Vanhempieni televisio ”räjähti” pari viikkoa sitten. Isäni pyysi minua hakemaan uuden helppokäyttöisen laitteen, digitv:n mieluimmin.

Kävin kaupassa, tein hankinnat, mutta en ostanut digitv:tä, syystä että valmista laitetta kaapeliverkkoon ei ollut olemassa (ainakaan kahdessa käymässäni liikkeessä). Ajattelin, että en nyt sitten hanki vielä digiboxia ja näin aikaansaa tilannetta, jossa tulee yksi kaukosäätölaite lisää ja kaiken maailman ongelmia.

Asia tuli mieleeni eilen kun nauhoitin kotona olevan digiboximme kautta ohjelmaa. Kävin varmuuden vuoksi videokanavalla ja havaitsin, että siellä nauhoittuu aivan muuta ohjelmaa kuin mitä boxin kyljessä oleva ohjelmanumero ilmoittaa. En hämmentynyt. Tiesin käydä irrottamassa boxin virtapistokkeen ja kytkemässä sen takaisin. Ja hurraa! Ohjelma tuli taas oikealta kanavalta! Kyllä digitv on upea!

Mitä järkeä tässä hommassa on!?

Runsaan vuoden kuluttua analogiset lähetykset loppuvat ja maassa on tilanne, jossa helppokäyttöisiä laitteita ei ole eikä saa. Ohjelman tekstitys ei toimi, puheen huulisynkka ei toimi, laitteet lakkaavat itsestään toimimasta (sama piirre mökillä toisenmerkkisessä) ja käyttö on monimutkaista.

Ei ongelma ole se, että ihmisillä ei olisi laitteita. Haaste on koko järjestelmässä. Kun lähetys on epäkelpo ja laitteet epävarmoja, ei ole syytä siirtyä sellaiseen. Vaikkapa vaan omia vanhempiani ajatellen.

Ihailkaa homman helppoutta digitv:n omilta infosivuilta! Enää 457 päivää analogisten lähetysten loppumiseen!

Viikonloppu oli synkkä uutisissa. Tapahtui asioita, jotka saivat aikaan melkoista myllerrystä ainakin omassa päässäni. Toivottavasti muidenkin.

En nyt tarkoita luonnonkatastrofeja ja niiden uhreja, vaan Kari S. Tikan raakaa surmaa ja Porvoon tuhopolttoa. Kumpikin on journalistisesti haastava juttu, sillä niihin liittyy järjenvastainen rikos. Ja paljon tunnetta.

Jossain vaiheessa sunnuntai-aamua napsautin teksti-tv:n auki. Siellä luki: Kari S. Tikka on kuollut. Hämmennyin kahdesta syystä: ensinnä minua aina potkaisee elinvoimaisen ihmisen kuolinuutinen, toiseksi media. Miksi Ylen teksti-tv:n etusivulla? Menin uutiseen ja hälytyskellot soivat taas. Jutussa on jotain perin outoa, ajattelin.

Kävin päivän mittaan eri nettiuutisissa ja luin mitä asiasta kirjoitettiin. Palaset alkoivat hahmottua, viimeistään eilen aamun lehdet luettuani. Mutta kukaan ei kirjoita asiaa hienotunteisuussyistä auki.

Paitsi tänään Seija Sartti aamun Hesarin upeassa negrologissa. Siinä sanottiin kaikki mitä asiasta normaalisti kiinnostunut haluaa tietää ja enemmänkin. Se on hienoa journalismia!

Miksi lehtien uutisissa naiskuljettaja ajoi auton seinään, ulkomaalaismiehet tappelivat? Mikä on uutisen kannalta merkittävää?

Joku kirjoitti juuri jossain negrologin laadinnasta. Hyvässä muistokirjoituksessa olennaisinta on hahmottaa minkälainen ihminen oli ja elikö hän hyvän elämän enemmänkin kuin se mitä hän teki. Uutismielessä, silloin kun siihen liittyy myös se funktio, pitää kertoa se mihin ihminen kuoli. Sillä se ymmärrettävästi kiinnostaa ja tekee omaisten elämän helpommaksi.

Tältäkin pohjalta ajatellen Sartti kirjoitti huikean hienon tekstin.

PS. Lukekaapa viisas näkökulma Porvoon murhenäytelmään täältä!

Jarkko Nieminen piti eilen illalla telttakokousta itsensä kanssa suuren Roland Garros -pyyhkeen alla jouduttuaan antamaan periksi vatsakipujen takia Ranskan avointen tennismestaruuskilpailujen ensimmäisen kierroksen ottelussa. Päässä myllersi varmaan samalla tavalla kuin vatsassa.

Jarkko oli ennakkoon tavallista avomielisemmin kertonut, että tavoitteena on mennä pitkälle juuri tässä Grand Slam -turnauksessa, kenties ponkaista kerralla rankingissä sinne hänen havittelemaansa maailman kärkikymmenikköön. Toisin kuitenkin kävi. Ehkä Jarkosta tuntui teltassaan, että hän on pettänyt lupauksensa, niin faneilleen, suomalaisille kuin ennen kaikkea itselleen.

Mutta kokeneena ammattilaisena listan numero 16 tietää, että tenniksessä kaikki on kiinni yhtä hyvin siitä big picturestä kuin yhden ”tärkeän” pallon menettämisestä. Toisaalta tällä viikolla hävitty voi aina olla ensi viikolla voitettu. Jarkolla ei joka viikko uusiutuvalla ranking-listalla ole ollenkaan huono tilanne: viime vuoden pistesaldo oli sen verran vaatimaton, että hänelle riittää kahdenkympin sakissa pysymiseen ja jopa muutaman sijan etenemiseen alkuvuoden tapaiset mainiot esitykset Grand Slam -turnausten jälkeen arvoasteikossa seuraavissa ATP Masters -turnauksissa. Kymmenen joukkoon nousemiseen tarvitaan onnea ja muiden epäonnea. Kun itse pelaa mainiosti, muiden pitäisi vuorotellen pudota turnauksien alkuvaiheissa, samalla kun heidän edellisen vuoden huippupisteitään putoaa taulukosta. Tenniksessä tämä on hyvin mahdollista, ja jo pian Jarkko saattaa huomata olevansa rankingissä yksinumeroisella sijalla. Kiirettä ei ole!

Nappasin muutama viikko sitten Tukholman lentokentän pokkarikaupasta aivan mainion opuksen nimeltä ”I huvudet på John McEnroe” (alkukielellä ”Being John McEnroe”, 2003), jossa lontoolaisen The Observer -laatulehden kirjallisuus- ja taidetoimittaja, tennisentusiasti Tim Adams (s. 1965) kirjoittaa herkästi, hauskasti ja rajusti ATP-tenniksen raa’asta maailmasta, päähenkilöinä tuittupää John McEnroe ja jäävuori Björn Borg. Adams kuvaa turnaussirkusta, fyysistä ja henkistä rääkkiä, rahan voimaa ja itse suurenmoista peliä herkullisesti. Itselleni kirja avasi aivan uuden näkemyksen pelistä – samalla kun olen vanhoilla päivillä satsannut harrastukseeni todella paljon, ikään kuin kokeeksi. Puolitoista vuotta sitten luulin osaavani, nyt tiedän, että eteenpäin mennään, mutta matka on pitkä.

Adamsin kerrassaan mainio kirja auttaa ymmärtämään myös Jarkon tilannetta ja eilistä telttakokousta. Siellä pyyhkeen alla hän oli sen pitkän tovin yksin, totaalisen yksin. Kun hänellä ei ole edes omaa valmentajaa mukana kiertueella, hän käy keskustelun itsensä kanssa. Henkisen valmennuksen perusajatuksia on, että tämä hetki eletään tulevaisuuden kautta ja menneestä muistetaan vain myönteiset asiat. Siten tappioita ja virheitä ei analysoida, vaan keskitytään parhaisiin hetkiin, niistä syntyneisiin mielikuviin ja voimakkaisiin mielihyvän tunteisiin. Uskon, että Jarkko on jo tänään mielessään matkalla seuraavaan turnaukseen, voittamaan.

Jarkon peli on yhdessä vuodessa parantunut kaikilta osa-alueiltaan. Itseluottamusta on tullut lisää, mistä kertovat mainiot peliesitykset etenkin listalla hänen edellään olevia pelaajia vastaan. Haastatteluissa puhuu uusi Jarkko, jolla on selkeät tavoitteet: eteenpäin ja ylöspäin. Oikein! Niinpä Jarkon ei ehkä kannattaisi ajatella kymmenen parhaan joukkoon pääsemistä tavoitteenaan. Pääasia on, että kentällä on hauskaa. Jos kentällä on hauskaa, pelejä voitetaan, välillä hävitään, mutta lopputulos on Jarkolla kuitenkin mainio. Sen takia ranking-sijoitus ei olekaan tavoite, vaan seuraus – hyvästä, iloisesta pelistä.

Pidä hauskaa, Jarkko Maskulainen! Anna palaa!

Ne tekivät sen taas – mutta miten? Miksi aina Ruotsi? (Kannuvalimo 25.5.) Nyt Ruotsi pesi Suomen salibandyn MM-loppuottelussa maalein 7 – 6 jatkoajan tuomarivirheen jälkeen. Mutta joukkueemme osoitti ainutlaatuista henkistä venymistä. Toipuminen 3 – 0-johdon menettämisestä ja tasoitus varsinaisen peliajan viime minuuteilla 6 – 6:een osoitti, että joukkue on vahva. Suomalaispelaaja Peik Salmisen sääntöjä ja häntä itseään rikkoneelle ruotsalaispelaajalle antama tukkapölly oli reaktiona inhimillinen, mutta joukkuepelissä typerä – varsinkin kun epäsuorana seurauksena oli ottelun häviäminen, sveitsiläistuomarin avustuksella. Voittavassa joukkueessa itsekurinkin pitää kestää. Henkisen valmennuksen paikka!

Mikään eilisen urheilutapahtumista ei päässyt tänään neljän ruotsalaislehden pääuutisten joukkoon. Iltapäivälehti Expressenin nettisivujen urheilun ykkösuutinen on skuuppi elmäntaiteilija-jalkapallosankari Zlatan Ibrahimovicin soolotansseista Tukholman Stureplanin ”kuumassa” Köket-yökerhossa kello 3.30:een asti – kun MM-joukkueen harjoitukset alkoivat samana päivänä klo 16.30. NHL:ssä Carolinan voitto Buffalosta vei Niclas Wallinin ottelun päähän finaaleista. Kolmosuutinen on jääkiekkoilija Mats Sundinin aikomus ostaa 10 miljoonalla kruunulla ravihevonen Conny Nobell. Salibandy ei siis päässyt Expressenin arvottamana mitaleille, mutta jutussa tuomarivirhe myönnettiin.

Kilpailija Aftonbladet veti ykkösurheilu-uutiseksi jalkapallon MM-hyörinän ennen NHL:ää ja raviurheilun suurtapahtumaa Elitloppetia, jossa huippukuskin kärähtäminen parkkipaikalla ratista 1,0 promillen humalassa vei palstatilaa enemmän kuin itse kilpailu. Salibandy täälläkin nelosena – tuomarivirhettä ihmetellään.

Päivälehti Dagens Nyheter laittoi NHL:n ykköseksi ja korkeushyppääjä Kajsa Bergqvistin kakkoseksi – hän hävisi nyt ensimmäistä kertaa sitten jalkavamman jälkeisen sensaatiomaisen paluunsa; tulos hänelle keskinkertainen 1.93. Bandy voitti Elitloppetin, tuomarivirheestä ei kommenttia.

Toiselle päivälehdistä, Svenska Dagbladetille, bandy on ykkösuutinen urheilusivuilla. Tuomarivirhe menee suomalaisvalmentajan lausunnon mukana ilman kommenttia. NHL jää kakkoseksi ja pronssille pääsee jalkapallo. Mutta pikku-uutisista löytyy varoitus suomalaisille: Alexander Herr -niminen saksalainen mäkihyppääjä vaihtaa kansalaisuutta riideltyään maajoukkueensa johdon kanssa. Pitkästä aikaa “ruotsalainen maailman huippuluokan mäkihyppääjä”, lehti iloitsee.

Formula 1 ei ole Ruotsissa uutinen. Että se niistä Suomen tappioista. Voitetaan sitten ensi kerralla.

Nyt on aika vuodesta kun kaikki kynnelle kykenevät rientävät grilliensä äärelle. Grillille kokoontuminen, sen äärellä seurustelu ja ruokaileminen tuntuvatkin vuosi vuodelta kuuluvan enenevässä määrin suomalaiseen elämäntapaan.

Pohdiskelin näitä juttuja muutamia viikkoja sitten kun juoksin kasaan grillivertailun uusimpaan Suomen Kuvalehti Gourmetiin. Mitä grillaaminen on, millaisilla grilleillä ja välineillä ym.

Vaikka kaupat pursuavat erilaisia grillejä, tuntuu, että suomalaiset grillaavat varsin keppoisilla laitteilla, sillä semmoisia halvimmat tuotteet markkinoilla ovat. Ja niitä myydään.

Se on jotenkin ristiriitaista, koska grillaus on todellinen taitolaji. Makkarankin kelvolliseen kuumentamiseen on kymmeniä helpompia (lue:varmempia) tapoja kuin grillaaminen. Puhumattakaan vaikka uudesta suosikista, broilerista.

Ryhdyin kirjoittamaan kun sain muutama päivä sitten WSOY:ltä arvosteltavaksi Steven Raichelen Kaikki grillauksesta –kirjan. Mainio kirja, se todella lunastaa nimen lupauksensa. Siinä on grillaustekniikkaa ja -vinkkiä jos jonkinlaista.

En ryhdy nyt enempää arvioimaan itse kirjaa, totean vain Raichelen loistavan avauksen. Hän lähtee liikkeelle koko hommassa puhtaudesta. Siitä, että grilli on puhdas, kaikilta osiltaan, ja grillausvälineet. Siinä onkin jo paljon opittavaa. Sillä lopputulos on suoraan verrannollinen näihin asioihin.

Toinen kiintoisa havainto on amerikkalainen lihanleikkaus. Se suosii selvästikin siellä vielä paljon meitä suositumpaa grillausintoa. Naudan ulkofileessä on rasvaa. T-luupihvejä löytyy (ei ole saanut meiltä vuosiin) sekä hauskoja porterhouse-pihvejä, joissa luun toisella puolella on pala sisäfileetä, toisella ulkofileetä.

Ei muuta kuin savua ilmaan. Amerikanvelho muuten vannoo hiiligrillin nimiin, mikä ei tyhmää olekaan. Lukekaapa herran nettisivuja täältä!

Huima, muuallakin nähty grillausohje kokonaiselle broilerille on työntää puolilleen juotu oluttölkki (jonne lisätään mausteet) suuaukko ulospäin broilerin perästä sisään. Tölkkibroiler laitetaan tölkin pohja ritilää päin seisomaan grillille epäsuorassa grillauksessa vajaaksi puoleksitoista tunniksi. Neste mausteineen höyryyntyy ja maustaa linnun hurmaavaksi! Kokeilkaa!

Kirjoitin Kannuvalimossa huhtikuun kolmantena otsikolla Moro, moro vaa – päivä pilalla? Valion maitotölkkien uusista lehmistä, jotka ovat mielestäni graafisesti ala-arvoisia, vastenmielisiä hirviöitä. Toivoin, että Valio pelastaisi aamumme ja teurastaisi kantturansa. Toisin kävi. Valio pönkitti elukoiden asemaa nimikilpailulla. Ajattelin itsekin lähettää ehdotuksen: Lordi, Amen, Kita, Awa, Ox, mutta onneksi jäi tekemättä, koska noista hirviöistä on sittemmin tullut mitä sympaattisimpia ja kansallissankarillisimpia otuksia. Nimikilpailuun tuli Valion ilmoituksen mukaan 40.000 ehdotusta. Voittajien valinta kuulostaa siltä, että kyseessä olisi ollut niin sanottu nollakilpailu: kotiemme aamiaispöytää kaunistavat vastedes Mimmi, Mansikki, Heluna ja Onnekas.

Hyvin toteutettu kampanja siis. En kuitenkaan suostu tuijottamaan noita tölkkejä kotonani, vaan saastutan mieluummin ympäristöä hakemalla autolla Ingmanin tai Satakunnan Osuusmeijerin maitoa kaukaisemmasta marketista, sillä lähikauppamme ei tarjoa vaihtoehtoja Valion purkeille.

Kurkistin tätä kirjoitusta varten myös Valion kotisivuja. Nopea selailu osoittaa, että maitotölkkien kylkien ihmeellisten tuotemainosten valiosuomenkieli kukoistaa niin kotisivujen tuote-esittelyissä kuin tiedotteissa – kilpailu-uutisessa oli kymmenisen kielikorvaan pistävää hammastikkua (muun muassa lehmän nimi He-luna, serenadi kuulleko?; sivun alalaidan määräyksen mukaisesti: lainauksen tietolähde on Valion sähköinen tietopalvelu osoitteessa www.valio.fi.), ja muilta sivuilta löytyi etsimättäkin tusinoittain kielellisiä rikkaruohoja. Ilmeisesti yrityksen kaikkein korkeimmalla tasolla on tehty päätös, että Valio-juusto ja kaikki muut, eriskummallisetkin tuotenimet kirjoitetaan vastoin ohjeita erikseen, ilman yhdysviivaa (Valio juusto). Mutta kun tölkin tuotemainoksessa lukee:

Valio maustettu

ruokakerma

3 juustoa

2,5 dl, UHT, HYLA,

niin alkaa tietysti askarruttaa, mitä siinä oikeasti pitäisi lukea. Erikoiseksi tapauksen tekee se, että välillä kaikki sujuu, ja toisessa paikassa ihmeellisesti kirjoitettu onkin toisaalla aivan oikein. Eli Valiolla on kuin onkin joku, jolle suomen kieli on tärkeää ja joka osaa sitä moitteettomasti, mutta hän ei ole sama henkilö, jolla on vastuu kaiken kirjoitetun ja painetun tarkistamisesta.

En halua, että Valio ja moni muu yritys kyseenalaistavat sen, jota lapsilleni yritetään opettaa koulussa: meidän oman äidinkielemme. Siksi en halua kannattaa omilla kulutusvalinnoillani sellaisia yrityksiä, joille kielenkäyttö ei ole tärkeätä. Jos näin yksinkertaisia asioita ei hallita, en uskalla luottaa myöskään siihen, että se minulle kaupattava varsinainen tuote on kunnolla valmistettu.

Valion kilpailutiedote

Kansakunnillakin on psykologiansa, henkinen vireensä. Kansakuntien henkinen vire koostuu historiasta, maantieteestä, etnisyydestä, ties mistä.

Suomi on nyt löytänyt itsensä. Koko kansakunta, poliittista eliittiä myöten, on riehaantunut Lordin viisuvoitosta aivan käsittämättömällä tavalla. Tässäkö on nyt kansakuntaa yhdistävä voima, jolla vastaamme tulevaisuuden suuriin haasteisiin? Sen on jo sanottu auttavan Suomea selviytymään EU-puheenjohtajuudestakin.

Kaiken huippuna on internetissä toimiva kansanliike. Samat ihmiset, jotka hieman häpeillen selailevat kiinnostuneina salaa kuvatuista salarakkaista kertovaa aikakauslehteä, asettavat sen nyt boikottiin, koska se on paljastanut ikonin kasvot. Perusteluna on kansakunnan selkärankaan kuuluvan yksilönvapauden puolustaminen. Aivan uskomatonta!

Kysymyksessä on kuitenkin äärimmäisen taitavasti toteutettu imagonrakennus ja markkinointioperaatio, suurella rahalla. Että tämä puetaan yksilönvapauden puolustamiseen ja kansakunnan menestykseen, osoittaa äärettömän huonoa makua ja arvostelukyvyn puutetta.

Suomalaisille on jostakin syystä valtavan suuri kysymys Suomi-kuva, mitä muut ajattelevat meistä. Mahtaneeko kovinkaan moni kansakunta pohtia, mitä muut ajattelevat meistä Eurovisio -menestymättömyytemme takia? Mahtavatko ranskalaiset tänään miettiä tätä huonon menestyksensä seurauksena?
Nyt olisi sosiologien aika pohtia kansakunnan henkistä tilaa ja identiteetin koostumusta. Miksi tarvitsemme minkä tahansa ikonin, jolla saamme kiinnostusta ja hyväksyntää? Mikä tahansa kelpaa, kunhan sillä saa huomiota. Mihin me tarvitsemme sitä? Selviytymisstrategiaammeko? Olemmeko nyt lopultakin täydellisiä eurooppalaisia, kun olemme voittaneet euroviisut, vaikkakin naamareilla? Nyt voimme kohdata Euroopan selkä suorana.

Miksei Elovena -tyttöön perustuva mielikuva riitä, vaikkei sillä euroviisuja voitetakaan? Minulle riittäisi.

Eurooppa on saanut taas uuden itsenäisen pienen maan. Montenegro päätti jättää Serbian taakseen. Tämä oli tärkeä ratkaisu koko Länsi-Balkanin tilannetta ajatellen mutta myös uusi merkki Euroopan kehityksessä.

Titon Jugoslavia alkaa olla mennyttä. Elinaikanaan Tito pystyi monenlaisin keinoin pitämään maansa kasassa. Hän oli mestari hallitsemaan moninaisuutta. Jugoslavia harrasti omalaatuista sosialismia, johon liittyi ulkopolitiikassa näkyvä rooli sitoutumattomien maiden liikkeessä.

Tito oli myös Kekkosen kaveri. Molemmat johtivat maataan Neuvostoliiton varjossa. Siinä missä Suomi oli puolueeton, Tito oli liittoutumaton. Nuoreen mieleen painui kuva kahdesta jykevän oloisesta johtajasta sanomalehtikuvissa. Mieleen jäi myös rouva Tito, näyttävä ja tumma Jovanka.

Nyt perintö on hävitetty. Jugoslavian ydintä edustaa nyt Serbia yksin. Länsi-Balkanin maat ovat melkoinen päänsärky Euroopan unionille, jonka pitäisi jollakin tavalla löytää keinot vakauden, demokratian ja taloudellisen kehityksen varmistamiseksi alueella. On siinä Rehnin Ollilla tekemistä!

Eurooppa on yhä selkeämmin pienten valtioiden maanosa. Nykyisessä EU:ssa on 25 jäsentä, joista 19 on pieniä tai keskisuuria maita. Varsinaisia pieniä maita on kuusi kappaletta, Latvia niistä suurimpana, 2,2 miljoonaa asukasta.

Montenegro menisi EU:n jäsenenä lähelle Kyprosta. Ja lisää pieniä on tulossa. Jos Martti Ahtisaari onnistuu, on meillä pian 1,8 miljoonan Kosovo itsenäisenä. Makedonia on samaa kokoluokkaa.

Monien muiden haasteiden rinnalla on muhiva kysymys pienten ja suurten itsenäisten maiden suhteista. Merkkejä on siitä, että kuusi isoa maata EU:ssa haluaisivat ottaa näkyvämpää roolia. Hermostuvatko suuret pienten määrän kasvusta? Pitäisikö pienten ryhdistäytyä?

Ne tekivät sen taas – mutta miten? Miksi aina Ruotsi?

Kun molemmat lapsemme aloittivat koulunkäyntinsä Lidingössä (saarikaupunki Tukholman kainalossa, laivalla tultaessa oikealla puolella viimeisen puolen tunnin ajan, Millesgårdenin ja Bosön urheiluopiston kotipaikka), taisi heillä jo ykkösluokalla olla joka viikko ohjelmassa Samrådsmöte. Eli pikkugummat ja -gubbet opetetaan käsittelemään asioita yhdessä, keskustellen, puiden, päätöksiä tehden, joukkueen hengessä. Täytyy myöntää, että omille lapsillemme muun muassa tällaisista muutaman vuoden koulukokemuksista oli pelkkää hyötyä – mutta onneksi pääsimme pakoon, ennen kuin heistä ehti tulla ruotsalaisia.

Svenssonit tekevät kaiken yhdessä, ja mestariurheilijatkin nauttivat yhteisistä voitoista enemmän kuin yksilöllisistä kuten sprintin henkilökohtaisen ja parihiihdon olympiavoittaja Björn Lind Torinossa totesi. Niinpä yhden jääkiekon MM- tai olympiaottelun häviäminen ennen loppupelejä tai alakynnessä olo viimeisen erän alussa ei vielä kramppaa joukkueen yksilöitä, vaan kaikki tietävät: me voitamme, me voitamme yhdessä, minä pelaan koko joukkueen puolesta. Kun Tre Kronor on vielä vuosien Hardy Nilsson -harharetkien jälkeen saanut valmentajakseen Bengt-Åke ”Bengan” Gustafssonin, joka pelaajana on saanut kokea MM-kullan ja joka vahvalla, luontaisella auktoriteetillaan saa pelaajistaan kaiken irti ”när det gäller”, Ruotsille ei löydy vastusta.

Suomen kielessä ei ole vastinetta sanonnalle ”när det gäller” (”silloin, kun on tosi kysymyksessä” ei maistu aivan samalta). Kerroin tämän kuukausi sitten Lars-Eric Uneståhlille, yhdelle Ruotsin urheiluihmeen merkittävimmistä taustavoimista ja henkinen valmennus -termin isälle. ”Jasså, se selittääkin paljon!”, hän nauroi vastaukseksi.

Uneståhlin 1970-luvulla kehittämä henkinen valmennus on toinen ruotsalaisten urheilumenestyksen salaisuuksista. Ruotsalaisiin tällainen oppi puree suomalaisia paremmin. Tie menestykseen on aurattu auki jo varhain – jääkiekko-, käsipallo- ja jalkapallojoukkueiden sekä Annika Sörenstamin, Anja Pärsonin, Kajsa Bergqvistin, Caroline Klüftin, Stefan Holmin, Christian Olssonin ja monen muun ruotsalaisen urheilutähden kansainvälinen huippumenestys ei ole sattumaa.

Muistatteko suomalaisen tv-kilpailuohjelman ”Mahdoton tehtävä”? Ruotsissa sen nimi oli ”Ingenting är omöjligt” eli ”Mikään ei ole mahdotonta” – ja vetäjänä oli yksi tuon lauseen parhaista esimerkeistä, mestarihiihtäjä Gunde Svahn. Eläköön se pieni ero, sanoisivat varmaan ruotsalaiset. Onkohan se kätkettynä juuri tässä ajattelutavassa?

*

Mitä merkitsee henkinen valmennus ja kuka on sen isä, Lars-Eric Uneståhl? Siitä enemmän ensi viikolla!

Kuvassa “Carro”, jälleen kerran voittajana. (Foto: SVT)

Minä tunnustan. En katsonut jääkiekon MM-kisoista yhtään ottelua kokonaan. Suomen pronssiottelun unohdin, kun nautiskelin Bromarvin Furuholmenissa luonnon rauhasta ja saunan lämmittämisestä – taisin viimeisen erän lopun aikoihin karistaa talviturkin 12-asteiseen mereen. Loppuottelusta puolet kuuntelin autossa matkalla kotiin (aivan mainio selostus muuten Ylen X3M-kanavalla) ja sitten merkityksettömän viimeisen erän katsoin televisiosta.

Niin, miksi jääkiekkoentusiasti ei seuraa kamppailua maailmanmestaruudesta? Vastaus lienee selvä niille, jotka jaksoivat istua ilta illan jälkeen kuvaruudun ääressä, ja muita kysymys ei kiinnosta: komean, dramaattisen olympiajääkiekon jälkeen MM-kisat tuntuivat kuin Poliisiopisto 15:ltä. Toinen syy: päätin, etten katso. Halusin käyttää aikani nautinnollisemmin. Ja onnistuin.

Olin itseeni ja ratkaisuuni tyytyväinen viimeistään finaalipäivän jälkeen. Kun pelataan maailmanmestaruudesta, mitalipeleissä tulokset EIVÄT VOI OLLA 4 – 0 ja 5 – 0! Dramaattisen taistelun, loisteliaan taktiikkapelin ja maalivahtien huippusuoritusten jälkeen voin hyväksyä, että ottelu päättyy 2 – 0. Mutta kun nyt ilmeisesti kyse ei ollut niistä eikä edes niin sanotusti onnesta, mitalipeleissä oli vain kaksi todellista joukkuetta. Ne kykenivät saamaan sekalaisista pelaajamateriaaleistaan toimivan yhdistelmän, Ruotsi ylivoimaisen, Suomi hyvän.

Turnauksen 56 ottelusta viidessätoista (27 %) jompikumpi joukkue ei tehnyt maaliakaan. Kuudestatoista joukkueesta yksitoista jäi ainakin kerran nollille, muiden muassa USA kahdesti. Jokaisessa ottelussaan maalin makuun pääsivät vain Ruotsi, Slovakia, Suomi, Sveitsi ja Venäjä. Kahdeksan joukkuetta piti oman maalinsa puhtaana, Suomi jälleen useimmin, viisi kertaa, Ruotsi kolmesti, Slovakia kahdesti sekä Kanada, USA, Venäjä ynnä peräpään taistoissa Tanska ja Kazakstan kerran.

Vuoden 2006 ”MM”-kisat jääkööt tilastoihin. Mutta tunnemuistissa niille ei löydy sijaa.

.
Mutta mikä tekee Ruotsista niin ylivoimaisen? Tarjoan kaksi mahdollista vastausta huomenna, samalla Kannukanavalla!