Pitkästä aikaa ajelin kesällä 51-tietä Helsingistä Tammisaareen (ja sieltä Tenholaan ja Bromarviin). Ennen muinoin, parikymmentä vuotta sitten, liikuimme tiellä säännöllisesti landereissuilla silloisesta kotikaupungistamme Helsingistä. Radiossa soi ”…miksei aina voi olla perjantai, perjantai, perjantai…”.

Ajat ovat muuttuneet. Mutta tie ei.

Autonkuljetusrekkaa tulee vastaan jonoina, niin venäläistä kuin N.I.I.T.Ä Mäkisiäkin (monikko S.E.:stä?).

Raskasta liikennettä on 51:llä ja E 18:lla itärajalle asti niin paljon, että vakavia kolareita sattuu, läheltä piti -tilanteita vielä enemmän. Ja se pahin asia: tie on nopeasti huonossa, siis vaarallisessa kunnossa. Jatkuva rekkaruuhka haittaa paikallisten asukkaiden liikehdintää ja elämää. Ja kaikki maksaa yhteiskunnalle, siis meille, rahaa ja paljon. Saanemmeko trafiikista mitään tuloja?

En ole nähnyt julkisuudessa vastausta tähän yksinkertaiseen, 51-tien käyttäjien ärräpäitä sadattelevilla huulilla hiertävään kysymykseen:

Miksi Venäjälle vietäviä autoja ei kuljeteta laivoilla suoraan Pietarin satamaan?

Viimeistä päivää viedään tämän vuoden kesälomalla. Sää suosii tänäänkin, niin kuin lähes joka päivä. Siksi taas istun ulkona varjossa ja liikuskelen median kiehtovassa maailmassa.

Kannuvalimon uhattiin lomailevan myös, mutta niin vaan kävi, että ainakin joka toinen päivä sinne joku tarina ilmestyi. Ja moni on käynyt lukemassa, ei nyt ihan kevään huippujen tahtiin, mutta paljon kuitenkin. Siitä olemme iloisia.

Turun Sanomien päätoimittaja Raimo Vahtera kirjoitti tänään lehtensä kolumnissa lehtikirjoittelun eri lajeista ja pääkirjoitusten tyyleistä mm. näin:
”Kolumnien lisääntyminen on nähty osana journalismin henkilöitymistä. Blogien sakeneva viidakko lisää median henkilöitymistä. Arvelenkin, että nimien käyttö pääkirjoituksissakin lisääntyy. Samalla laskeudutaan kateederilta lukijoiden silmien tasalle.”

Näin se se on nähtävä. Lähemmäs ihmistä on päästävä ja se tapahtuu mm. blogien välityksellä. Helsingin lasitalossa, vaikkapa, on tämä huomattu.

Ja tykkäsihän Satakunnan Kansan päätoimittaja Jouko Jokinenkin jazzblogia kirjoittaa, sen hän mielestäni myöntää vähintään rivien välissä.

Hesarin pääkirjoittaja (HS 29.7.06) kaipaa vetovoimaista matkailuvalttia Helsinkiin ja ehdottaa Lontoon Tate Modernin huiman 2012 valmistuvan laajennuksen innoittamana arkkitehtonista vetovoimatekijää myös Helsinkiin. Esimerkkinä mainitaan vaikkapa Bilbaon Guggenheim-museon arkkitehtuuri, jota tullaan ihmettelemään ”kohtalaisen taidekokoelman” (?!) lisäksi.

Kirjoittajan (voisi olla nimi?) esimerkkiä Los Angelesin Disney-konserttitaloa seuraten voisi viestikapulan heittää Turun päättäjille: Rakennuttakaa nyt ihmeessä semmoinen kongressi- ja konserttitalo, jota paitsi kehtaisi näyttää,  se vetäisi myös ihmettelijöitä kauempaakin! Turkuhalli-taso ei riitä muuta kuin puolueitten kunnallisjärjestöille. Ja siinähän se vaara onkin…

Tuntemattomasta sotilaasta opimme, että yksi suomalainen sotilas vastaa kymmentä neuvostoliittolaista (entäpäs, kun tulee se yhdestoista?).

Mutta kuinka moni siviili vastaa yhtä sotilasta? Montako siviiliä voi uhrata parin sotilaan takia? Sotilaille maksetaan siitä, että he ovat sotilaita. Sotilaan työhön kuuluu se mahdollisuus ja uhka, että joutuu sotatoimiin, kun määrätään. Tappamaan tai tulemaan tapetuksi, kulloisenkin päivän suhdanteiden ja sattuman perusteella.

En ole huomannut, että tiedotusvälineissä olisi kertaakaan sanottu, että Israelin ja Hizbollahin sodassa olisi kuollut ihmisiä. Vain paljon, paljon siviilejä ja joitakin sotilaita tai taistelijoita.

Valtio-opin ja kansainvälisen politiikan yliopistoarvosanastani ei ole yhtään apua yrittäessäni ymmärtää, miksi yksittäinen ihmiselämä on täysin arvoton, kun sotaa käydään huipputeknisillä aseilla ja kauko-ohjaimilla, jotka on sitä paitsi saatu toiselta valtiolta lahjaksi. Ruumiit, siis ihmiset, luetellaan numeroina. Kunnes tuli se ensimmäinen suomalainen ihmisuhri, jolla on nimi, lyhyt eletty elämä, perhe, sukulaiset, ystävät, työtoverit, naapurit ja tutut.

Se, joka vastasi kymmenen kertaa puhelimeen ja lupasi lopettaa käynnissä olevan siviili- ja YK-kohteiden pommituksen, ei ilmeisesti ollut ihminen. Tapausta kuulemma tutkitaan.

Kodin ykkönen on tuonut kotiimme mainosvihkosen, jonka kannessa seisoo ”Enemmän kaikkea”. Sisäsivuilla saamme täsmennyksenä, että ”Enemmän uutuuksia”, ”Enemmän mukavia sohvia”, ”Enemmän tasoa ja tilaa”, ”Enemmän väriä kotiin”, ”Enemmän vaihtoehtoja”, ”Enemmän laatua”, Enemmän virkistäviä unia”, ”Enemmän värejä makuuhuoneeseen”, ”Enemmän valikoimaa”, Enemmän mattoja”, ”Enemmän valaisimia”, Enemmän kaunista katseltavaa”, ”Enemmän vehreyttä”, ”Enemmän tasoja”, ”Enemmän etuja niputtain” (vaiko nipuittain?), ”Enemmän puhtautta”, ”Enemmän kodinhoitoon”, ”Enemmän hyviä hetkiä”, ”Enemmän laatumerkkejä”, ”Enemmän elektroniikkaa ja DVD-uutuuksia”, ”Enemmän tehoa ja tekniikkaa” sekä takasivulla ”Enemmän nipuittain ja tasarahalla”.

Minä en halua yhtään enemmän. Minä haluan vähemmän. Mistähän kaupasta sitä saisi?

Ei rannekelloa. Ei herätyskelloa. Kännykkä hiljaisella. Lehdet ja postit haetaan jos jaksetaan.

Tämä kesä on ollut hieman erilainen kuin viime vuonna. Lentävä hollantilainen piti silloin Turussa niin tiukasti, että päivääkään lomaa en ehtinyt pitää. Tuon pikku kesäoopperan vetäminen oli elämäni kokemus – ja olisi varmaan ollut, vaikka kaikki ei olisikaan mennyt 114-prosenttisesti kohdalleen. Kysyin pari päivää sitten lavastajalta, että muistatkos mitä viime vuonna tehtiin juuri tänä päivänä. Kyllä muisti: pahin oli vielä edessä. Siis ihanin. Laivat siirrettiin paikoilleen juuri silloin, Suomen erikoisimmaksi oopperataloksi.

Matti Salmisenkin kanssa muisteltiin vähän aikaa sitten. Muutaman viikon kuluttua palannemme asiaan virallisestikin, vuosijuhlan tiimoilla.

Niin, kuinka kellon voisi kesän päätyttyä jättää pöytälaatikkoon ja kännykkä rääkäisisi vain silloin kuin itse päätän? Mitä elämältäni haluan, myös syksyisin, talvisin ja keväisin? Sitä on ollut aikaa miettiä vuorotteluvapaalla, vaikka kiirustakin on pitänyt.

Ei ole kuin yksi ihminen määräämässä, nautinko elämästäni vai en. Sellainen ihminen löytyy sinunkin kotoasi. Ja välillä kesämökiltä.

Kuva: Kesän lyhyin yö vaihtuu päiväksi Bromarvissa

Eipä tainnut Harri Holkeri aikanaan arvata mitä myrkkyä ehdotti suomalaisten syötäväksi kun ehdotti silakkaa…

Vakavalla asialla ei pitäisi tietenkään vitsailla, mutta kyllä aika hässäkkä on aikaansaatu keskustelusta dioksiinikaloista. Nyt EU on lausunut, että saamme syödä itse pyytämäämme kalaa! Jess!

Tuntuu, että vanha vitsi kurkun suoruus/käyryysdirektiivistä on lällärikamaa verrattuna tähän kalakysymyksestä vouhottamiseen. Asiaa voi korkeintaan verrata valastarkkailijoitten nimeämiseen. Pähkähullua puuhaa.

Helsingin Sanomissa asiaa ruodittiin 21.7.2006 ja artikkelissa todettiin EU:n päättäneen 2011 asti, että saamme syödä sitä mitä pyydämme. Armon saivat silakka, jokinahkiainen, taimen, nieriä sekä muikunmäti.

Kamalaa asiassa on se, että silakka, tuo herkkujen herkku, saa kärsiä asiasta eniten. Silakkaahan pyydetään merialueilla runsaat 70 000 tonnia vuodessa. Suomalaiset syövät silakkaa vuodessa hieman vajaan kilon per suu. Joten tuo vähäkin syönti on vaarassa tuollaisen keskustelun perusteella.

Hupaisaa muuten, että muikkua pyydetään kolmaskymmenesosa siitä mitä silakkaa, mutta saaliin markkina-arvo on lähes sama kuin silakalla, varsinkin jos vapaa-ajankalastus lasketaan mukaan.

Silakkaa siis saa, pitää ja kannattaa syödä, sillä se on terveellistä ja hyvää. Harva kai sitäkään kilokaupalla viikossa syö!

–

Gastronomia tuntuu olevan vaikea termi hahmotettavaksi. Useimmat valtamedioistammekin ovat väittäneet, että Oulussa on viikonloppuna vietetty laajaa gastronomista juhlaa, valkosipuliyötä (kestäen kolme päivää…).

Kävin netissä ihmettelemässä ohjelmaa ja totesin sen kovin vähän olevan tekemisissä gastronomian kanssa. Ruokaviihteen enemmänkin. Termit eivät sentään vielä liene synonyymeja, edes Oulussa? Toivottavasti.

–

PS. Nokialla ollaan myös hyvillään kun nahkiainen on ok?

Tulipa taas vietettyä muutama päivä Pori Jazzissa, niin kuin on tapahtunut laskujeni mukaan yhtäjaksoisesti  jo 33 vuoden ajan.

Porista Turun saaristoon takaisin ajellessani ja katkeamatonta autojonoa matkalla Porin suuntaan ihmetellessäni pohdiskelin kovasti Pori Jazzia, minulle äärimmäisen rakasta instituutiota. Olenhan osallistunut sen hallintoon sen päättävissä elimissä istuen koko tovin 70-80 –luvuilla. Ja tehnyt sen markkinointia osin talkoohengessä vuosikausia.

Jokin juuri nyt sai minut miettimään mikä on Pori Jazzin missio?

Sain perjantaina Pori Jazzin toimitusjohtajalta tiedon, että siihen hetkeen mennessä myydyt 55.000 pääsylippua takaavat, että juhlat ovat paitsi kuivilla, myös edellisen vuoden ”läskit” tulevat kuitatuiksi.

Se on upeaa!

Pori Jazz on Porille hieno asia. Oikeastaan valtakunnallisessa mielessä ainoa kova juttu kaupungissa, jos ei oteta huomioon hetkellistä lätkähuumaa Ässien sensaatiomaisen viime kauden myötä. Tuskinpa ilman jazzeja Poriin olisi kokoontunut koko Suomen poliittinen eliitti Suomi-Areenaansa tai pääkomissaari José Manuel Barroso vierailemaan (hienoa muuten, että hänet oivallettiin laittaa asumaan yhteen maailman hienoimmista yksityiskodeista, Villa Maireaan!).

Pori Jazzilla on siis yhteiskunnallista nostetta. Tasavallan presidenttikin näytti taas patsastelevan lauantain konsertissa tv:n uutisklipin perusteella.

Mutta mikä on Pori Jazzin missio (tehtävä)?

Se ei liene edellisen vuoden tappioiden maksaminen, mikä sekin sinänsä on tärkeää. Se ei myöskään ole Satakunnan Kansan päätoimittaja Jouko Jokisen mainiossa jazzviikon blogissaan väittämä ”tärkeimmän tehtävän Pori Jazzille näen musiikin sekatavarakauppana”!

Siinäpä on Pori Jazzin hallitukselle miettimistä, nyt kun se taas voi lähteä rakentamaan asioita puhtaalta pöydältä.

Itselleni jäi jotenkin tyhjä olo.

Voisiko tehtävä liittyä jotenkin jazzmusiikkiin?

Olen kirjoitellut postin kulusta kesäasunnolle ja erityisesti tietyn paketin kohtalosta.

Kertaus:
20. kesäkuuta postista soitettiin ja kerrottiin, että paketti kotiin kuljetettuna on tulossa. Kun sovittu ilta-aika klo 18-20 ei meille sopinut, paketin piti olla noudettavissa lähipostistamme. Sitä ei kolmella käynnillä sieltä löytynyt, posti ei liioin toimittanut asiasta mitään dokumenttia, ainoastaan tuon soiton.

Kyseessä oli kummitädin synttärionnittelu tyttärelleni (20.6. oli ihan oikea päivä).

Meillähän ei ollut mitään virallista tietoa mistä paketti tulee, kummitäti muutaman päivän päästä kyseli onko perille tullut.

Finaali kohdattiin eilen. Postista tuli kummitädille pakettikortti, jolla voi noutaa paketin pois kun vastaanottaja ei ollut noutanut.

Hoh-hoh-hoijaa, kuuluu kai tämmöisessä tilanteessa sanoa.

Kummitäti maksoi kotiinkuljetuksesta mahdollisesti enemmän kuin lähetyksen arvo oli ( yli 10 euroa). Meidän perheestä käytiin kolme kertaa postin konttorissa, minä soitin postin asiakaspalveluun kolme kertaa roikkuen langoilla yhteensä pitkästi yli puoli tuntia.

Ja nyt paketti on kolmisenkymmentä päivää matkustettuaan lähettäjällä.

Tosi hienoa! Jos ette ennen tiennyt mitä logistiikkaosaaminen tarkoittaa, nyt tiedätte.

En ole kovin monta kertaa ollut kiinnostunut huutamaan kuluttajansuojan perään, mutta nyt kiinnostaa sekin. Sekä lähettäjän, että vastaanottajan osalta.

Lähetän tästä linkin Suomen Postille ja tiedotan palautteesta kiusaksenne näille sivuille.

Jälkikirjoitus 23.6.

Postin asiakaspalvelu pahoitteli ja kysyi erilaisia tietoja lähetyksestä. Kaikki sellaisia, joita minulla ei ole, kun on vaan tuo yksi soitto.

Kaikki on nyt “hyvin”: posti maksunsa saanut ja lähettäjä noutanut paketin lähi-R-kioskilta…

Ainakin kerran kesässä ja mieluusti useamminkin täytyy käydä Tammisaaressa. Aivan virallisestikin on hyvä käydä näyttäytymässä, onhan kesäkylämme Bromarv monien kuntaliitosten jälkeen Ekenäsin lähiö. Vesitietä paljon lähempänä on kuitenkin Hanko, joka on sekin vallan hieno kesäkaupunki. Ja pian ilmeisesti molemmat ovat osa suurta Raseborgia, mikäli isojen herrojen tietokonepelit toteutuvat.

Taasen huomattiin se sama asia, joka yllättää meidät joka kesä. Tammisaaren kaupoissa saa aivan mahtavaa palvelua. Käytiin pienessä telebutikenissä selvittelemässä laajakaistasolmuja, ja vaikka tulos oli plus minus noll, ulos tultiin hyvällä mielellä. Ja painuttiin suoraan viereiseen fotoäffäreniin, jossa tulos oli sama, mutta mieli jälleen hyvä. Ja linja jatkui sitten apoteketissä ja missä kaikkialla käytiinkään. Torille ei ehditty ennen sulkemisaikaa. Mutta se onkin nykyään varsinainen muukalaiskeskus, kun melkein kaikki myyjät ovat ulkotammisaarelaisia ja puhuvat vain suomea.

Niin, apropos, liekö hyvän palvelun, rempseän jutustelun ja aidon hymyn takana juuri tuo svenskan kieli? Tulkaapa itse kokeilemaan ja ottamaan vaikka rohkea pieni språkbad i augusti, kun Jukka-Pekka Saraste johdattaa mainiot musikerinsa ja vännerinsä jälleen Ekenäs Sommarkonserterin leppeisiin sjövindeihin!

Kuva: Tämän tornin alla soi!

Ekenäs Sommarkonserter, 3 – 6 augusti 2006

Turun saaristo on hurmaava kokonaisuus. Tällä ei saa sitä mitä odottaa, vaikkapa ostaa tuoretta kalaa, mutta taas sellaista mitä ei todellakaan odota eli häikäiseviä musiikkielämyksiä.

Juuri näinä päivinä on ollut nautittavana pitkin saaristoa hienoja pienimuotoisia festivaaleja, ja tarjontaa riittää koko lomakaudeksi.

Baltic Jazz pidettiin viime viikonloppuna Taalintehtaalla, nyt jo 19:ttä kertaa. Olen kuulunut aivan viime vuosia lukuun ottamatta sen vakiokävijöihin. Huimapäistä yrittämistä pienessä kylässä on riittänyt ja vaikeuksien kautta se on sinnitellyt itselleen ansaitsemansa paikan valtakunnallisessakin festivaalikartassa.

Uusi tuttavuus minulle on Nauvon Kamarimusiikkipäivät, jotka järjestettiin nyt viidettä kertaa. Vaikka juhlien teemana olikin Unkari, mukaan mahtui virsitulkintoja ala Perko-Pyysalo&Viinikainen sekä Bachia sellolla ja Tiina Lindforsin tanssitulkintoina. Arvostelujen perusteella tapahtuma oli menestys.

Itse kävimme lähinnä mökkiämme järjestetyssä tapahtumassa Velkua soi. Viikon ajan Velkuan pieni idyllinen puukirkko täyttyi iltaisin musiikinkuuntelijoista. Bachia saariston yössä (konsertti alkoi klo 22) sellolla ja oboella tulkittuna jätti vahvan muistijäljen. Jopa niin, että taatusti pitää tulla myös ensi vuonna.

On hienoa, että pieniä kauniita tapahtumia viitsitään paikallisin harrastajavoimin rakentaa. Se on osoitus siitä, että ilman suuria (yhteiskunnan) taloudellisia panoksia vielä syntyy. Onneksemme!

PS. Kesä jatkuu, samoin musiikkitarjonta. Ainakin Maarianhaminassa 13.-15.7. ja Korppoossa (26.-30.7.) soi jazz.