Kannuvalimo elää myös tämmöistä kvartaalitalousajattelua. Ei vaiskaan, ei elä! Mutta nyt kun on eletty puoli vuotta, voi lausua jotain.

Huiman ihanan hämmästyttävää on ollut, että kävijöitä on ollut paljon, tähän mennessä 15.000. Ja vielä kummallisempaa, että näin kesän jälkeen kävijä/lukijamäärät ovat olleet pelkästään nousussa.

Ehkä meistä tykätään? Tai sitten käydään ihmettelemässä kummallisia ajatuksiamme.

Puhun nyt vaan omasta puolestani, mutta minusta tuntuu, että tämän median tuottaminen on hillittömän vapauttavaa henkisesti. Voi kirjoittaa mitä itse ajattelee (tosin samalla jokaisessa meissä kasvaa pieni toimitussihteeri siinä, mitä oikeasti voi julkaista…).

Tämä on Kannuvalimon ensimmäinen puoli vuotta. Toinen tulee varmasti. Mutta mikä on media vuoden kuluttua, emme tiedä. Onneksi. Ehkä me valamme kannuja entistä suuremmalla innolla?

Yhtä kaikki, kävijöitä on ollut paljon, mutta olemme me itsekin vähän punnertaneet: 152 artikkelia, joihin 250 kommenttia.

Juttuja kun eri medioihin kirjoitetaan, niitä määritellään ja rajataan merkkimäärillä. Joku kolumni on 2500 merkkiä, joku artikkeli 6000 jne.

Niin tai näin, me olemme kirjoitelleet osapuilleen 330.000 merkkiä. Kohtuullisen kirjan verran.

Paitsi määrällisesti, myös laadullisesti se on sitä. Kirjan verran. Vai kuinka?

PS. Tämä on sovittu jutun pituudeksi. Mahtuu kerralla ruudulle jne. Ei aina tahdo onnistua, vai mitä Tero-Pekka?

PPS. Itsekin juuri eilen samaan syyllistyin…

Vaikka en paljon televisiota ehdi katsellakaan, olen ilmeisesti osunut usein TV1:n ohjelmien väleihin – tai sitten alitajuisesti etsiytynyt kanavalle juuri silloin. Kuuluttajat (niinkö heitä vielä kutsutaan?) punaisella soffalla ovat superlatiivisia. Jokainen heistä uskaltaa olla oma itsensä, säilyttäen samalla vahvan henkisen latauksen, itsevarmuuden ja uskottavuuden – ja mikä parasta, he ovat kaikki erilaisia. Tuntuu kuin he istuisivat meillä kotona (paitsi että meillä on pienempi soffa) kertomassa minulle ihan henkilökohtaisesti seuraavasta ohjelmasta.

Toisin on saman kanavan Urheiluruudussa, jossa puheet maistuvat aanelosilta ja teleprompterilta, haastatteluja myöten. Anteeksi jälleen ruotsalaisvertaus: kurkatkaa joskus Sveriges Televisionin urheilulähetyksiä!

Ykkösen luontevat, tyylikkäät, rennot ja seksikkäät (tämä viimeinen varmuuden vuoksi vain niistä naispuolisista – näytä, poika polvesi!) juontajat sen sijaan saavat katsomaan vähän huonompiakin ohjelmia. Tosin niitä ei kanavalla tunnu juuri olevan. Soffan magiaa?

.

P.S. Olisin voinut vaikka vannoa, että studion soffa on punainen. Se onkin valkoinen!

P.P.S. Yritin etsiä YLE:n nettisivuilta tähän höpinään sopivaa kuvaa. Ei löytynyt. Eikö juontajia esitellä katselijoille?

Nautin kotiruokalounasta muutama kuukausi sitten Heikki Tavelan luona. Tapaamisestamme tehtiin juttu Suomen Kuvalehti Gourmetiin, joka sai aikaan melkoista säpinää. Pääkonsuli nimittäin äityi sanomaan, että:

”Useimmat ruokatoimittajat eivät osaa tehdä ruokaa eivätkä maista mitään. Se makuaisti… Kirjoittaa he yleensä osaavat, ainakin teknisesti, mutta kriittisen kirjoittamisen taito puuttuu.

Useimmille ruokatoimittajille ja ravintolakriitikoille suositeltaisiin pikaista ammatinvaihdosta. Se olisi otollista sekä heidän itsensä että lukijoiden kannalta.”

Kovaa tekstiä? Eipä todellakaan, pelkää löpertelyä, kun sitä vertaa viime viikolla ilmestyneeseen Viisi Tähteä –lehteen, ravintola-alan ammattilaisille suunnattuun julkaisuun.

Lehdessä Suomen keittiömestareiden puheenjohtaja Jaakko Nuutila ampuu täyslaidallisen ruokakirjoittamisen ammattitaitoa kohtaan. Jaskan grilli-kolumnipalstan alussa tosin todetaan, että hän edustaa mielipiteineen vain itseään. Se onkin hyvä muita keittiömestareita ajatellen.

Juttu lähtee hyvin liikkeelle ja johtopäätökset ovat omastakin mielestäni samansuuntaisia.

Mutta sitten! Nuutila kirjoittaa mm. ”Pahimmillaan arvio (siis ravintola-arvostelu) perustuu yksittäisen kadunkulkijan kokemukseen ja mielipiteisiin.” Olen kuvitellut, että ravintolaelinkeino on ihmisiä varten, jotka syövät, maksavat ja saavat kai sanoa mielipiteensä. BBC:n kustantamassa Olive-lehdessä on hauska palsta, jossa ravintolakriitikko ja ’yksittäinen kadunkulkija’ testaavat erikseen toisistaan tietämättä ravintolan. Aikalailla yksiin menevät siellä mielipiteet.

Mitä pitemmälle tarina etenee, sen kummallisempia piirteitä se saa. ”Onko kyseessä siis mielipide, joka perustuu ainoastaan yhden ihmisen kapeaan kokemustaustaan vai yhdessä sovittujen asioiden vertaamista arvioitavaan kohteeseen. Jälkimmäinen on asiantuntijuutta.” Ruokaa arvioitaessa on siis olemassa objektiivinen totuus, jonka keittiömestari itse määrittelee! Eikö se kannattaisi saman tien painaa ruokalistaan kunkin ruoan viereen, ettei ruokailija erehdy olemaan vahingossa väärässä?

Vauhti vaan paranee! Pitää järjestää tutkinto ravintolakriitikoille, jossa asiantuntijat (lue: keittiömestarit) kouluttavat tulevia kriitikoita. Ja jo ammatissa oleville järjestettäisiin julkisia inkvisiitiotuomioistuimia, joissa keittiömestarit kärventelisivät kirjoittajaraukkoja.

Grande finale! ”Parhaimmillaan ravintolakriitikko on keittiömestari, jolla on laaja kokemus ravintola-asiakkaana olosta, syvempi gastronomian ja ruokalajiopin, viinien ja ravintolapalvelun tuntemus, ruokatuomaripassi, viinitutkinto, sekä kyky tuottaa ymmärrettävää tekstiä.” Mykistykseltäni jään miettimään kuka muu Suomessa on kykenevä tähän Ravintolakriitikon virkaan kuin kirjoittaja itse? Ei kai näin pienessä maassa monta tarvita?

PS. Kannattaisi lukea www.vapaa-aikavirasto.com , siellä on 28. elokuuta mennessä 28571 asiantuntijalausuntoa suomalaisista ravintoloista. Ja kaikki totta.

PPS. Keskustelin Jaskan Grillistä hyvän ystäväni kanssa, joka syö erittäin usein hyvissä ravintoloissa, paitsi Suomessa, myös ympäri maailmaa. Hän painotti, että ateria on aina asiakkaan maksama ainutkertainen kokemus, jonka on voitava olla arvioitavissa tässä ja nyt. Ei ruoan todellinen taso aukene, jos sitä jonain prosesseina aletaan arvioida.

Helsingin Sanomissa on kesän aikana pohdittu pääkaupungin Wau-arkkitehtuurin puutetta – Visa on ottanut kantaa keskusteluun Turun kannalta Kannuvalimossa 30.7.

Muistui mieleen, kun joskus hamalla 80-luvulla kävin keikoilla ulkoministeriössä luotsaamassa kansainvälisiä musiikkitoimittajia ainutlaatuisen kulttuuri-Suomen ihmeisiin. Nimeä en muista, mutta amerikkalainen herra se oli, joka suorasukaisesti arveli Eduskuntatalon edustavan arkkitehtuuriltaan sosialistisen realismin niin sanottua tyylisuuntaa. Yritin vakuutella J.S.Sirénin jykevän luomuksen (rakennettiin 1927 – 31) puhtaasti taiteellisia arvoja, mutta minkäs sille voi: sijainti korkealla mäellä, mahtipontiset portaat, jykevät pylväät ja vielä edessä mitä lie vallankumousjohtajia näköispatsaina…

Yritin Helsingissä viime viikonloppuna jälleen kerran löytää jotain inhimillistä piirrettä eduskunnan uudesta lisärakennuksesta (Pekka Helin, 1998 – 2000), Pikkuparlamentiksiko se nyt sitten ristittiinkään. Mannerheimintieltä päin se edustaa mitä puhtainta 70-lukua synkkine tiiliseinineen ja ihmeellisine ikkunamuodostelmineen. Arkadiankadulle on talon myötä rakentunut kuin pimeä tunneli paikalla olleen vanhan puiston vehmauden vastakohdaksi. Täytyy sitten kiertää Eduskuntatalon puolelle nähdäkseen vilahduksen arkkitehtuuritaiteeseen viittaavasta, mutta jotenkin väärässä mittakaavassa ollaan silläkin puolella. Kuka katsoo rakennusta sieltä – muut kuin kansanedustajat? Ei ihme, että hanketta ajaneet eduskunnan puhemiehet joutuivat suurin sanoin ylistämään talon kauneutta, kun kukaan muu ei sitä tehnyt. Olisiko tämä talo tyyliltään aitoa suomalaista sosiaalista realismia?

Amerikkalaisen Steven Hollin suunnittelema Kiasma (1996 – 97) on kyllä komea pytinki, mutta minun silmääni väärässä paikassa. Olen jo lapsesta asti ihaillut Pääpostin (Jorma Järvi, Erik Lindroos ja Kaarlo Borg, valmistui 1938) valtavan keltaisen muurin siroutta ja rytmiä sekä sisäänkäynnin nerokasta hahmotusta ja suuria tyylikirjaimia – puhumattakaan näkymästä alas Asemakatua Eliel Saarisen klassiselle rautatieasemalle (1905 – 14). Erkki Huttusen Sokoksen tavaratalosta (1939 – 52) voisin kirjoittaa sata ylistystä. Mutta Kiasmasta omalla paikallaan en voi. Täytyy mennä sisälle, jottei näkisi sitä ulkoapäin, lyntättynä kuin nyrkillinen märkää laastia keskelle postin keltaista tiiliseinää.

Sanomatalon (Jan Söderlund ja Antti-Matti Siikala, 1996 – 99) ihailua täytyy odottaa talvipimeälle; luomus nousi kuin vahingossa pari kerrosta liian suureksi – asiastahan ei nostanut meteliä Helsingin Sanomat, mutta kylläkin Hufvudstadsbladet. Toivoa sopii, että vanhan ratapiha-alueen uusien rakennusten massat ainakin tasapainottavat kokonaisuuden sulkiessaan historiallisen näköyhteyden Niilo Kokon, Viljo Revellin ja Heimo Riihimäen (1936) suurenmoiselta Lasipalatsilta (ja vanhalta Turun kasarmilta) Töölönlahdelle.

Uusi Musiikkitalo (Ola Laiho, Mikko Pulkkinen ja Marko Kivistö) nousee arkaan paikkaan, niin kaupunkikuvallisesti kuin mielipideilmastollisesti. Kävin kaksi vuotta sitten tutustumassa Venetsian arkkitehtuuribiennaaliin, jonka yksi pääteemoista oli maailman uudet konserttitalot. Muutaman kymmenen talon ryppääseen mahtui niin käsittämättömiä hirvityksiä kuin onneksi myös upeita taideluomuksia. Helsingin arkkitehtikilpailun voittanut ehdotus ei kuulu kumpaankaan, toisin kuin Venetsiassa niin ikään esillä ollut Sarlotta Narjuksen ja Antti-Matti Siikalan Musiikkitaloehdotus, jälkimmäisen osaston helmi. Turkulaisen arkkitehtitoimiston luonnos veti oikeammasta narusta: Eduskuntatalon isonveljen valvovan silmän alle Helsingin kaupunginisät (entäpä äidit?) eivät halunneet Wau-arkkitehtuuria, vaan asiallisen laatikon, jonka ovea ei houkuttele avaamaan ulkoinen näyttävyys, vaan talon sisällä kiihkeästi sykkivä musiikin sydän. Kuten Helsingin Sanomat 9.8. ilmaisi: ”- – pelkistetty ehdotus ei kilpaile ympäristön muiden rakennusten kanssa huomiosta”. HS, pukki kaalimaan vartijana?

Minä kasvoin tuossa ympäristössä, kun koulumatkallani pompin Nervanderinkadulta Rautatientorille milloin ratapihojen yli, milloin linja-autoaseman kautta bussien rekisterinumeroja keräten. Alueen holtittomalta tuntuva jatkuva muutos on ottanut niin järjen kuin tunteen päälle. Helsingin sydän pamppailee yhä uusien kirurgien kourissa. Löytyykö suomalaisen arkkitehtuurin sosiaalisen realismin rytmihäiriölle tahdistajaa?

Kuva: www.virtualhelsinki.net

Turkulaiset ovat nyt vaarassa ajautua tilanteeseen, jossa meidät hämää menestyksen hype. Kulttuuripääkaupunki –hanke voitti kansallisen kisan, Aker on Euroopan paras omalla alallaan ja meriklusteri näyttää todella lupaavalta. Itämerikeskus puolestaan auttaa Turkua nousemaan Itämeren merkittäväksi kaupungiksi.

Turun mahdollisuuksien ikkuna on nyt auki, mutta yhtä puuttuu. Ja se yksi on kokonaisnäkemys, miten nämä vetävät mutta erilliset hankkeet nivotaan yhteen. Yksin niistä mikään ei auta edistämään kokonaisuutta, mutta yhteen nivottuna saisimme erinomaisen paketin tuleviksi vuosiksi.

Tietysti meillä on Turku –sopimus ja valtuuston hyväksymät monet ohjelmat. Kaikki tämä on hyvää. Mutta nyt tarvitaan helikopteriperspektiivi, kokonaisnäkemys siitä, miten Turku, Turun elinkeinoelämä ja turkulaiset saisivat parhaan mahdollisen irti tästä kaikesta.

Olen pari kertaa muutamallekin taholle esittänyt, että koottaisiin think tank, ajatusmylly, katsomaan Turkua helikopteriperspektiivistä. Toisin sanoen koottaisiin porukka ihmisiä arvioimaan Turun nykytilaa ja kehitysvaihtoehtoja vähän kauempaa. Muutaman istunnon tuloksena syntyvät ajatukset luovutettaisiin kaupungin virkamiesjohdolle ja tietenkin varsinaisille päättäjille, valtuuston ja kaupunginhallituksen jäsenille.

Helikopteriperspektiivi ei tarkoita, että porukan piitäisi katsoa asioita irrallaan todellisuudesta, ikään kuin ylhäältä päin. Haluaisin saattaa yhteen muutamaan istuntoon 10-12 henkilöä, joilla on työnsä takia kiinteä yhteys alueen talouteen, kulttuuriin ja elämänmenoon yleensä mutta jotka eivät ole jokapäiväisessä kaupungin päätöksenteossa mukana aktiivisesti.

Heidän tulisi oivaltaa asioiden yhteyksiä. Ja mukaan tulisi ottaa pari turkulaista, jotka ovat hairahtuneet töihin muualle Suomeen kertomaan, miltä Turun meno näyttää ulkopuolelta.

Minulla on koneeni muistissa lista helikopterin matkustajista. Sponsori puuttuu. Lisää nimiäkin olisi hyvä saada. Tahot, jotka haluavat tukea Turun eteenpäinmenoa tässä avoimen ikkunan tilanteessa sponsoroimalla noin 12 hengen ajatusmyllyn työtä syksyn aikana voivat kernaasti ottaa yhteyttä. Otan myös vastaan hyviä ehdotuksia kyytiläisistä.

Pannan tuulemaan!

kuva: Google Earth

Visa kirjoitti eilen vakuutusyhtiö Ifiltä saamastaan sympaattisesta karhukirjeestä. Onnittelut Jos…sille!

Otetaan hieman toisenlainen esimerkki, huomattavasti helpommin löydettävästä osastosta. Kuinka moni minun ja Markku Heikkilän (Kannuvalimo 6.7.) tavoin lieneekään saanut 22.6. päivätyn Aurian asiakastiedotteen?:

”Auria Sähköposti -palvelu päättyy 31.12.2006. Samanaikaisesti poistuvat käytöstä myös palveluun liittyvät lisäpalvelut… (luettelo).

Jos haluat säilyttää omia viestejäsi palvelun päättymisen jälkeen, viestit tulee tallentaa… (ohjeita).

Muistathan lisäksi ilmoittaa etukäteen Auria Sähköposti -osoitteesi käytöstä poistumisesta niille, joiden tiedät tietoa tarvitsevan.

Lisätietoja saat asiakaspalvelustamme numerossa…

Ystävällisin terveisin

Auria Oy

Asiakaspalvelu”

Asiahan tulee kirjeestä selväksi, se on tietenkin tärkeintä. Auria siis ilmoittaa, että minulla ei vuodenvaihteen jälkeen enää ole omaa yksityissähköpostia.

Kirjeen olisi ehkä voinut kirjoittaa toisellakin tavalla. Se olisi saattanut alkaa esimerkiksi sanoilla: ”Arvoisa asiakkaamme”. Olisi myös tuntunut hyvältä, jos Auria olisi jollakin tavalla kiittänyt asiakasyhteistyöstä. Olisin saattanut jopa yrittää ymmärtää Aurian ongelmia, jos minulle olisi kirjoitettu vaikka: ”Olemme pahoillamme, että järjestely saattaa aiheuttaa teille ylimääräistä vaivaa”. Aurian käyttämä sinuttelumuoto tuntuu sitä paitsi ylimieliseltä näin vakavan viestin yhteydessä.

Kirjeen vaikutus olisi saattanut olla toisenlainen, jos Auria olisi muutamalla sanalla kertonut, miksi palvelu päättyy. Sanonta ”niille, joiden tiedät tietoa tarvitsevan” tarkoittanee parhaassa tapauksessa muutamia, mutta monille kymmeniä tai jopa satoja ylimääräisiä viestejä lähetettäväksi niille, jotka meille itse kullekin sähköpostia kirjoittavat. Moni käyntikortti ja kirjepaperikin menee uusiksi, mikä aiheuttaa lisää kustannuksia Aurian asiakkaille.

Olisin mieluusti nähnyt kirjeen allekirjoittajan paikalla aivan oikean ihmisen nimen, silläkin riskillä, että Aurian keskus olisi tukkiutunut vihaisten asiakkaiden soitoista. Tosin lähetyspäiväksi oli valittu juhannusaaton aatto, joten viesti on ehkä joutanut suoraan sytykkeeksi kokkoon tai metsäpalovaroitusalueella ainakin juhannussaunan kiukaaseen. Kirje on saattanut jäädä monelta kokonaan huomaamatta tai ainakin sen aiheuttama suuttumus on voinut unohtua juhannuksen ja lämpimän suven riemuissa.

Minä ja perheemme muut jäsenet olemme olleet koko Turussa olomme ajan eli kuusi vuotta Aurian asiakkaita. Olemme myös maksaneet yhtiölle sen tuottamista palveluista säännöllisesti joka kuukausi. Meille Aurian ilmoitus aiheuttaa vaivaa sekä ajan ja rahan hukkaa. Mutta kuinka suuren murheen se tuottaakaan iäkkäämmille asiakkaille, kun viestinnän yritysviidakosta täytyy ryhtyä etsimään korvaajaa Aurian sähköpostipalvelulle!

Epäilen, että saamani kirje ei ole käynyt Aurian toimitusjohtajan tai edes viestinnästä vastaavan pöydänkantilla. Joku on kuitenkin tehnyt päätöksen valita kylmä asialinja ihmiseltä ihmiselle -viestinnän asemesta.

Tässä kuitenkin varmuuden vuoksi Aurialle Ifin asiakaspalvelun yhteystiedot, jos vaikka tarvittaisiin vähän apua ennen seuraavan kirjeen lähettämistä.

Olen useamman vuoden ajan seurannut kielenkäyttöä kaikenlaisessa virallisessa kirjeenvaihdossa. Sellaisessa, jota saa verottajalta, vakuutusyhtiöistä, pankista, Kelasta jne.

Olen, kuten kaikki muutkin kansalaiset, vastaanottanut postia, joka on järkyttävää kapulakieltä, loukkaavan epäkohteliasta tai muuten vaan heikkoa kieltä, puhumattakaan kaikkien näiden yhdistelmästä.

Päätin joskus, että kirjoitan siitä, annan palautetta. Mutta silloin ei ollut tämmöistä hurmaavaa omaa mediaa, Kannuvalimoa. Yleisönosastoon kirjoittaminen olisi ollut inhottavaa narinaa.

En nyt aiokaan narista, vaikka mielessäni pyörii kirje Kelasta tyttäreni kuoleman jälkeen. Siihen verrattuna vaikkapa kaikki posti verottajalta on viihdelukemista. Harmi, etten säästänyt ja kehystänyt sitä.

Liitynkin nyt eilisen Tero-Pekan jutun esimerkin mukaisesti kiittäjien kuoroon!

Sain tänään karhukirjeen vakuutusyhtiöltäni Ifiltä. Sen sijaan, että siinä olisi uhkailtu, haukuttu ja rähjätty, siinä lähestyttiinkin ihmistä ihmisenä.

Kirje alkoi näin:

”TÄRKEÄÄ ASIAA VAKUUTUKSESI LASKUSTA

Hei, oletko unohtanut maksaa tai kenties kadottanut vakuutuslaskusi? Sen eräpäivä oli xx.xx.06 Tässä saat uuden laskun, joka pitää maksaa viimeistään xx.xx.06.

Näin vakuutusmaksusi on kunnossa ja vältyt ylimääräisiltä perimiskuluilta…

Ja jatkossa mm. …maksa se viimeistään yllä mainittuna päivänä. Emme näet halua tuottaa sinulle ylimääräisiä kuluja tai hankaluuksia… jne.”

Hienoa kieltä karhukirjeessä!

Tosin havaitsin sympaattisen karhun turhaksi, olin löytänyt lehtipinosta alkuperäisen laskun viikko sitten ja maksanut sen. Mutta silti.

Tämmöisestä voisi joku kirjeen laatija oppia esim. Kelassa. Siellä on väkeä paljon, joista joku varmaan osaa kirjoittaa myös ’ihmiseltä ihmiselle’.

Elämäni suurimpia nautintoja on saada kehua jotakuta tai jotakin, täysillä, suureen ääneen ja sydämestä, innostuksen tippa silmänurkassa. Lähiympäristöni tietää, että sitä ei tapahdu ihan joka päivä (…viikko, kuukausi…, sanoisi frouva). 27 vuoden jäsenyys Suomen Arvostelijain liitossa velvoittaa.

Mutta nyt on aihetta. Sanomalehti Hufvudstadsbladet on suurenmoinen. Tabloid-kokoon siirtyminen teki siitä entistäkin helpomman lukea, ja tuntuu, että sisällöstäkin meni samalla turhat rönsyt ja marginaalit. Lehdessä ihan oikeasti, på riktigt, ajatellaan eikä vain täytetä palstamillejä ja -metrejä turhanpäiväisyyksillä, niin kuin monessa muussa lehdessä. Höblä rohkenee olla suomenruotsalainen ilman alemmuuskompleksia, se uskaltaa olla parempi kuin muut muiden (siis suomalaisten) ehdoilla. Oj, jospa SFP:kin uskaltaisi!

Sunnuntain lehti pursuaa aivan erityisen rehevästi kulttuuria, sivistystä ja elämäniloa. Viime viikonlopun kahteen osaan siirtyminen onnistui erinomaisesti; lehti on tainnut onnistuna viime vuosina kaikissa uudistuksissaan, ei huonoiten ankdammen-lookissaan (kuva). Pääkirjoitukset ovat terrierimäisen ärhäköitä. Paikallisuutisissa on muutakin kuin Helsinkiä (hyvin usein jopa Turkua, ja jatkuvasti saaristojuttuja). Ja kuvajournalismi, jonka tabloid herätti käsittämättömään loistoon, hakee vertaistaan kaukaa rajojemme ulkopuolelta. Miten HBL pystyi yhdessä päivässä saamaan kasaan niin monta järjellä ja tunteella kirjoitettua juttua ja sensaatiomaisen hienot kuvat Porvoon tuomiokirkon palosta?

Mutta suurin sanallinen kukkapuska kuuluu kulttuuriosastolle. Juuri niin kuin Svenska Dagbladetissa, meinasin sanoa, mutta Höblässä on jotain vieläkin parempaa. Pienetkin asiat ovat suuria, ja suurista uskalletaan tehdä pieniä. Osaston runsaasta tarjonnasta ei edes tule huomanneeksi, kuinka paljon varsinkin kirjallisuuspuolella käsitellään suomenruotsalaista tuotantoa, se kun on näinä aikoinamme niin tasokasta. Ja musiikkikriitikoiden henkilökohtainen ja yhteinen taso on suomalaisittain aivan ylivoimainen.

Rakastuin suomenruotsalaiseen (tänään on 20-vuotishääpäivämme, että onkin frouva jaksanut kestää näin kauan), enkä silloin tiennyt, mitä kaikkia bonuksia paketin mukana tulikaan. Kieli, kulttuuri, avarakatseisuus (selviytymistaistelussa täytyy mielessä olla koko ajan se toinenkin, suomenkielinen vaihtoehto), Ankkalammikon ulkojäsenyys (toinen jalka rannalla), juomalauluja (mutta ensimmäinen kunnon Kräftskiva vasta pari viikkoa sitten). Ja sitten tämä Höblä.

Jag rekommenderar! Kannattaa kokeilla, vaikka joka-aamuiseksi kielikurssiksi. Uskallatko?

.

P.S. Kiitos ja anteeksi, rakas frouva, niin kuin muusikot sanovat konsertin jälkeen, kahden ensimmäisen vuosikymmenen seikkailuista! Ei ole vähään aikaan näkynyt kotosalla: skål ja toi-toi-toi ensi-iltaan Helsingin kaupunginteatteriin huomenna! Kukka on tuossa ylhäällä.

En tiedä mikä minut eilen ajoi, sateisena elokuun iltana, lukaisemaan Jörn Donnerin Kuolemankuvia (Otava 2006). Ehkäpä se oli tuo sama asia, joka ajoi kahden viime vuorokauden aikana sankoin joukoin ihmisiä Kannuvalimoon, järkytys vahvan kirjailijan, hienon ihmisen, Jarkko Laineen kuolemasta.

Tai voi olla, että minulla siihen vaikutti Suomen Kuvalehden sympaattinen Elina Karjalaista muisteleva kirjoitus. Mutta mitäs siitä, luettua tuli.

Kun aikanaan luin Donnerin ja John Vikströmin keskusteluihin nojaavan kirjan, josta hain ja löysin viisautta, en jostain syystä sellaista saanut Kuolemankuvista. Tokkopa silti niin oli tarkoitettukaan.

Kuolemankuvia on kuitenkin kirja, joka kannattaa lukea. Se tarjoaa varsinkin Donnerin tekstin ystäville aukenevia viisaita ajatuksia, häikäilemätöntä itsekeskeisyyttä ja samalla rentoa avoimuutta koko kuolemaa ja siihen liittyviä myyttejä kohtaan. Ja tietämättömyyttä asiasta, niin kuin kirjailija väittää, vaikka en väitettä ymmärräkään.

Onko kuitenkin niin, että ikääntyminen saa ajattelemaan uudella tavalla? Mutta silti ei uskalla tunnustaa, vaan kirjoittaa, jotta itse uskoisi sen mihin ei usko. Vaikeaa? Niin onkin, kun on kirjan lukenut.

PS. Timo Numminen on toteuttanut Kuolemankuviin toistaiseksi kirjasyksyn hienoimman kannen.

Kupittaankadulla, naapuritalon ikkunassa, on iso Hyvän joulun ja uudenvuoden tervehdys, jonka vieressä kököttää joulutonttu. Pitkälle kesään talon edessä seisovaa valopylvästä väritti kirkkaanpunainen vasemmistopuolueen vappumainos. Puutarhassa saavat kaikki kukat kukkia. Ihan niin kuin aina ennenkin. Siinä talossa on rehotettu.

Ei astuskele enää talon isäntä tummassa puvussaan kotiportaille, pizzalaatikko kourassaan, jotenkin oudosti tasapainoillen. Ei köpittele ikkunamme alta kaupungin riennoista, aamuyön tunteina. Ei tule tuo ikuinen ja ainainen hymynvirne vastaan Tiilentekijänkadulla. Jarkko Laine otti ja häipyi.

Jarkon kuolema hätkähdytti – ei siitä viime tapaamisesta tuossa kadulla niin monta viikkoa ole. Mutta yllätti myös uutisen suuruus. Ei ole tullut ajatelleeksi, mitä kaikkea hän onkaan saanut aikaan pitkällä urallaan, kun on seurannut häntä muutaman vuoden vain ihmisenä.

Edellisen kulttuurilautakunnan kokoukset olivat nautittavaa, usein myös naurattavaa draamaa, kun Jarkko yllätti varsinkin itselleen vieraammissa asioissa joko täysin radikaalilla tai sitten yltiökonservatiivisella ehdotuksella, mielipiteellä tai sutkautuksella. Niistä syntyi usein pitkiäkin keskusteluja, jopa väittelyjä, mutta kun tuossa lautakunnassa oli rutkasti huumoria ja yhteistä kulttuurihenkeä, puoluekannoista riippumatta, hävinneet eivät jääneet nieleskelemään kuin pikkuisen harmissaan. Toisin kävi sitten vaalien jälkeen, kun lautakunnasta loppui niin kulttuurikeskustelu kuin naurukin.

Ihan ohimennenkin Jarkolta sai aina jotain arvokasta. Että on laajempikin näkökulma. Että voi suhtautua ihmisittäin. Että kulttuuri on elämistä varten.

Että lähdit juuri nyt, Jarkko. Turussa olisi tarvittu sinua.

.

Kuva: Irmeli Jung / Otava