Myönnän, olen täysin koukussa Talouselämän päätoimittaja Pekka Seppäsen kolumneihin. Olen kuullut monien muidenkin lausuvan noin. Mutta eivät kaikki voi ajatella samalla tavalla kuin minä: ”Voi vitsi, juuri noinhan mä itsekin ajattelin”.

Niin tai näin, Pekka Seppänen kirjoittaa jälleen omia tuntojani. Tällä kertaa etätöistä. Ja siihen liittyvistä tuntemuksista. ”Kotona töitä tekevällä on aina huono omatunto.” Toteaa Pekka ja allekirjoittaa kolumninsa: Kolumnin kirjoittaja kirjoitti tämän kolumnin kotona.

Teen ihan hirveästi töitä. Aivan liikaa. Mutta samalla otan itselleni oikeuksia. Tulen usein mökiltä vasta maanantaina. Ja olen töissä kymmeneltä. Huono omatunto. Toimiston muu väki on tullut keskimäärin 8.30. Vaikka olenkin viikonloppuna vääntänyt muutaman PowerPointin tulevan viikon presentaatioihin. Tai lähden samaan paikkaan perjantaina klo 14. Huono omatunto. Jne.

Hei haloo, minähän omistan reilun enemmistön yrityksestä ja olen sen toimitusjohtaja. Mutta huono omatunto. Ihan totta.

Mikä meitä riivaa? Miksemme osaa elää? Kuka laatii standardit miten pitää käyttäytyä?

Olen yhden tai kaksi kertaa vuodessa n. sadasta Helsinki-päivästäni päiväsaikaan liikkeellä vaimoni kanssa. Jotenkin syyllistän itseni siitäkin, että kuljen käsi-kädessä hänen kanssaan. Joku saattaa vaikka nähdä. Ja varmasti näkeekin, sillä kaikkihan apinan tuntee.

Oikeasti olen sitä mieltä, että olemme uskomattoman ulkokultaisia käyttäytymisessämme. Pitää tehdä näin tai noin. Ja siihen uskotaan. Ja sen mukaan toimitaan. Mutta onko siinä mitään järkeä?

Täällä juhlaliputetussa Tukholmassa ei näinä päivinä ole voinut olla huomaamatta, että maa on ollut valmistautumassa Hänen Majesteettinsa, kuningas Kaarle XVI Kustaan tämänpäiväisiin 60-vuotisjuhliin. Iltapäivälehdet ovat jo päväkaudet herkutelleet lämmittelyjutuilla, ja televisiokanavat ovat harjoitelleet sunnuntain suururakkaa –  josta suomalaisistakin onnellisimmat pääsevät osallisiksi mainiolla SVT Europa-kanavalla. Myös Ruotsin pienoislippujen myynti on luistanut – kuningas saa valtavalta kansanjoukolta tänään iltapäivällä reilut sinikeltaiset onnittelut, kun juhlakulkue ajaa keskustan läpi linnalta kaupungintalolle.

Samalla kun kymmenen vuoden pääministeri Göran Persson tuntuu yhä useamman mielestä istuneen hallituksen johdossa aivan liian kauan, jo vuodesta 1973 hallinnut Carl XVI Gustaf Folke Hubertus ja koko hänen perheensä ovat suositumpia kuin koskaan. Majesteetin astuminen henkiseltä valtaistuimeltaan lohduttajaksi keskelle alamaisiaan toissa vuoden tapaninpäivän tsunamikatastrofin jälkeen teki hänestä kansanmiehen. Persson ja hänen hallituksensa ovat taasen sählänneet niin tsunamit kuin monet muutkin asiat perusteellisesti, mistä huolimatta hän on jälleen kerran noussut mielipidemittauksissa tulevien valtiopäivävaalien suosikiksi. Ruotsin vientikonsulenttina kuningas Kustaa on verraton, ja viimeksi Torinon olympialaisten yhteydessä koko urheilua rakastava maailma sai jälleen nähdä Ruotsin kuninkaan yhtyvän täydestä sydämestään maannaistensa ja -miestensä valtavan menestyksen juhlintaan.

Kuningashuoneen suosiota on kasvattanut myös perheen kolmen lapsen aikuistuminen. Pikkuskandaalit tuntuvat olevan ohi ainakin väliaikaisesti, ja kruununprinsessa Victoria on kaikessa toiminnassaan ja lausunnoissaan osoittanut olevansa vaikka heti, 28-vuotiaana, valmis suureen elämäntehtäväänsä kuningattarena. Tuoreimmat veikkaukset kuitenkin pitävät Kaarle Kustaan valtaistuimella viellä vuosikaudet: nyt on hänen aikansa nauttia, kun taas Victoria voisi elää rauhallista perhe-elämää heti kun hän uskaltaa virallistaa kaikkien odottaman kihlauutisen. Kruununprinsessa on vuosi vuodelta yhä ilmetymmin kuin isänsä: heillä on olemuksen ja kasvonpiirteiden lisäksi myös samanlainen, nopea ja lämmin huumorintaju sekä empatiakyky ajatella tavallisen kansanihmisen tavoin. He ottavat herkästi kantaa myös yhteiskunnallisiin epäkohtiin, välillä kuninkaallisten suiden sulkemista koskevia lakeja ja säädöksiä omalla tavallaan tulkiten.

Pääsin Ruotsin-vuosinani näkemään kuningas Kaarle Kustaan ja kuningatar Silvian läheltä kahdesti. Toimiessani Ruotsin Radion Sinfoniaorkesterin intendenttinä, orkesterimme esiintyi Polarpriset-musiikkipalkinnon jakotilaisuudessa Berwaldhallenissa. Tuolloin kuningas ojensi ABBA:n managerin Stickan Andersonin lahjoituspääoman tuotosta jaettavat miljoonan kruunun (noin 107.000 euroa) palkinnot vanhan musiikin esityskäytäntöjen gurulle, kapellimestari Nikolaus Harnoncourtille ja multikulttuurimuusikko Quincy Jonesille. Seremonioiden jälkeiset juhlaillalliset pidettiin Hotel Grandin kuuluisassa ravintolassa. Satuimme frouvan kanssa seisomaan jonossa portaikossa juuri silloin, kun kuningaspari purjehti ohi kohti omaa pöytäänsä. Yllätys oli melkoinen: sekä kuningas että kuningatar ovat melko pienikokoisia! Televisiosta nähtyinä kaikki johtajat ja kuuluisuudet ovat suuria!

Toisen kerran näimme kuninkaan konserttilavalla. Vuonna 1878 valmistunut, kunnianarvoisa Gamla Akademin konserttisali Nybrokajenilla (loisteliaan kalaravintolan Wedholms Fiskin vieressä!) otettiin suuren remontin jälkeen vuonna 1998 uudelleen käyttöön juhlallisin seremonioin. Anders Hillborg, nykyinen Turun filharmonisen orkesterin virallinen hovisäveltäjä, oli kirjoittanut kamariorkesterille vihkiäisteoksen nimeltä ”160 sekunder”. Solistina oli itse kuningas! Hän astui lavalle kertoen olevansa ylpeä kunniatehtävästään soittaa muusikkona: ”Världens kortaste karriär!”, hän huikkasi poikamainen virne kasvoillaan – ja aloitti teoksen pamauttamalla valtavalla kapulalla gongiin.

Grattis, Eders Majestät!

Ruotsin kuninkaan kotisivut

Konserttisali Nybrokajen 11

Anders Hillborg ja TFO

Wedholms Fisk

Sade loppui, mutta kylmää on Tukholmassa. Aamulla löysin hotelli Odenista saunan ja pienen gymin. Saunan mittari lupasi 80 astetta, mutta Tylö-kiuasta parin metrin päässä lauteista sai houkutella kauan. Muutaman kipollisen jälkeen mittari kipusi 130 asteeseen. Ilmankos tuli melkein hiki. Puukiuluun oli kekseliäästi laitettu ruokakaupan muovipussi, joka oli ystävällisesti täytetty vedellä. Heitin pussin roskiin, laitoin kiulun täyteen vettä (muutama pisara tihkui läpi) ja ilmoitin respaan suomalaistoimenpiteestä. Huomenna testataan.

Muistuivat mieleen vanhat, iloiset saunakokemukset tästä maasta. Rivitaloasunnossamme Lidingössä ei tietenkään ollut omaa saunaa, eihän se täällä ole tapana. Sveriges TV:n saunan löylykauha oli puinen, mutta haljennyt niin, että vettä mahtui vain lusikallinen. Toimittajat lukivat saunassa lehtiä, pitihän pysyä ajan tasalla. Lahdessa lapset olivat olleet vauvauinnissa, mutta miljoona-Tukholmassa ei moista ihmettä löytynyt. Mutta Mörbybadetissa Djursholmissa käytiin säännöllisesti. Löylyhuonetta edelsi puolilämmin valmistautumistila, jossa muun muassa luettiin lehtiä. Rikskonserterin Gamla Stanin vanhan pääkonttorin kellarin saunan miesten puolen kiukaassa oli niin vähän kiviä, että piti käydä ryöstämässä lisää naisten saunasta ja sittenkin loiskui putkille.

Vahvimmat saunaelämykset kertyivät vuonna 1998 Idren hiihtokeskuksessa. Mökin sauna oli pieni koppi, jossa oli kiuas ja lattialla penkki. Ladoin eteisen penkin sen päälle, suljin silmät ja kuvittelin olevani oikeassa saunassa. Mutta Idren uimahallin sauna oli kunnollinen. Mentiin Elis-pojan, kuusi vee, kanssa rehvakkaasti sisään ja ylimmälle lauteelle. Alimmalla joukko nuoria ruotsalaisia kippasi purkkiolutta sangen kovaäänisesti. Katsoimme pojan kanssa alta kulmien toisiamme ja nyökkäsimme ymmärtäväisesti. Kunnes kävi puheista ilmi, että joukkio oli Ruotsin nopeuslaskun maajoukkue, valmistautumassa seuraavan päivän maailmancupin osakilpailuun.

Aina, kun nykyäänkin näemme minkä tahansa kylpylaitoksen saunan alalauteella väkeä, katsomme pojan kanssa alta kulmien toisiamme, nyökkäämme ymmärtäväisesti ja lausumme yhteen ääneen: “Ruotsin maajoukkue”.

Lopuksi kulttuuriskadaali. Eilen maata kuohutti Abba-Björn Ulvaeuksen väitetty 87 miljoonan kruunun (9,4 miljoonaa euroa) maksamattomien verojen piilottaminen viranomaisilta hämärien pikkuyhtiöiden ja pankkien saaristoon. Tänään oli vuorossa Abba-Frida Lyngstad, mutta huomattavasti pienemmällä potilla, 12 miljoonalla kruunulla (vaivaiset 1,21 miljoonaa euroa). Ruotsi on maailman kolmanneksi suurin musiikkivejä USA:n ja Englannin jälkeen eikä tuollainen sata milliä ole edes uutinen – pikkuraha abbisteille. Mutta todellinen skandaali on noiden summien järkyttävä ero, tasa-arvon kultamaassa. Göran Perssonin hallitus huojuu.

Iloitkaa, suomalaiset: Tukholmassa sataa!

Kävellyt koko aamupäivän Odenplanin – Hötorgetin välimailla, ristiin rastiin tuttuja katuja. En voi vastustaa ruotsalaisia alennuskirjakauppoja. Enkä Hötorgetin GRANITia. Ja laukku painaa, jälleen kerran. 

Tunne on vieläkin syvällä, lähes kuuden vuoden jälkeen: Tämä on toinen oma kaupunkini. Mikä on se toinen? En kerro… Ja kun viime viikon vertailukohta on vielä lihasmuistissa: Tukholma on hyvin paljossa kuin Pariisi. Staden i mitt hjärta.

Kuinka idioottimaista onkaan katsoa hintoja ja maksaa Ruotsin kruunuissa! Kaikki on kuin Italiassa aikanaan. Laskun maksu pankissa: 50 kruunua! Viisikymmentä kruunua! Viisi KYMMENTÄ! Onneksi onnistui tästä hotellin tietokoneesta, maksutta. Vitsailin parissa kaupassa, että oletteko kuulleet sellaisesta kuin euro (täällä sanotaan evvro). Eivät tykänneet – olisivat kuulemma mieluusti mukana Euroopassa.

Päivän pääuutinen: hinaaja törmäsi yhteen Tukholman pääsilloista. Ei sortunut. Ylihuomenna hurrataan kunkulle. Ja maanantaina poltetaan Valborgsbrasaa. Kokkonsa kullakin.

Ruotsinlaivaan liittyy sellainen ihana viha-rakkaussuhde, ainakin minulla. Aina kun siellä on ollut, päättää: ”ei ikinä enää”. Ja sitten taas huomaa olevansa ruotsinlaivalla ja kahden tunnin kuluttua taas ihmettelee: ”mitä minä täällä teen?”

Niinpä. Havaitsin kuluvan viikon maanantaina kipuavani Siljan Helsingistä lähtevään laivaan, jota on markkinoitu teemalla ”kaikki uutta!” Olin matkalla ruoka- ja viinimessuille vaimoni kera.

Silja Serenade ja Silja Symphony ovatkin hienoja laivoja ratkaisuiltaan. Kun ne Turussa rakennettiin toistakymmentä vuotta sitten ne olivat kerrassaan uutta. Ostospromenadi, kaikki yleiset puitteet sekä todellinen panostaminen gastronomiaan ja palveluun iskivät. Suomen Gastronomien Seuran kirjanen A la Carte 1993-4 tömäyttää viisi tähteä laivan parhaalle ravintolalle, samat kuin sen aikaiselle Helsingin huipulle, Palacen Gourmetille.

Olikin yllättävää huomata, että hyvä ruoka oli palannut laivalle. Pekka Terävän ideoimat menut ryyditettynä Juha Lihtosen mainioilla viinivalinnoilla tekivät laivamatkasta (molempiin suuntiin) miellyttävän. Ruoka oli erinomaisen hyvää Bon Vivant –ravintolassa. Ja sama on sanottava palvelusta, erinomaista.

Mutta. Siinä kaikki. Mitään muuta ”kaikki uutta” ei silmiin osunut. Laivat ovat aikanaan hyvin rakennettuja, eikä ruoste kukkinut missään.

Sen sijaan olisi toivonut vähän raikkaampia ja ihmisen (edes normaalikokoisen) kokoisia pyyheliinoja sekä kunnollisia vuoteita. Missään hotellissa Suomessa ei varmasti ole niin huonoja vuoteita kuin laivan hyteissä. Huvittavaa oli, että myöhäisen varauksemme ansiosta matkustimme toiseen suuntaan Silja-luokassa (kai alempi ykkösluokka) ja toiseen Seaside-luokassa. Viimeksi mainitun vuoteet olivat silti siedettävämmät!

Niin, olihan siellä kokonaan uutta! En ole ennen kohdannut tuolla reitillä, noilla laivoilla 24h örveltäviä alaikäisiä nuoria, jotka kantavat olutta hytteihinsä ja pitävät käytäviä ravintolanaan. Tunnen suurta myötätuntoa hyttien siisteydestä vastaavaa ammattihenkilöstöä kohtaan. Voisiko myynti tehdä jotain näiden ja kanssamatkustavien ihmisten hyväksi? Vaikkapa olla myymättä? Puhumattakaan mitä vanhemmat voisivat tehdä (jos tietäisivät)!

Turun kulttuuri on joutunut säästökuurille, paikallislehtien otsikot kirkuvat. Samanaikaisesti on ilmestynyt kaksi kirjaa, jotka kertovat maan kokonaistilanteesta kulttuurin alalla. Tilastokeskuksen ”Kulttuuritilasto 2005” erittelee Suomen kaupunkien kulttuurilaitosten (kirjastot, museot, teatterit, orkesterit ja yleinen kulttuuritoimi) vuoden 2004 toimintaa, kun taas Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n toimintakertomus vuodelta 2005 kertoo jo viime vuoden mainioista lukemista orkesteririntamalla.

Kulttuurilaitoksen pyörittäminen maksaa sen, mitä kaupungit sen toiminnan tuloksina haluavat. On olemassa tietty perustoiminta, joka tarkoittaa kiinteiden kulujen (palkat ja vuokrat) lisäksi vain kulloisenkin yleisön palvelemista, siis muutamaa tuhatta näitä palveluja säännöllisesti käyttävää veronmaksajaa. Toinen vaihtoehto on, että kaupunki käyttää kulttuurilaitoksiaan perustoiminnan lisäksi suunnitelmallisesti oman mediajulkisuutensa edistämiseen ja myönteisen imagon luomiseen. Tällöin laitoksilla on mahdollisuus tuottaa valtakunnallista ja jopa kansainvälistä näkyvyyttä ja mainetta saavia produktioita. Erikoistuotantojen näkyvyyttä ja taloudellisia yhteiskunnallisia vaikutuksia on mahdollista mitata, mutta niitä ei kaikissa kaupungeissa oteta huomioon budjettien yli- ja alijäämiä pohdittaessa.

Myönteisellä julkisuudella on suuri merkitys sekä kaupungin identiteetille että imagolle. Hyvät uutiset parantavat tutkimusten mukaan veronmaksajien viihtyvyyttä ja ne vaikuttavat hyvin paljon yritysten pohtiessa pysymistä paikkakunnalla tai muuttamista sinne. Perustoiminnan ja näyttävyyden ero on kulttuurilaitoksen budjetissa sangen pieni, ja kaupunki voi halutessaan lukea tuon erotuksen omiin markkinointikustannuksiinsa. Kun kulttuurilaitokset joka tapauksessa maksavat ”paljon”, kaupungin kannattaisi hyödyntää niitä tehokkaasti – hyvien uutisten keksiminen kun on kunnille vuosi vuodelta vaikeampaa.

Per capita -tilastot, joissa kulut mitataan asukasta kohden, ovat tasapuolinen kaupunkien vertailukeino. Se on epäedullinen vain ainoalle suurkaupungille Helsingille; kun 98 soittajan vahvuinen Helsingin kaupunginorkesteri on jo ajat sitten saavuttanut täysikokoisen sinfoniaorkesterin mitat, tilastot alkavat kaunistua kaupungin kannalta – Helsinki ei tarvitse 237 soittajan orkesteria, jollainen sillä olisi Turun suhdeluvun mukaan. Tampere, Turku ja Lahti ovat tilastoissa sen sijaan hyvin vertailukelpoisia.

Tilastokeskuksen tietojen mukaan eniten kulttuuristaan halusi Suomessa maksaa Tampere, 200 euroa per asukas. Tiukassa tuntumassa on Lahti 199 euron voimalla. Turku ei 147 eurollaan mahdu lähellekään kymmentä parasta kuntaa. Mikäli Turku satsaisi kulttuuriinsa ja sen kautta myös näkyvyyteensä sen Tampereen tai Lahden mallin mukaisesti, kulttuuritoimella olisi vuosittain käytössään yhdeksän miljoonaa euroa enemmän. Tämän voi suhteuttaa laitosten ja kulttuurilautakunnan vuoden 2006 budjetin suunnittelussa kaupunginhallitukselle lähettämään toivomukseen, jossa kaikkien laitosten haaveet olisi voitu toteuttaa kolmella ja puolella miljoonalla eurolla. Jokainen Turun kulttuurilaitos elää siis tilastojen mukaan äärimmäisen luovasti ja säästeliäästi.

Mikäli Turun filharmoninen orkesteri (eli kaupunginorkesteri) olisi viime vuonna saanut yhtä paljon budjettiresursseja asukasta kohden kuin Lahdessa, sillä olisi ollut käytössään 1,8 miljoonaa euroa enemmän. Orkesterin oman toiminnan budjettiylitys oli viime vuonna hieman yli 400.000 euroa. Mutta Sinfonia Lahti onkin ylivoimaisesti parhaiten tunnettu suomalaisorkesteri maailmalla.

Maailmassa on arviolta 60.000 elävää säveltäjää, kahdeksankymmentä prosenttia kaikkina aikoina eläneistä. Jos jokainen säveltäjä tuottaa nuottipaperille ja nykyään enimmäkseen tietokoneelle vuodessa puoli tuntia musiikkia (toiset kirjoittavat useita tunteja, toiset eivät välttämättä kuin muutamia minuutteja), merkitsee se jokseenkin kolmea ja puolta vuotta soivaa avaruutta. Siis musiikkia tulee paljon enemmän kuin aikaa on olemassa – kukaan ei pysty kuulemaan kaikkea maailmassa syntyvää musiikkia.

Täytyy siis tehdä valintoja. Sinfoniaorkesteri – eli esimerkiksi oma Turun filharmoninen orkesterimme – esittää vuodessa kolmisenkymmentä tuntia musiikkia. Ohjelmistot ovat tarkkaan harkittuja, suunnittelu alkaa vuosikausia etukäteen ja koko ajan työpöydällä on noin sadan seuraavan esiintymisen ohjelmisto. Kapellimestarit, intendentit ja muusikot kuuntelevat ja lukevat koko ajan lisää ja lisää musiikkia ja musiikista, jota tulvii niin partituureina, levyinä, markkinointimateriaaleina kuin elävinä konsertteina.

Tärkein omista suunnitteluperiaatteistani (joita on toista kymmentä) on, että jokaisessa konsertissa on vähintään yksi yllätys. Toivon, että kuulija lähtee kotiin ainakin pieni kysymysmerkki ajatuskuplassa pään yläpuolella. Jos mukana on pelkkä huutomerkki, aivot eivät ole saaneet polttoainetta huomispäivää ja viikkoa varten, ennen seuraavaa konserttia. Niinpä toinen periaatteistani on, että jokaisessa konsertissa on ainakin pieni maistiainen uutta musiikkia eli väljästi ottaen 1900 – 2000 -luvun teoksia, oman, vanhempiemme tai isovanhempiemme ajalta, siis ihmisten, joiden kanssa itse olemme eläneet. Kun niin sanottua uutta on aina, kuulijan ei tarvitse tehdä valintaa: nyt en mene, mutta ensi viikolla taas. Ilokseni juuri uuden musiikin alku-, pää- tai jälkiruokamme ovat saaneet kaikenikäisiltä kuulijoilta parhaan vastaanoton: yllätys on miltei aina ollut myönteinen.

Vähintään pari kertaa vuodessa Turun orkesterin ohjelmassa on teos, joka meidän orkesterilaisten mielestä vain pitää saada kuulla ainakin kerran elämässään, on se sitten iso klassikko tai Turussa tuntematon suuruus. Uuden musiikin klassikoista kohutuin lienee Igor Stravinskin Kevätuhri, josta tarjosimme vuonna 2003 erikoisen Skandaali!-version näytelmineen kaikkineen. Marraskuussa vuorossa on Gustav Holstin Planeetat, jonka musiikin jonkin osan jokainen Classic Radiota tai Ylen ykköstä kuunteleva tunnistaa ainakin melodiastaan, vaikka ei teoksen nimeä tietäisikään.

Yksi viime vuosisadan ja itse asiassa koko musiikin historian suurimmista klassikoista kuullaan tänään torstaina ja huomenna perjantaina ensimmäistä kertaa Turussa, kun Susanna Mälkki astuu Konserttitalossa filharmonikkojen eteen johtamaan ranskalaisen Olivier Messiaenin (1908 – 1992) suurteoksen Turangalîla. Siitä voisi kirjoittaa tai puhua päiväkausia. Mutta jätetään mieluummin tilaa oman ajatuskuplan kysymysmerkille. Parasta on vain tulla kuuntelemaan – ja elää onnellisena elämänsä loppuun asti.

Lisää TFO:n Messiaen-konsertista

Wikipedian Messiaen-sivut

Erik Bergmanin myötä meni neljä sukupolvea suomalaista musiikkia. Erikin elämä alkoi vuonna 1911 Jean Sibeliuksen voimakkaimmalla luomiskaudella, ja aloitettuaan itse säveltämisen jo 1930-luvulla hänestä oli tuleva sodanjälkeisen, jälkisibeliaanisen suomalaisen modernismin suuri nimi, se vaihtoehto, kymmenen vuotta nuoremman Joonas Kokkosen kanssa. Neli- ja viisikymmenluvun sukupolvelle Erik oli henkinen esikuva. Mutta hän jatkoi villinä pojanviikarina vielä nuorimmankin säveltäjäpolvemme keskellä.

Tuo taitaa olla juuri se määritelmä Erikistä: keskellä. Hän mekasti, hän matkasi, hän mullisti, hän kiilasi itsensä aina eturintamaan. Hänelle eivät riittäneet tyylit ja ismit, hän meni muodikkaista kokeiluista aina eteenpäin ja loi mistään ja kenestäkään välittämättä aina sitä musiikkia, joka tuntui hänestä siltä musiikilta, joka juuri sillä hetkellä oli hänen musiikkiaan. Orkesterit ja kapellimestarit olivat välillä ymmällä, mutta kuorot olivat herkempiä, näyttihän Erik itse mallia punomalla Akademiska Sångföreningenin edessä ihmeellisimmätkin koukeronsa soiviksi äänimuodostelmiksi, jotka sitten hyväksyttiin käsitteen ”musiikki” sisälle. Samalla Erik tuli luoneeksi jotakin, jota kukaan muu ei ole saanut aikaan. Hänen 150 opuksestaan monia puidaan nyt, näinä päivinä, pienissä ja suurissa porukoissa – ne ovat olleet esittäjilleen aitoja tunnekokemuksia, ensin ankaraa harjoittelua, sitten työvoittoja ja lopulta taiteellisia elämyksiä. Muistoja, Erikistä.

Erik kävi Turussa 90-vuotisjuhliensa yhteydessä vuonna 2001 – muutaman viikon konsertit eri puolilla Suomea olivat oikeastaan juhlakiertue. Sibelius-museossa Åbo Akademin keskeiset musiikkiryhmät esittivät Erikin teoksia. Akateemikko itse oli selvästi väsynyt ja rasittunut. Mutta muutaman viikon jälkeen hän palasi, hän halusi kokea Mikko Heiniön teoksen Khora, jonka pianisti Jussi Laukola, lyömäsoitinyhtye Kroustikon ja tanssiteatteri ERI esittivät Sigyn-salissa. Jatkoilla säveltäjän kotona Mustainveljestenkujalla Erik oli oma itsensä, salamahuumoreineen ja hieman uskallettuine juttuineen, nimenomaan tanssijattarien kanssa, suu virneessä, silmät sirrillään.

Tutustuin Erikiin vuonna 1983, Ylioppilaskunnan Laulajien satavuotisjuhlien yhteydessä. Hänen teoksensa olivat aina olleet yksi YL:n ohjelmiston tukipylväistä ja juhlakonsertissa esitimme hänen Morgensternin runoihin säveltämänsä verrattoman Bim-Bam-Bum-sarjan ensimmäistä kertaa Suomessa; minulla oli kunnia lausua sen kertojanteksti saksaksi. Yöllisessä karonkassa hän johti koko suurta salillista meitä frakkipukuisia. Vuonna 1991 Sinfonia Lahdella oli taasen kunnia kantaesittää hänen 80-vuotisjuhlakonsertissaan katkelmia oopperasta Det sjungande trädet. Kapellimestari Osmo Vänskällä oli täysi työ pitää säveltäjä katsomon puolella harjoituksissa Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Tuo ooppera valittiin sitten Suomen ehdokkaaksi vuoden 1994 Pohjoismaisen musiikkipalkinnon saajaksi. Olin Suomen edustajana juryssä, ja minulla oli harvinaisen miellyttävä tehtävä esitellä Norjan Arne Nordheimille ja muille jäsenille Erikin mahtava opus, joka ainoana ehdolle asetetuista teoksista täytti kirjaimellisesti – ja palkinnon arvoisesti – sääntöjen vaatimuksen: uutta luova sävelteos.

Erik oli aina uutta luova, niin musiikissaan, kuoronjohtajana, piikikkäänä musiikkikriitikkona, tutkimusmatkailijana, illanistujaisten valopilkkuna, ystävänä, Erikinä. Meidän keskellämme.

.

Valokuva: Maarit Kytöharju, FIMIC

Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen Bergman-sivut:

http://www.fimic.fi/

Arvostettu amerikkalainen Foreign Policy -aikakauslehti julkaisi viime numerossaan mielenkiintoisen raportin kysymyksestä, kuka rakastaa ketä maailmanpolitiikassa: ”Who Do You Love?”

Lehti kiinnitti huomiota erityisesti kahteen Yhdysvaltain ”vapauttamaan” maahan, Afganistaniin ja Irakiin. Tulos oli vähintäänkin mielenkiintoinen. 72 prosenttia afganistanilaisista vastasi, että Amerikan vaikutus maailman menoon on pääasiassa positiivinen kun taas Irakissa tätä mieltä oli vain 27 prosenttia. Ilmeisesti siis Afganistanissa Yhdysvaltain toimet on otettu vastaan myönteisesti mutta Irakissa ei. Tämän voi arvata vaikkapa katsomalla TV-uutisia.

Vain Filippiineillä (82%) ja Nigeriassa (76 %, kuka keksii selityksen miksi) Yhdysvallat nähdään myönteisemmin kuin Afganistanissa. Ja sitten tuleekin Puola (62 %). Ikävä kyllä alun perin BBC:n tekemässä selvityksessä oli vain 33 maata.

Mutta onneksi Suomi oli. 19 % meistä on sitä mieltä, että Yhdysvaltain vaikutus on pääasiassa myönteinen maailman menoon mutta peräti 65 % suomalaisista katsoo, että Yhdysvaltain vaikutus on pääasiassa kielteinen! Loput 16 prosenttia eivät oikein osaa sanoa tai ovat lievästi myönteisiä tai vähemmän kielteisiä.

Suomi on Vanhaa Eurooppaa. Sama maaginen luku 65 kuvaa myös Saksan ja Ranskan negatiivista mielipidettä. Neljäs maa 65:n ryhmässä on, yllätys yllätys: Iran! Tutkituista Euroopan maista siis Suomi, Ranska ja Saksa olivat kärjessä Amerikka-kriittisyydessään. Venäläisistä, meidän rakkaista naapureistamme, vain 52 prosenttia katsoi Amerikan tuovan pääasiassa huonoa vaikutusta maailman asioihin. Luku on samaa tasoa, kuin Espanjassa.

Jos olisin Suomi-Amerikka-yhdistyksen aktivisti, tulisin johtopäätökseen, että tarttis tehrä jottai! Ja vaikka en olekaan, kyllä suhteita Yhdysvaltoihin tulisi vaalia. Se on maailman johtava, ellei ainoa, suurvalta. Kannattaa tulla toimeen.

Kävelin äsken torilta kotiin Martinmäelle auringonpaisteessa, lämpimän etelätuulen hyväillessä kasvoja. Aurajoen pubilaivojen kannet olivat jo puolillaan autuaasti hymyileviä turkulaisia, tuoppi kourassa, joillakin t-paidat yllä. Ylhäällä Paavo Nurmen urheilupuistossa tennisseurojen pojat naputtelivat posket hehkuen rajoja paikoilleen punaisenhohtavilla tenniskentillä.

Kesä tulee. Massaviihde alkaa.