kuuluu business-luokan lipun hintaan. Vielä…

Keskustelin viime viikolla kahden valkovenäläisen yliopistoihmisen kanssa. Silmiä avaava kokemus. Toisen mielestä Valko-Venäjällä kaikki on hyvin. Tavallinen kansa, voisiko sanoa työtätekevä kansa, kaipaa vakautta ja peruselinolosuhteiden turvaa. On yhdentekevää, miten vapaudet toteutuivat kunhan leipää ja työtä riittää. Perusasiat riittävät ja niistä nykyinen hallitus pitää huolen.

Toisen mielestä tilanne on kestämätön ja muutoksia pitää tapahtua. Mutta miten? Puhekumppanini koputti etusormellaan päätään ja sanoi: ”ensin täytyy tapahtua täällä!” Muutos politiikassa ja yhteiskunnassa edellyttää oman pään vapauttamista ja muutostietoisuuden syntyä.

Puhekumppaneiden viestit ovat askarruttaneet minua viikonlopun yli ja palautuivat mieleen Ukrainan parlamenttivaalien ensimmäisten tulosten tultua. Oranssivallankumous tapahtui meidän, siis EU-Euroopan mielestä juuri oikealla tavalla. Kansalaistoiminnan, luultavasti hyvin johdetun sellaisen, kautta valtaan nousivat tuoreet voimat.

Mutta mitä tapahtuikaan vuosi vallankumouksen jälkeen? Vakautta ja perusturvaa markkinoinut vanhan kaartin mies tuli ja voitti. Meidän mallimme mukaan toiminut uusi valtaeliitti hävisi.

Tämä pitäisi pysäyttää sekä hyväntahtoiset vapauden tukijat että Euroopan Unionin omine tuki- ja rankaisutoimineen. Tavallaan meillä on George Bushin kanssa yhteinen ongelma: miksi demokratia ei käy kaupaksi? Tuotteessa ei luulisi olevan vikaa mutta myyntitavoissa on.

Tietenkin on sietämätön tilanne, että niin lähellä meitä, Itämeren valuma-alueella, eletään stalinismissa. Jotain tulisi tehdä. Mutta miten? Ehkä sittenkin olisi parasta pyrkiä vaikuttamaan pään kautta, kuten puhekumppanini esitti. Ja vielä sillä tavalla, että pää itse havaitsee, mitä pitäisi tehdä.

Pyritään luomaan ja ylläpitämään mahdollisimman laaja verkostoa valkovenäläisiin ja yksilöinä ja yhteiskuntana. Pyritään tekemään mahdolliseksi heidän osallistumisensa läntisen Euroopan rientoihin niin monella taholla kuin mahdollista. Tämä vaikuttaa hitaasti mutta varmasti ja ennen kaikkea oivaltamisen, ei tuputtamisen kautta. Kyllä se vapaa Valko-Venäjä vielä kuoriutuu!

Kokeneet maailmanmatkaajat ja ruoanharrastajat tietävät, ettei hyvää ruokapaikkaa löydy sattumalta, ehkä ainoastaan silloin kun juuri on lähtenyt lounaalta tai muutoin syömisen kannalta huonoon aikaan.

Siksi se, että ravintolaoppaita on olemassa, on loistavaa! Michelinit ja Zagatit kuluvat hiirenkorville niitä lehteiltäessä. Vielä kun niiden koodikielen oppii, tietää mitä milloinkin tarkoitetaan, löytää lähes poikkeuksetta hyvää ruokaa.

Toisin on ollut Suomessa. Luotettavia ravintolaoppaita ei ole ollut. Suomen Gastronomien seuran julkaisema Syö Hyvin Helsingissä –opaskin on ollut kuopattuna jo vuosia. Kauppalehden mainio parivaljakko Hannut Lahtonen ja Vanhanen ovat toimittaneet Option ravintola-arvosteluiden koosteen kirjan muotoon. Mutta suppea sekin on, ja maantieteellisesti huonosti kattava.

Valoa ilmaan tuo kohtuullisen uusi verkkopalvelu Vapaa-aikavirasto, joka toimii samalla periaatteella kuin Zagat, eli suuri yleisö arvostelee ja antaa pisteitä. Näin syntyy varsin kattava ja totuudenmukainenkin kokonaisuus. Kommentit menevät tarkistuksen läpi, joten samalta koneelta ei voi antaa lausuntoaan samasta ravintolasta useampia kertoja.

Vapaa-aikavirastossa on tiedot ja kommentit 4836 ravintolasta ympäri maata. Villi ajatus on, että kaikki ravintolatyypit ovat listoilla ruokaravintolasta nakkikioskiin. Ja jokaista ravintolaa arvioidaan vain suhteessa itseensä. Siksi se toimii. Onnea ja pitkää ikää tälle palvelulle.

PS. Kohta taas julkaistaan Viisi Tähteä –lehden Top-50 –lista. Se onkin taas jännittävää luettavaa.

Lennart Meri oli maansa Viron näköinen ja teki niin taiteilijana kuin valtiomiehenä maastaan itsensä näköisen. Hautajaispäivän (26.3.) ohjelma loisti virolaisuutta, historiaa ja kulttuuria rohkeasti ja ylpeästi. YLE:n tv-lähetyksessä toimittaja Ulla-Maija Määttänen ja professori Seppo Zetterberg täydensivät kuvaa harvinaisen taitavasti sekä henkilökohtaisesti eläytyen.

Lennart Meri sai syntymässään sukunimen, josta hän piti. Nimestä tuli myös symbolinen: hän yhdisti. Hän oli loistelias, suvereeni poliitikko, sillä hän oli kaikkea muuta kuin poliitikko. Meren teki yhdeksi aikamme arvostetuimmista valtiomiehistä hänen vahvan persoonallinen taiteilijan luovuutensa, tutkijan uteliaisuutensa ja virolaisen rohkeutensa, jotka lopulta kuin sattumalta tai kuin pitkän, suuren suunnitelman huikeaksi toteutumaksi tekivät juuri hänestä sen ihmisen, jonka laulava vallankumous tarvitsi viimeisen säkeistönsä solistiksi. Hänessä yhdistyivät Viron kansan sukupolvien taistelu ja historiallinen sattuma.

Hän käytti kieltä, niin omaansa kuin vieraita, loisteliaan omaperäisesti ja luovasti vahvan sanomansa itsepäiseen läpiviemiseen ja tuo sanoma oli hänen ja hänen kansansa yhteinen. Kirjailijana, elokuvaohjaajana, kansatieteilijänä, historioitsijana ja tutkimusmatkailijana hänellä oli laaja näkemys sekä kyky muokata kieli ja puhetaito erikoisiksi, vaikuttaviksi ja mieleen jääviksi päätöksenteon välineikseen.

Mikä oli Lennart Meren salaisuus? Sanalla sanoen: humanismi. Hän oli humanisti sekä sanan perinteisessä merkityksessä taiteilijana ja ajattelijana että kulttuurillisesti ja henkisesti sivistyneenä, viisaana, luovana ihmisenä, ihmisyhteisön laajakatseisena puolestapuhujana ja hyväntekijänä. Kuinka monen valtion johtajasta voi sanoa samaa? Minkä maan hallituksessa humanismi on kantavana voimana? Johdetaanko yhtään kaupunkia humanismin näkökulmasta? Miten humanismi voi Helsingin vallan palatseissa – tai vanhan yliopisto-, kulttuuri- ja sivistyskaupungin Turun päätöksenteossa?

Lisää virolaismuisteloita:

(lisää…)

Tämä on hyvä hetki. Ensimmäinen tekstinpätkä Kannuvalimo-blogissamme syntyy kirjain kirjaimelta ruudulle.

Olen jo pitkään seurannut mielenkiinnolla tätä uutta mediaa, verkkopäiväkirjoja, eli blogeja. Blogi on parempi nimi mielestäni, sillä se antaa enemmän liikkumavaraa kuin päiväkirja. Tämä blogi ainakin aikoo käyttää kaiken tämän median liikkumavaran hyödykseen.

Varmaan se on sanomisen, kirjoittamisen pakko, joka ajaa ihmisen niin epätoivoisiin tekoihin kuin alkaa kirjoittaa nettiin. Samaa tuskaa oli puolisen vuotta sitten luettavissa ystävieni Esko Antolan ja Tero-Pekka Henellin maailmassa varmaan, sillä he oitis syttyivät ajatukselle yhteisestä blogista. Todettiin, että siitä voisi syntyä jotain mielenkiintoista kun yliopistomies-Eurooppatuntija, kulttuurin moniottelija ja mainosmies-gastronomi lyövät tekstinsä yhteen. No, sehän nähdään.

Jotenkin alku koko hommalle oli hakusessa, piti löytää nimi, formaatti, alusta jne. Sitten sitä mietittiin nimeä. Monia hyviä oli tyrkyllä. Kannuvalimo-nimeen päädyttiin, koska se ehkä kuvaa riittävän laajasti hankkeemme sisältöä; ajatusten ilmaan heittämistähän tämä on ja pohdintaa, jopa spekulointia.

Sisällöllisesti pyrimme olemaan laaja-alaisia. Kirjaamme elämää omasta näkövinkkelistämme mahdollisimman avarasti, niinkuin itsekin sitä tutkailemme. Aiheita riittää: ajankohtaiset ilmiöt, tapahtumat, politiikka paikallinen, valtakunnallinen ja maailmanlaajuinen, tiede ja tiedeyhteisö, kulttuuri, kulttuuripolitiikka, poliitikot, ruoka, juoma, syöminen, uskonto, kaikki lajit, moraalikysymykset sekä tietenkin Turku ja turkulaisuus.

Tervetuloa Kannuvalimoon!