Moro, moro vaa – päivä pilalla?
Muistatteko vielä 1960-luvun maitopullot? Ne ovat oman muistini ensimmäisiä välähdyksiä – taidettiin avata jotenkin painamalla hopeaista korkkia keskeltä, vai? Tai tölkit, jotka levenivät ylöspäin ja josta jäi vahaa kynnen alle? Maito kuuluu nimenomaan aamuun, jolloin aistit ovat virkeimmillään ja aivot huutavat aamiaisesta energiaa rauhallisen yön jälkeen. Tai jotenkin sinne suuntaan, jos nyt olisi esimerkiksi kerrankin nukkunut hyvin ja ehtinyt herätä kunnolla ennen kuin kaataa puolet maidosta kaurapuurolautasen ohi Turun Sanomien Heikki Kullan formulajuttuja (ehdottomasti lehden parasta antia) tavatessaan.
Ruotsin-vuosilta aamiaisesta on jäänyt jotenkin rennompi mielikuva. Henkilöhistoriallisessa pika-analyysissä löydän siihen kaksi merkittävää syytä. Ensimmäinen on Svenska Dagbladet, yksi niistä nyt kipeimmin kaipaamistani ruotsalaisuuksista, aivan verraton aviisi, sisällöltään painava, vahvasti kulttuurinen, humanistisesti inhimillinen ja etenkin tabloid-kokoon siirtymisen jälkeen käteen käyvä laatujulkaisu. Todettakoon, että valitsin kahdesta suuresta SvD:stä ja Dagens Nyheteristä tuon ensiksi mainitun ilman vertailutestiä – SvD vain sattui olemaan orkesterini Radiosinfonikkojen yhteistyökumppani. (Verottajalle tiedoksi: tilausmaksun suoritin kiltisti ja tyytyväisenä lehden tilille yli kuuden vuoden ajan.)
Toinen aivan ylivoimainen aamun voittaja oli ruotsalainen maitotölkki. Kun ainakin vuoden kamppailun jälkeen opin olemaan puristamatta sitä leikatessani siihen kaatonokkaa, pystyin myös ymmärtämään sen tiiliskivimuodon filosofiaa. Kaatokannu helpotti manöövereitä ja nokansuljin paransi säilyvyyttä. Jääkaappiin niitä oli helppo latoa pystyyn tai päällekkäin tai poikittain.
Mutta varsinainen pointti oli tölkkeihin painettu monipuolinen informaatio. Välillä niissä oli ajankohtaista asiaa, välillä lastenjuttuja, välillä kilpailuja, välillä hauskoja kielikukkasia (esimerkiksi mitä lehmä sanoo eri puolilla maailmaa) tai vaikka Visste du att…-pikkupaloja. Tölkeissä oli arkityylikäs graafinen asu, ne jotenkin sopivat kotiimme ja niin sanotusti integroivat meitä siirtolaisia ruotsalaiseen kansankotiin.
Muutto takaisin Suomen Turkuun vuonna 2000, kuuden ja puolen Lidingön-vuoden ja satojen maitolitrojen jälkeen, oli monessa mielessä järkytys. Yksi eniten askarruttavista asioista on edelleen se joka-aamuinen maitotölkki. Kun muuta ei ole kaupassa tarjolla, ostan kiltisti itselleni ja frouvalle Valion rasvatonta ja lapsille kevyttä. Valiossa on rakastuttu lehmä-aiheisiin – ajatus on varmaan saada lapset ymmärtämään, että maitoketjun alkupäässä ammuu aito suomalainen lehmä. Vuosikausia tölkkejä niin sanotusti koristivat amatöörimäisesti piirretyt, graafisesti suttuiset kantturat hellehatuissaan ja muissa hepeneissään. Muutaman taiteilijan persoonalliset näkemykset viime vuonna kuulostivat hauskalta idealta. Mutta niihin liitetyt mietelauseet olivat kahden kerran vitsi. Kun vielä vain rasvattoman maidon käyttäjänä jouduin tuijottamaan aina sitä yhtä ja ainoata kuvaa ja lohkaisua, omat aistini happanivat nopeasti. Valio toteutti hyvän idean lyhytjänteisesti ja kuoppasi sen nopeasti.
Tuorein projekti on tehnyt lehmistä graafisesti ala-arvoisia, vastenmielisiä hirviöitä. Nimikilpailu antaa odottaa tölkeille pitkää käyttöikää. Voisitko, oi rakas Valio, pelastaa meidän aamumme, teurastaa hirviöt ja jatkaa taidelinjalla kutsumalla mukaan vaikka kaksikymmentä artistia luomaan omaperäistä ja erikoista sarjaa, jota voisi vaikka ajatella keräävänsä?
Toinen arveluttava asia on tölkkien kieliasu. Tekstinikkarin välinpitämättömyys suomenkielen yhdyssana- ja muista säännöistä (ainakin ennen sellaisia vielä oli) närkästyttää. Löytyisikö suuryrityksestä yksi suomenkielentaitoinen, joka tarkistaisi tekstit, niin maitotölkeistä kuin muistakin pakkauksista, tuotenimien kirjoitusasua myöten?
Maitotölkin sisällöstä ei ole mitään huomautettavaa. Maito on aina maitoa, rasvaisena tai ilman. Moro, moro, vaa – ja hauskaa päivää, Valio!
huhtikuu 3rd, 2006 at 10:36
Entäpä muoviset maitopussit… Vieläkin tuntuu käsissä epämääräisen lötkö ja aina pinnaltaan kostea pussukka, joka avattaessa ruiskautti vääjäämättä puolet sisällöstään pöydälle. Pussi oli sisältä puolikiiltävän metallinmusta, maitopisarat näyttivät todella valkoisilta sitä vasten. Koko suku leikkasi taidokkaasti pussit matonkuteiksi ja pyöreitä virkattuja muovimattoja varpaat väistelivät pitkän tovin… On “vanhoilta hyviltä ajoilta” joitakin asioita, joita ei kaipaa.
huhtikuu 3rd, 2006 at 11:09
Todella, parahin tiv, ne olin aktiivisesti unohtanut. Varmaan itsekin niistä jotain askartelin. Olivatko “vanhat hyvät ajat” jotenkin “köyhiä? Luovuus kyllä kukoisti.
TP
huhtikuu 3rd, 2006 at 13:16
NO mutta minun mielestäni englantilainen maito yhdistettynä karvastelevaan englantilaiseen teehen (vaikka tarkalleen ottaen kai se kasvaa jossain entisessä siirtomaassa se Tescon pussitee)on ihan parasta! Sitä makuelämystä tietenkin ryydittää ja maun saa entistäkin erinomaisemmaksi alati jotain märkää vihmova perienglantilainen säätila. Tuli mieleen just tänään, kohta pitäisi uskaltautua tuohon sekamuotoiseen kevättalveen. By the way, kun Tampereen mummulla oli vielä niitä maitopusseja, varmaan joskus 1970-luvun alussa, niin meillä pohjoisessa harrastettiin jo pahvitölkkejä. Tai sitten muistan ihan väärin. Jotenkin ne muovipussit liittyy Tampereen mummuun kuitenkin. Ehkä muistankin sen, että oli muuten vaan erilaiset tölkit, kun oli eri meijeri. Muistoja herättävä asia, tuo maitopurkki. Vaik ei mitään muistaiskaan! Menneenä viikonloppuna huomasin, että on liikaa maitoa jääkaapissa, ja tein pannarin, eli kropsun. Eipä kauan kestänyt, kun se oli syöty parempiin suihin!Nam!
huhtikuu 3rd, 2006 at 13:33
Voi kyllä “vanhoista hyvistä ajoista” oli köyhyys kaukana! Niin aikuiset kuin lapsetkin olivat erilailla tyytyväisiä olemassa oleviin ja saavutettuihin asioihin. Unholaan toivotin lähinnä sen pistävän tunteen jalkapohjissa, kun äidin virkkaamaa muovimattokujaa pitkin piti saunaan hipsiä! On kyllä vuodet tehneet omaa työtään päkiöissänikin, joten saattaisi sekin homma sujua tänä päivänä hymyssä suin!
huhtikuu 3rd, 2006 at 15:08
Hei, Missis, olen itse aina ollut teemies (mutta en tee-se-itse-mies). Vuoden 1978 pääsiäisenä join kaksi kuppia kahvia, kun arkkipiispa Paavali oli itse keittänyt, enkä kehdannut kysyä, että anteeksi, olisiko teetä. Armeijassa yritin maistaa, mutta kahvi oli vielä hirveämpää kuin tee. Maitooteen opin, kun olin 1970 pikkupoikana Cantores Minores -poikakuoron mukana Euroopan-kiertueella ja Southamptonissa Englannissa asuimme viikon perheissä. Olen samaa mieltä kanssasi, Missis, maitotee maistui ja jonkin vuoden sen jälkeenkin! Minulla oli Tampereen-mummi (äidinäiti) ja Vaari (isänisä), mutta maitopussimuistot ovat kyllä kotoa. Se ylöspäin levenevä tölkki taisi olla Ingmanin? Kropsu – pohjalaisittain, vai? On myös hyvä kapellimestari, Kari Kropsu, en arvannut, että hän on noin makea.
TP
huhtikuu 3rd, 2006 at 15:14
Hei, tiv, uudestaan! Turussa tulee nyt isoa valkoista taivaalta, maidon väristä! Kyllä itsekin tunnemuistissa elän lapsuutta nimenomaan rikkaampana kuin tätä aikaa, “köyhyydestä” huolimatta. Sääliksi käy omia lapsia (melkein 17 ja melkein 14), kun mielikuvitukselle ei enää tahdo jäädä tilaa. Kun aika ja elämisen tapa tarjoavat kaiken valmiina, niin siinä taitaa yhden äidin ja isän mahdollisuudet poiketa sivutielle olla pienet. Verbaaliakrobatiaa meillä harrastetaan, kahdella kielellä (olen perheen ainoa virallisesti suomenkielinen). Muistan itsekin maitopussimaton, mutta en saa mieleeni, mistä. Kädessä se pussi tuntuu, elävästi.
TP
huhtikuu 3rd, 2006 at 17:06
Hei TP, suosittelen siirtymistä Ingmanin maitoon, kun kurja Valio myi pingviinituutitkin Nestlelle!
huhtikuu 3rd, 2006 at 17:32
Eitalta tulikin jo ohje siirtyä Ingmanin puoleen, jos maitoa tarvitaan. Ei muussa, mutta kaakaossa, se on viehättävä nautintojuoma. Ja sitä varten voipi Helsingin huutokaupoista löytää vaikkapa kannellisia kaakaokuppeja.
terv. Apilamaito
huhtikuu 3rd, 2006 at 19:26
Maitopulloi en muista…niin vanha en sentään ole ja kropsu-sanan olen oppinut appiukolta. Pannariresepti on puolestaan anopilta ja sen nimi on
Maailman paras pannukakku
1 l maitoa
5 dl vehnäjauhoja, johon sekoitetaan..
sopivasti sokeria (0,5-1 dl)
ripaus suolaa
1 tl leivinjauhetta
2 tl vanilliinisokeria
–> jauhoseokseen kaadetaan maito reippaalla kädellä ja toisella kädellä vispilällä hurjasti vispaten, notta jauhot ei paakkuunnu
100 g sulatettua voita
1-2 kananmunaa
Paistetaan keskitasolla uunissa 225 noin puoli tuntia.
Nam! Ja perhe koolle syömään!
Rohkeesti vaan luomaan pannaria blogeilun lomassa! Kari Kropsulla syntyisi varmaan tämä ruokalaji vauhdikkaasti, kun hän on tottunut vispaamaan!
huhtikuu 3rd, 2006 at 20:08
Hei, Eitta, Mirja ja Missis!
Kiitos neuvoista – täytyy ruveta etsiskelemään Frankenstein-maidolle vaihtoehtoja! Ja kannellisia kaakaokuppeja – kuulostaa upealta. Minulla on kova halu nyt vuorotteluvapaallani tehdä kaikkea muuta kuin sitä parasta veruketta olla pois työpaikalta eli väitöskirjaa. Joten Roccan mainio cheeffi Antti Vahtera on luvannut testata, olisiko minusta ruoanlaittajaksi. Jo pelkkä pannariresepti maistuu niin herkulliselta, että pitäisi ehkä ottaa varaslähtö… Perhe tuskin panee vastaan.
Kari Kropsu, jos luet tämän, niin kerro, miten sinulta käy pannarin teko!
TP
huhtikuu 5th, 2006 at 16:50
meillä oli vihreä neljän litran maitokannu, jolla haimme lähikaupasta irtomaitoa. oli silloin jo niitä pullojakin, muistan kyllä ne tiskaamiset pullosudin kanssa.
samaa mieltä olen valion lehmistä, en todella kaipaa paluuta niihin sadetakkisiin ja hellehattu-sesonkilehmiin. taiteilijalehmä-ajatus on hyvä, vaikka nämä nyt jo menneet eivät kaikki kovin kummosia olleetkaan. outi heiskanen oli suosikkini.
ei muuta kun kaikki vaan palautetta antamaan valiolle! maitotölkin katseleminen on sentään jokapäiväistä, estetiikkaa siis siihenkin.