Erik Bergmanin myötä meni neljä sukupolvea suomalaista musiikkia. Erikin elämä alkoi vuonna 1911 Jean Sibeliuksen voimakkaimmalla luomiskaudella, ja aloitettuaan itse säveltämisen jo 1930-luvulla hänestä oli tuleva sodanjälkeisen, jälkisibeliaanisen suomalaisen modernismin suuri nimi, se vaihtoehto, kymmenen vuotta nuoremman Joonas Kokkosen kanssa. Neli- ja viisikymmenluvun sukupolvelle Erik oli henkinen esikuva. Mutta hän jatkoi villinä pojanviikarina vielä nuorimmankin säveltäjäpolvemme keskellä.

Tuo taitaa olla juuri se määritelmä Erikistä: keskellä. Hän mekasti, hän matkasi, hän mullisti, hän kiilasi itsensä aina eturintamaan. Hänelle eivät riittäneet tyylit ja ismit, hän meni muodikkaista kokeiluista aina eteenpäin ja loi mistään ja kenestäkään välittämättä aina sitä musiikkia, joka tuntui hänestä siltä musiikilta, joka juuri sillä hetkellä oli hänen musiikkiaan. Orkesterit ja kapellimestarit olivat välillä ymmällä, mutta kuorot olivat herkempiä, näyttihän Erik itse mallia punomalla Akademiska Sångföreningenin edessä ihmeellisimmätkin koukeronsa soiviksi äänimuodostelmiksi, jotka sitten hyväksyttiin käsitteen ”musiikki” sisälle. Samalla Erik tuli luoneeksi jotakin, jota kukaan muu ei ole saanut aikaan. Hänen 150 opuksestaan monia puidaan nyt, näinä päivinä, pienissä ja suurissa porukoissa – ne ovat olleet esittäjilleen aitoja tunnekokemuksia, ensin ankaraa harjoittelua, sitten työvoittoja ja lopulta taiteellisia elämyksiä. Muistoja, Erikistä.

Erik kävi Turussa 90-vuotisjuhliensa yhteydessä vuonna 2001 – muutaman viikon konsertit eri puolilla Suomea olivat oikeastaan juhlakiertue. Sibelius-museossa Åbo Akademin keskeiset musiikkiryhmät esittivät Erikin teoksia. Akateemikko itse oli selvästi väsynyt ja rasittunut. Mutta muutaman viikon jälkeen hän palasi, hän halusi kokea Mikko Heiniön teoksen Khora, jonka pianisti Jussi Laukola, lyömäsoitinyhtye Kroustikon ja tanssiteatteri ERI esittivät Sigyn-salissa. Jatkoilla säveltäjän kotona Mustainveljestenkujalla Erik oli oma itsensä, salamahuumoreineen ja hieman uskallettuine juttuineen, nimenomaan tanssijattarien kanssa, suu virneessä, silmät sirrillään.

Tutustuin Erikiin vuonna 1983, Ylioppilaskunnan Laulajien satavuotisjuhlien yhteydessä. Hänen teoksensa olivat aina olleet yksi YL:n ohjelmiston tukipylväistä ja juhlakonsertissa esitimme hänen Morgensternin runoihin säveltämänsä verrattoman Bim-Bam-Bum-sarjan ensimmäistä kertaa Suomessa; minulla oli kunnia lausua sen kertojanteksti saksaksi. Yöllisessä karonkassa hän johti koko suurta salillista meitä frakkipukuisia. Vuonna 1991 Sinfonia Lahdella oli taasen kunnia kantaesittää hänen 80-vuotisjuhlakonsertissaan katkelmia oopperasta Det sjungande trädet. Kapellimestari Osmo Vänskällä oli täysi työ pitää säveltäjä katsomon puolella harjoituksissa Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Tuo ooppera valittiin sitten Suomen ehdokkaaksi vuoden 1994 Pohjoismaisen musiikkipalkinnon saajaksi. Olin Suomen edustajana juryssä, ja minulla oli harvinaisen miellyttävä tehtävä esitellä Norjan Arne Nordheimille ja muille jäsenille Erikin mahtava opus, joka ainoana ehdolle asetetuista teoksista täytti kirjaimellisesti – ja palkinnon arvoisesti – sääntöjen vaatimuksen: uutta luova sävelteos.

Erik oli aina uutta luova, niin musiikissaan, kuoronjohtajana, piikikkäänä musiikkikriitikkona, tutkimusmatkailijana, illanistujaisten valopilkkuna, ystävänä, Erikinä. Meidän keskellämme.

.

Valokuva: Maarit Kytöharju, FIMIC

Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen Bergman-sivut:

http://www.fimic.fi/