Meren rannalla
Lennart Meri oli maansa Viron näköinen ja teki niin taiteilijana kuin valtiomiehenä maastaan itsensä näköisen. Hautajaispäivän (26.3.) ohjelma loisti virolaisuutta, historiaa ja kulttuuria rohkeasti ja ylpeästi. YLE:n tv-lähetyksessä toimittaja Ulla-Maija Määttänen ja professori Seppo Zetterberg täydensivät kuvaa harvinaisen taitavasti sekä henkilökohtaisesti eläytyen.
Lennart Meri sai syntymässään sukunimen, josta hän piti. Nimestä tuli myös symbolinen: hän yhdisti. Hän oli loistelias, suvereeni poliitikko, sillä hän oli kaikkea muuta kuin poliitikko. Meren teki yhdeksi aikamme arvostetuimmista valtiomiehistä hänen vahvan persoonallinen taiteilijan luovuutensa, tutkijan uteliaisuutensa ja virolaisen rohkeutensa, jotka lopulta kuin sattumalta tai kuin pitkän, suuren suunnitelman huikeaksi toteutumaksi tekivät juuri hänestä sen ihmisen, jonka laulava vallankumous tarvitsi viimeisen säkeistönsä solistiksi. Hänessä yhdistyivät Viron kansan sukupolvien taistelu ja historiallinen sattuma.
Hän käytti kieltä, niin omaansa kuin vieraita, loisteliaan omaperäisesti ja luovasti vahvan sanomansa itsepäiseen läpiviemiseen ja tuo sanoma oli hänen ja hänen kansansa yhteinen. Kirjailijana, elokuvaohjaajana, kansatieteilijänä, historioitsijana ja tutkimusmatkailijana hänellä oli laaja näkemys sekä kyky muokata kieli ja puhetaito erikoisiksi, vaikuttaviksi ja mieleen jääviksi päätöksenteon välineikseen.
Mikä oli Lennart Meren salaisuus? Sanalla sanoen: humanismi. Hän oli humanisti sekä sanan perinteisessä merkityksessä taiteilijana ja ajattelijana että kulttuurillisesti ja henkisesti sivistyneenä, viisaana, luovana ihmisenä, ihmisyhteisön laajakatseisena puolestapuhujana ja hyväntekijänä. Kuinka monen valtion johtajasta voi sanoa samaa? Minkä maan hallituksessa humanismi on kantavana voimana? Johdetaanko yhtään kaupunkia humanismin näkökulmasta? Miten humanismi voi Helsingin vallan palatseissa – tai vanhan yliopisto-, kulttuuri- ja sivistyskaupungin Turun päätöksenteossa?
Lisää virolaismuisteloita:
Sinimustvalge
Lennart Meren siunaustilaisuudessa Kaarlen kirkossa Viron filharmonian kamariorkesteria ja -kuoroa johti yksi maan suurista muusikoista, kapellimestari ja toisen polven kuoronjohtaja Tõnu Kaljuste. Kuin itsestään selvästi musiikkina oli Tõnun maanmiesten Arvo Pärtin ja Erkki-Sven Tüürin teokset. Pärtin parrakas olemus tuli turkulaisillekin tutuksi parin vuoden takaisesta Filharmonisen orkesterin kantaesityksestä. ja Tüürin saamme vieraaksemme vuonna 2007.
Ensimmäinen tapaamiseni Tõnu Kaljusten kanssa oli vuonna 1984. Asuin tuolloin Joensuussa työskennellessäni 13 kuukautta Laulujuhlien tiedottajana. 1985:stä oli tuleva kaupungin suuri kulttuurivuosi, sillä silloin vietettiin Joensuussa Kalevalan 150-vuotisjuhlavuoden päätapahtumaa, jonka huipennukseksi vihittiin suurissa kansanjuhlissa komea Laulurinne. Saman tien juhlittiin uuden konserttisalin, yliopiston yhteyteen rakennetun Karelian avajaisia Einojuhani Rautavaaran Thomas-oopperan kantaesityksellä. Erikoinen, kiireinen, opettavainen nuoren poikamiehen vuosi eläväisessä kaupungissa ja aarniometsien vaaroilla. Ja suurenmoisia ihmisiä!
Vuoden 1984 kesäkuussa harjoiteltiin jo seuraavan vuoden suurtapahtumaa. Yksi Laulujuhlien pääesiintyjistä oli kuuluisa Viron filharmonian kamarikuoro. Olin aktiivisena kuorolaisena tietenkin kuullut siitä ja sen hullusta johtajasta Tõnu Kaljustesta. Iskin heti kiinni taiteilijoihin ja pidin totta kai heille lehdistötilaisuuden. Tõnu tuntui heti kuin vanhalta kaverilta. Matkassaan kuorolla oli, kuten tuohon neuvostoaikaan oli tapana, ns. konserttitoimiston edustaja eli herra, jonka tehtävänä oli valvoa, että matkalaisten lista oli kotiin palatessa yhtä pitkä kuin lähtiessäkin. (Vanha vitsi, ilmeisesti tosikertomus: Miksi kutsutaan neuvostoliittolaista sinfoniaorkesteria, kun se palaa kiertueelta lännestä? Jousikvartetiksi.)
Olin saanut Laulujuhlien kautta asuttavaksi vanhan, ränsistyneen puisen omakotitalon. Päätin kutsua Tõnun ja herra Konserttitoimiston päivällisille. Kokkailu ei ollut silloin eikä ole vieläkään vahvuuksiani, mutta eivät vieraat muistaakseni ainakaan ruoasta valittaneet.
Mutta. Keskelle juhlapöytää olin asettanut pari kynttilää ja ruotsinvirolaisilta ystäviltäni lahjaksi saamani Viron pienen sinimustvalge-lipun, siis vanhan itsenäisen Viron tunnuksen. Vaikka tiettyä liikehdintää Virossa jo vuonna 1984 olikin, lipun näyttäminen oli tietenkin jyrkästi kiellettyä ja rangaistavaa; lipun liehuttaminen oli Tallinnassa johtanut jopa syyllisten ”katoamiseen”. Huomasin Tõnun silmissä pienen hätäisen pilkahduksen, mutta heti perään hänen suunsa vetäytyi hänelle niin ominaiseen virneeseen. Herra Konserttitoimisto piti ilmeensä tiukkana, suhtautui provokaatioon asiallisesti eikä liene merkinnyt sitä raporttiinsa. Illasta tuli pitkä ja hauska, Tõnusta yksi parhaista ystävistäni. Lähdin Tõnun, kuorolaisten ja todella mukavaksi kaveriksi osoittautuneen herra Konserttitoimiston mukana Lieksaan heidän seuraavaan konserttiinsa ja vielä Jyväskylään laulujuhlille, jossa marssin kulkueessa heidän joukossaan, ylpeänä. Sen erään sopraanon silmät…
Myöhemmin minulla oli riemu tehdä läheistä yhteistyötä Tõnun kanssa Tukholmassa, kun hänet nimitettiin Ruotsin Radiokuoron johtajaksi minun jo ollessani laitoksen sinfoniaorkesterin päällikkönä. Ehdotin ystävälleni yhteistä konserttisarjaa: halusin viedä orkesterini Berwald-hallenin luolasta kaupungin sydämeen, kirkkoihin, sarjalla orkesterin ja kuoron yhteisiä konsertteja, jossa vanhat klassikot yhdistettiin nykymusiikkiin. Tõnu johti kaikki konsertit ja sarjasta tuli suuri menestys.
Sinimustvalget liehuivat mustien surunauhojen kanssa keväisenkoleassa Tallinnassa. Muutama tuttu laulaja vuodelta 1984 oli kutsuttu Filharmonian kamarikuoron kunniatehtävään. Ja Tõnu, yksi itsenäisen Viron kulttuurilähettiläistä maailmalla.
Kullervo
Lennart Meri hyvästeltiin virallisesti Viron presidentinlinnan edessä. Kolmesta kuorosta koottua suurta mieslaulajistoa johti Ants Üleoja, Riiklik Akadeemiline Meeskoorin eli maailmankuulun RAMin toinen johtajista. Pari tuttua laulajanaamaa vilahti kuvissa, kun miehet kajauttivat kansallislaulun Mu isamaa, mu õnn ja rõõm, siis meidän suomalaisten Fredrik Paciuksen Maamme-laulumme (mutta ilman kertauksia) ja Gustav Ernesaksin Lydia Koidulan sanoihin säveltämän ”toisen kansallislaulun” Mu isamaa on minu arm.
Tutustuin Ants Üleojaan ja ramilaisiin vuonna 1997 asuessani Tukholmassa. Virolaissyntyinen toisen polven kapellimestari Paavo Järvi työskenteli tuolloin Tukholman Kuninkaallisen filharmonisen orkesterin päävierailijana ja hän halusi taltioida kaksi levyllistä Sibeliusta brittiläiselle Virgin Records -yhtiölle. Ystäväni Paavo soitti minulle ja pyysi apua: koska suomenkielisen teoksen, Sibeliuksen Kullervo-sinfonian, solisteina lauloivat tyylikäs norjalainen sopraano Randi Stene ja ruotsalainen huippubaritoni Peter Mattei ja kun kuorokin oli vielä Virosta, Paavo halusi minut kielipoliisiksi levytykseen. Samanlainen keikka toistui sitten Sibeliuksen Luonnottaren taltioinnissa, kun sopraanona oli niin ikään nimekäs norjalainen Solveig Kringelbotn (kansainvälisittäin helpommin lausuttava Kringelborn!). Kun Paavo vielä pyysi minua kirjoittamaan levyjen esittelytekstit ja kävimme Sibeliuksesta pitkiä keskusteluja, hän ylensi minut taiteelliseksi neuvonantajakseen (Artistic assistant and Language coach lukee levyvihossa!), mikä tietysti oli suomalaiselle suuri kunnia.
Randi lauloi Kullervon sisarta ensimmäistä kertaa, Peter oli laulanut nimiosaa vain kerran entisen orkesterini Ruotsin Radion sinfoniaorkesterin kanssa Esa-Pekka Salosen johtamana. Silti tehtävä oli helppo, vaikea kieli kääntyi notkeasti ja eksoottisesti huippuammattilaisten suussa. RAM oli laulanut Kullervon monia kertoja konserteissa. Mutta kielen viimeistely ei ollut aivan yksinkertaista, sillä viron kieli on tässä mielessä liian lähellä suomea. Sain johtaa harjoituksen Tukholman Konserthusetin upeassa Grünewaldsalenissa, jossa hioimme viron kielessä tuntematonta aspiraatiota ja etenkin kuoron sisääntuloja, jotka eivät mielestäni olleet tarpeeksi tarkkoja ja iskeviä.
Levytyksessä istuin ensimmäisellä penkkirivillä kuulokkeet korvilla ja annoin solisteille ja kuorolle neuvoja ja kommentteja ja vastasin kapellimestarin kysymyksiin. Peter Mattei kävi aina välillä Bachin Matteus-passion harjoituksissa, jossa hän lauloi Jeesuksena. Kullervo ja Jeesus samanaikaisesti – melkoinen musiikillinen ja historiallis-kulttuurinen yhdistelmä! Peter on muuten mainio seuramies ja hyvän ystävänsä ja kollegansa Petteri Salomaan mestarillinen imitaattori!
Kuoro oli parhaassa taisteluvireessään konsertin jälkeisinä levytyspäivinä perjantaina ja lauantaina. Teoksen viides osa nauhoitettiin maanantaina. Loppukohtaus, Kullervon kuolema, on kuoron osalta vaikea: hiljaisen ja vaikeasti kuultavan jousisäestyksen päältä aloitetaan mahdollisimman vaimeasti – ja kun edellinen ilta oli mennyt hieman pitkäksi isänmaallisessa juhlassa, kuoro oli väsynyt ja koko ajan hieman alavireinen. Niinpä otin järeät aseet käyttöön ja huusin kuoroparven joukoille: ”Te tiedätte, että tämä on parhaiden suomalaisten kuorojen omaa musiikkia! Nyt näytätte, mitä vain eestiläinen kuoro osaa! Tästä tulee paras Kullervo-levytys sataan vuoteen, näyttäkää maailmalle!”. Ja RAM näytti. Paavo Järvi johti suurenmoisesti, solistit lauloivat loisteliaasti. Kullervo-sinfonian ensimmäisestä kokonaan ei-suomalaisten taiteilijoiden levytyksestä tuli upea.
Jätä vastaus