2008: Suomalainen suunnistaa superstadiin

1996: Kaustisilla, kantele kainalossa

Aamulla, silmät harottaen, kävin ostamassa aidon, käsintehdyn, kaustislaisen viisikielisen kanteleen ja suuntasin pikakurssille Pelimannitaloon. Vau, mikä tunne, osata ottaa pari sointua ja säestää niillä kansanlauluja! Sitten käveli vastaan juhlien mainio ohjelmajohtaja Jyrki Heiskanen, kainalossaan aito, käsintehty, kaustislainen viisikielinen kantele, jonka hän juhlallisesti luovutti minulle kiitokseksi ruotsalaisyhteistyöstä – oli hulppeata tuntea itsensä festivaalisponsoriksi ja kahden kanteleen omistajaksi. Kantelepäiväni huipensi herra, joka oma, käsintehty, kaustislainen viisikielinen kantele kainalossaan tuli vastaan iloisesti hymyellen – hän hymyilee aina – ilmeisesti suoraan keikalta.

Niin, kuka oli tuo jälleen ajankohtainen herra? Ja miksi ihmeessä kansanmusiikkijuhlilla? Enemmän aamuöisistä elämyksistä Kaustisella, kapellimestari Sakari Oramosta, Tukholman kuninkaallisista filharmonikoista ja ”superstadista” lisää-linkin alta!

–

Sakari Oramon nimitys Tukholman Kuninkaallisen filharmonisen orkesterin ylikapellimestariksi ja taiteelliseksi johtajaksi syksystä 2008 on sekä suomalaisille että ruotsalaisille ilouutinen. Oramo on täsmälleen oikea henkilö johtamaan orkesteria, joka vielä 1900-luvun lopulla rypi syvän ojan pohjalla, mutta joka viime vuosina on nostanut itsensä takaisin historialliselle paikalleen kapeaan pohjoismaiseen kärkeen. Henkilökohtaista lämpöä mutta samalla myös auktoriteettia säteilevälle Oramolle filharmonikkojen johdattaminen jopa eurooppalaiseen orkesterieliittiin on iloinen, haastava ja palkitseva tehtävä.

Vuonna 1902 perustetussa soittajistossa suomalaisvaikutus on ollut suuri orkesterin koko historian ajan. Sen ensimmäinen ylikapellimestari vuonna 1922 alkaneena täysammattilaisaikana oli Georg Schnéevoigt (1915 – 1924), ja toinen legendaarinen suomalaisnimi Paavo Berglund (1987 – 1991). Vierailijalistat ovat olleet kuin Suomen musiikkielämän Kuka-kukin-on. Erityisesti Leif Segerstamille Tukholman konserttitalo on välillä ollut kuin toinen koti ja Esa-Pekka Salonen on viihtynyt talossa viime aikoina mainiosti. Aloittaessani oman työni naapuriorkesterin Ruotsin Radion sinfoniaorkesterin päällikkönä vuonna 1993, täsmälleen puolet Ruotsin kaikkien yhdeksän orkesterin konserteista johti suomalainen kapellimestari.

1990-luvun alamäki oli orkesterille totaalinen. Vuonna 1991 orkesteri äänesti ylikapellimestariksi venäläisen Gennady Rozhdestvenskyn, joka oli ollut samassa tehtävässä jo 1970-luvun puolivälissä. Tiukassa äänestyksessä se puoli orkesterista, jota ei kiinnostanut harjoitteleminen, voitti. Päätös johti nopeasti katastrofiin. Venäläismaestro on näyttävä yhden illan vierailija, mutta pystyy työskentelemään pidempään vain maailmanorkestereissa, jotka eivät välttämättä tarvitse taiteellisen tason valvontaa. Satuin vuonna 1995 yhteen hänen legendaarisista epäonnistumisistaan. Pääteoksena oli Tshaikovskin kuudes sinfonia, jota ei ollut harjoitettu edes kokonaan läpi. Konsertti oli huonoin koskaan elämässäni kuulemani, huippuammattimuusikot häpesivät ja painoivat päät alas aplodien ajaksi, kun taas permannon yleisö, niin sanottu ”harmaa matto” (tukan värin mukaan) huusi bravota seisaallaan.

Rozhdestvenskyn neljän vuoden temppuilun jälkeen filharmonikoille oli mahdotonta löytää ylikapellimestaria. Päävierailijoiksi houkuteltiin britti Andrew Davis ja toisen polven mestarijohtaja, virolaissyntyinen Paavo Järvi. Paavo kertoi turhautuneena minulle orkesterin ongelmista. Pian molemmat jättivät tehtävänsä. Vuonna 2000 löytyi miltei tuntematon yhdysvaltalainen Alan Gilbert orkesterin ylikapellimestariksi. Yleisö ja lehdistö ihmettelivät, mutta nyt orkesteri osui oikeaan. Kun hieman myöhemmin myös talon johdon ongelmat selvisivät, Konserthusetissa alkoi nopea nousukiito. Koko talon henki muuttui, muusikot alkoivat hymyillä, ammattiyhdistysajattelu vaihtui musisoinniksi täydestä sydämestä. Tapahtui ruotsalainen orkesteri-ihme ja ”Fillan” oli jälleen perinteisellä paikallaan ruotsalaisten orkesterien kärkikolmikossa.

Niin, täytyy muistaa, että Tukholma ei ole Ruotsin itsestään selvä klassisen musiikin pääkaupunki. Radion sinfoniaorkesteri ja filharmonikot ovat aina kilpailleet Tukholman herruudesta, ja muutaman vuosi sitten valtikka siirtyi Radion Berwaldhallenista Konserthusetiin. Mutta se kansainvälisesti tunnetuin orkesteri – ja vieläpä Ruotsin virallinen kansallisorkesteri – on Göteborgin sinfonikot, jonka Neeme Järvi pitkällä kaudellaan johti maailmanmaineeseen, Volvon valtaisan sponsorituen ja BIS-levy-yhtiön kymmenien tallenteiden avulla. (Myös Göteborgin ooppera on tasoltaan useimmiten Tukholman Kuninkaallista oopperaa parempi.) Varsinkin romanttisessa orkesterimusiikissa länsirannikon ylpeys on mielestäni edelleenkin ykkönen, mutta uudessa musiikissa Tukholman filharmonikot on jo mennyt myös Radion sinfoniaorkesterin edelle. Konserthusetin ja filharmonikoiden ykköstuote on vuosittainen Tonsättarfestival, jonka loppuunmyytyjen konserttien vieraaksi on aina saatu juuri sen hetken kiinnostavin säveltäjänimi, suomalaisista Kaija Saariaho, Magnus Lindberg ja Esa-Pekka Salonen. Toivottavasti Sakari Oramo uskaltaa panostaa koko konserttivuoden ajan suurenmoisen tasokkaaseen ruotsalaiseen uuteen musiikkiin, johon ruotsalaiset itse eivät pop-huumassaan ole vielä oppineet uskomaan.

Tukholman Kuninkaallinen filharmoninen orkesteri on hallinnollisesti Konserthusetin alaosasto. Toisin kuin Suomessa, rahoituksesta ei vastaa kaupunki, vaan läänin maakuntakäräjät (Stockholms läns landsting), jonka rahoittama säätiö omistaa talon. Johtajana on Konserthuschef, joka on virallisesti talon toimitusjohtaja. Hallinnon puolella työskentelee nelisenkymmentä virkailijaa. Pelkästään markkinointiosastolla on enemmän väkeä kuin Turun filharmonisen orkesterin koko toimistossa.

Legendaarinen, turkoosi Konserthuset kohosi Hötorgetin varrelle vuonna 1926 mestariarkkitehti Ivar Tengbomin uusklassisten piirustusten mukaan ”kreikkalaiseksi temppeliksi napapiirin lähelle”. Suuren salin ilme tuhoutui 1970-luvun uudistuksissa, kun suuret urut ja kuoroparvi syrjäyttivät temppelipylväät – mitä kaikki tukholmalaiset eivät vieläkään ole antaneet anteeksi. Kamarimusiikkisalin loisteliaasta koristelusta vastasi taidemaalari Isaac Grünewald. Hötorgetin leveää portaikkoa juhlistaa kuvanveistäjä Carl Millesin Lidingön (joka oli kuuden vuoden ajan varsinainen kotikaupunkini) studiossa valmistunut valtava Orfeus-veistos, jonka taasen säveltäjä Hilding Rosenberg laittoi karkaamaan kaupungille baletissaan Orfeus i stan.

Konserthuset on uutisten ykkösaiheena kerran vuodessa, kun siellä jaetaan kaikki muut Nobelin palkinnot, paitsi Oslossa jaettava rauhanpalkinto. Juhlallisuuksissa on aina mukana myös Tukholman filharmonikot. 1960-luvulla kokonaisen Klaran kaupunginosan tuhonneessa uuden Cityn rakentamisessa Konserthusetin naapuriin nousi neljä ”skrapaa” eli pilvenpiirtäjää sekä massiivinen, monen mielestä järkyttävä Kulturhuset Sergelin aukion taakse. Samalla Konserthusetin alle rakennettiin – hör och häpna! – tunnelbanan asema. Kerran konsertissa ihmettelin yllättävää isonrummun tremoloa, kunnes tajusin, että tunnelbana on solistina jokaisessa teoksessa. Aivan kuin keilahalli Turussa!

Konserthuset on ehdottomasti vierailun arvoinen. Se on tavattoman kodikas talo, jossa historia ja kulttuuri elävät niin saleissa, auloissa kuin vaikeasti opittavilla toimistokäytävillä. Kapellimestarihuone on varmasti yksi maailman viihtyisimmistä, ainakin tällaisen satunnaisen vierailijan mielestä. Seiniä peittävät historiallisten kapellimestareiden valokuvat omistuskirjoituksin koristeltuina. Paavo Järveä huone jopa pelotti. ”Ajattele, istua täällä ensin näiden sankareiden seassa ja sitten mennä lavalle johtamaan sitä samaa orkesteria, jonka edessä nämä, Toscanini, Walter, Furtwängler, Monteux, Kubelík, Doráti, Karajan, Maazel, Mehta, Masur, Solti ja monet muut ovat seisseet!”

Ehkä niillä seinillä vielä kerran on myös Sakari Oramon kuva, muiden suurten joukossa.

Suomalainen suunnistaa superstadiin

Vedin vuosina 1994 – 96 valtiollisessa Svenska Rikskonserter -tuotanto-organisaatiossa Tukholmassa suurta ja hienoa projektia Svenska musikens festår i Finland; varsinainen juhlavuosi oli tuo viimeinen, jolloin satuttiin viettämään muun muassa loisteliaan sinfonikon Franz Berwaldin syntymän 200-vuotisjuhlaa. Rikskonserterissa ei pidetty projektille ehdottomastani nimestä, koska ruotsalaisessa klassisessa musiikissa ei maan musiikkielämän merkittävimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin kuuluvan organisaation mukaan ole mitään juhlittavaa. Olin ehdottomasti eri mieltä, ja sain suomalaisena tahtoni läpi. En ole jättänyt yhtään tilaisuutta käyttämättä (enkä jätä nytkään) tehdäkseni tämän tosiasian tiettäväksi: Ruotsalaisella musiikilla on aihetta juhlaan. Siitä kuitenkin toiste enemmän – todennäköisesti lukijan kyllästymiseen asti.

Juhlavuonnaan, siis kymmenen vuotta sitten, ruotsalainen klassinen, lasten ja kansanmusiikki sekä jazz soivat yli sadassa tilaisuudessa Suomessa, usein myös ruotsalaisten taiteilijoiden esittämänä. Olin oikeasti ylpeä saadessani edustaa jotakin, johon itse uskon. Sain monia, uusia, ihania ystäviä. Ja vaikutukset ovat näkyneet Turussakin, muun muassa Anders Hillborgin kiinnittämisessä filharmonikkojen ”hovisäveltäjäksi!, monissa muissa ruotsalaisvälähdyksissä sekä hurjassa Stravinski-satsauksessamme nimeltä Skandaali!, jonka käsikirjoittajan Frej Lindqvistin kanssa teimme Svenska musikens festårin pääjuhlaan Helsingin Aleksanterinteatteriin hauskan produktion nimeltä ”Käräste bröder, systrar och vänner!”, musiikkinäytelmän Bellmanin ajasta, päähenkilöinä kuningas Kustaa III (Frej itse), Bellman (suurenmoinen baritoni Olle Persson, joka käväisi vuonna 2002 solistinamme lailamassa Mahleria – ja Bellmania!) ja kertoja (mahtava Asko Sarkola). Musiikista vastasi vanhan musiikin loistelias Drottningholms varockenseble. Istuisi muuten täydellisesti Åbo Svenska teaternin ohjelmistoon!

Juhlavuoden riemastuttavimpia kokemuksia oli ensivierailuni Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Miten olin saattanut jättää sen aikaisemmin kokematta! Ruotsalaisten topp-yhtye Väsen villitsi suomalaiset, ja yölliset jamit suomalaislegendakollegoiden JPP:n kanssa olivat kamarimusisoinnin huippuelämys! Raitti rajahteli, kun marssin tuon kaiken kokeneena kortteeriani kohti pikkukiviä potkiskellen, raikkaassa neliasteisessa suvi-ilmassa kello neljä aamyöstä, auringon jo iskiessä silmää.

Päivemmällä, silmät harottaen, kävin ostamassa aidon, käsintehdyn, kaustislaisen viisikielisen kanteleen (isänikin on tehnyt muutaman) ja suuntasin pikakurssille Pelimannitaloon. Vau, mikä tunne, osata ottaa pari sointua ja säestää niillä kansanlauluja! (Legendaarinen ensiesiintymiseni oli sitten lasteni päiväkodissa Lidingössä: jokainen ruotsalaislapsi oppi laulamaan hämä-hämä-häkki suomeksi.) Sitten käveli vastaan juhlien mainio ohjelmajohtaja Jyrki Heiskanen, kainalossaan aito, käsintehty, kaustislainen viisikielinen kantele, jonka hän juhlallisesti luovutti minulle kiitokseksi ruotsalaisyhteistyöstä – oli hulppeata tuntea itsensä festivaalisponsoriksi. (Myöhemmin kokoelmani täydentyi kvartetiksi Koistisen uskomattoman upeasti soivalla, modernilla design-viisikielisellä.) Kantelepäiväni huipensi herra, joka oma, käsintehty, kaustislainen viisikielinen kantele kainalossaan tuli vastaan iloisesti hymyellen – hän hymyilee aina – ilmeisesti suoraan keikalta. Hän oli Sakari Oramo, vastavalittu Radion Sinfoniaorkesterin kapellimestari, joka nousi sensaatiomaisesti vuonna 1993 orkesterin viulupultista paikkaamaan lyhyellä varoitusajalla sairastunutta johtajaa. Juttelimme iloisesti kansanmusiikista, siinä minä noviisina kuuntelin varsinaista eksperttiä!

Oramon Saken ura kääntyi tuon vuoden 1996 jälkeen nopeasti nousuun. Birminghamin kuulu sinfoniaorkesteri CBSO kiinnitti hänet vuonna 1998 vierailijakapellimestariksi ja vuotta myöhemmin taiteelliseksi johtajaksi Sir Simon Rattlen pitkä kauden jälkeen. Radion Sinfoniaorkesterissa titteli vaihtui ylikapellimestariksi vuonna 2003. Birminghamin yliopiston kunniatohtorin arvon hän sai kesällä 2004. Ykkösorkesterit New Yorkin ja Berliinin filharmonikkoja myöten ovat kutsuneet hänet vierailijakseen. Eikä ihme, Oramon muusikkous paistaa hänen kasvoistaan (joita valitettavasti ei yleisö konserteissa voi nähdä ”vanhanmallisissa” konserttitaloissa) ja hänen persoonansa lämpö virtaa hänen käsistään jokaiseen muusikkoon, kun hän syvässä etukenossa kumartuu kollegiaalisesti ikään kuin koko orkesterin ylle.

Sakari Oramo vaihtaa vuoden 2008 syksyllä kymmenen vuoden (onko aika todella mennyt niin nopeasti!) ja mahtavan menestyksen jälkeen Birminghamin Tukholman kuninkaallisiin filharmonikkoihin. Päätös on tarkkaan harkittu ja looginen. Muutto ei ole hyppäys alaspäin, vaan Sakarin katse on suunnattu vakaasti eteen ja ylös. Vastaus onnittelusähköpostiini kertoo sen: ”Kiitos, kyllä on mahtavat mahdollisuudet sillä jengillä. Tukholma on superstadi!”, Sakke hehkuttaa.

Maailmanmaineessa, yhtenä ihailluimmista kapellimestareista, Sakke on yhä Sakke. Viulu pysyy edelleen kädessä. Niin kuin kantelekin.