Sosiaalista realismia
Helsingin Sanomissa on kesän aikana pohdittu pääkaupungin Wau-arkkitehtuurin puutetta – Visa on ottanut kantaa keskusteluun Turun kannalta Kannuvalimossa 30.7.
Muistui mieleen, kun joskus hamalla 80-luvulla kävin keikoilla ulkoministeriössä luotsaamassa kansainvälisiä musiikkitoimittajia ainutlaatuisen kulttuuri-Suomen ihmeisiin. Nimeä en muista, mutta amerikkalainen herra se oli, joka suorasukaisesti arveli Eduskuntatalon edustavan arkkitehtuuriltaan sosialistisen realismin niin sanottua tyylisuuntaa. Yritin vakuutella J.S.Sirénin jykevän luomuksen (rakennettiin 1927 – 31) puhtaasti taiteellisia arvoja, mutta minkäs sille voi: sijainti korkealla mäellä, mahtipontiset portaat, jykevät pylväät ja vielä edessä mitä lie vallankumousjohtajia näköispatsaina…
Yritin Helsingissä viime viikonloppuna jälleen kerran löytää jotain inhimillistä piirrettä eduskunnan uudesta lisärakennuksesta (Pekka Helin, 1998 – 2000), Pikkuparlamentiksiko se nyt sitten ristittiinkään. Mannerheimintieltä päin se edustaa mitä puhtainta 70-lukua synkkine tiiliseinineen ja ihmeellisine ikkunamuodostelmineen. Arkadiankadulle on talon myötä rakentunut kuin pimeä tunneli paikalla olleen vanhan puiston vehmauden vastakohdaksi. Täytyy sitten kiertää Eduskuntatalon puolelle nähdäkseen vilahduksen arkkitehtuuritaiteeseen viittaavasta, mutta jotenkin väärässä mittakaavassa ollaan silläkin puolella. Kuka katsoo rakennusta sieltä – muut kuin kansanedustajat? Ei ihme, että hanketta ajaneet eduskunnan puhemiehet joutuivat suurin sanoin ylistämään talon kauneutta, kun kukaan muu ei sitä tehnyt. Olisiko tämä talo tyyliltään aitoa suomalaista sosiaalista realismia?
Amerikkalaisen Steven Hollin suunnittelema Kiasma (1996 – 97) on kyllä komea pytinki, mutta minun silmääni väärässä paikassa. Olen jo lapsesta asti ihaillut Pääpostin (Jorma Järvi, Erik Lindroos ja Kaarlo Borg, valmistui 1938) valtavan keltaisen muurin siroutta ja rytmiä sekä sisäänkäynnin nerokasta hahmotusta ja suuria tyylikirjaimia – puhumattakaan näkymästä alas Asemakatua Eliel Saarisen klassiselle rautatieasemalle (1905 – 14). Erkki Huttusen Sokoksen tavaratalosta (1939 – 52) voisin kirjoittaa sata ylistystä. Mutta Kiasmasta omalla paikallaan en voi. Täytyy mennä sisälle, jottei näkisi sitä ulkoapäin, lyntättynä kuin nyrkillinen märkää laastia keskelle postin keltaista tiiliseinää.
Sanomatalon (Jan Söderlund ja Antti-Matti Siikala, 1996 – 99) ihailua täytyy odottaa talvipimeälle; luomus nousi kuin vahingossa pari kerrosta liian suureksi – asiastahan ei nostanut meteliä Helsingin Sanomat, mutta kylläkin Hufvudstadsbladet. Toivoa sopii, että vanhan ratapiha-alueen uusien rakennusten massat ainakin tasapainottavat kokonaisuuden sulkiessaan historiallisen näköyhteyden Niilo Kokon, Viljo Revellin ja Heimo Riihimäen (1936) suurenmoiselta Lasipalatsilta (ja vanhalta Turun kasarmilta) Töölönlahdelle.
Uusi Musiikkitalo (Ola Laiho, Mikko Pulkkinen ja Marko Kivistö) nousee arkaan paikkaan, niin kaupunkikuvallisesti kuin mielipideilmastollisesti. Kävin kaksi vuotta sitten tutustumassa Venetsian arkkitehtuuribiennaaliin, jonka yksi pääteemoista oli maailman uudet konserttitalot. Muutaman kymmenen talon ryppääseen mahtui niin käsittämättömiä hirvityksiä kuin onneksi myös upeita taideluomuksia. Helsingin arkkitehtikilpailun voittanut ehdotus ei kuulu kumpaankaan, toisin kuin Venetsiassa niin ikään esillä ollut Sarlotta Narjuksen ja Antti-Matti Siikalan Musiikkitaloehdotus, jälkimmäisen osaston helmi. Turkulaisen arkkitehtitoimiston luonnos veti oikeammasta narusta: Eduskuntatalon isonveljen valvovan silmän alle Helsingin kaupunginisät (entäpä äidit?) eivät halunneet Wau-arkkitehtuuria, vaan asiallisen laatikon, jonka ovea ei houkuttele avaamaan ulkoinen näyttävyys, vaan talon sisällä kiihkeästi sykkivä musiikin sydän. Kuten Helsingin Sanomat 9.8. ilmaisi: ”- – pelkistetty ehdotus ei kilpaile ympäristön muiden rakennusten kanssa huomiosta”. HS, pukki kaalimaan vartijana?
Minä kasvoin tuossa ympäristössä, kun koulumatkallani pompin Nervanderinkadulta Rautatientorille milloin ratapihojen yli, milloin linja-autoaseman kautta bussien rekisterinumeroja keräten. Alueen holtittomalta tuntuva jatkuva muutos on ottanut niin järjen kuin tunteen päälle. Helsingin sydän pamppailee yhä uusien kirurgien kourissa. Löytyykö suomalaisen arkkitehtuurin sosiaalisen realismin rytmihäiriölle tahdistajaa?
Kuva: www.virtualhelsinki.net
elokuu 28th, 2006 at 21:51
Turussahan on jo esimerkki wau-arkkitehtuurista: Pyhän Henrikin ekumeeninen kappeli (Matti Sanaksenaho, Pirjo Sanaksenaho, Enrico Garbin) Moikoisissa. Tämä todella hieno rakennus on saanut paljon huomiota ympäri maailmaa.
Mielestäni vastaavia rakennusprojekteja pitää suosia, ja työn pitää olla merkittävää. Tekijöitähän Turusta löytyy, vaikkapa Tallinnan nykytaiteen museon arkkitehti Pekka Vapaavuori.
Mallia voitaisiin ottaa vaikka Malmön Turning Torsosta ( http://www.turningtorso.com ), joka muistuttaa kööpenhaminalaisia Ruotsin suurvallasta…
elokuu 31st, 2006 at 9:05
Täsmälleen samaa mieltä! Häkellyttävä luomus mäen päällä, yhdistämässä luontoa ja urbaania ympäristöä, ajattomuutta ja omaa aikaamme sekä tämän- ja tuonpuoleisia ajatuksia. Hanke oli esiteltävänä mainitsemani Venetsian arkkitehtibiennalen puurakentamiseen keskittyneellä Suomen-osastolla ja sen ympärillä oli koko ajan kiihkein kuhina, nuorta ja vanhempaa väkeä eri puolilta maailmaa.
Mutta onko Turku liian pieni, niin kaupunkina kuin ajatusmaailmaltaan, jotta tänne mahtuisi vaikka joka päivä kaupunkilaisten huulilta Wau-huutoja kirvoittavia rakennuksia? Yök-arkkitehtuuria on täällä jo tarpeeksi eikä sen jatkuvalle leviämiselle tunnu olevan esteitä, ei henkisiä eikä poliittisia.
elokuu 31st, 2006 at 14:58
Olihan Turku 1820-luvulla vieläkin pienempi kaupunki, mutta makeasta arkkitehtuurista ei ollut pulaa…
syyskuu 1st, 2006 at 0:11
Turussahan on jo mielenkiintoisia arkkitehtuurikohteita – varsinkin jo Helsingiin verrataan – ihan tarpeeksi. Ne pitäisi vaan pystyä tuotteistamaan omaksi mukavaksi tarjonnakseen.
Nyt jos vaikka suositeltaisiin jotakuta käymään Tuomiokirkossa, Turun Linnassa, Käsityöläismuseossa ja Pyhän Henrikin Kappelissa. Näiden välillä ei ole minkäänlaista yhteyttä, vaan ne jököttävät kaikki erikseen paikoillaan. Ei kuljetusta, ei mukavaa kävelyreittiä, ei edes yhteistä esitettä tai ristiinpromoamista (luulen).
Tällaisia juttuja pitäisi vaan kehittää. Oli sitten kysymys arkkitehtuurista tai ei.
Tuotteistus, tuotteistus, tuotteistus!
syyskuu 3rd, 2006 at 14:04
Onkohan nyt joku amerikkalainen paraskaan moittimaan eduskuntataloa sosialistiseksi realismiksi. Jenkkilähän on täynnä tällaisia rakennuksia, katso vaikka http://www.aoc.gov/cc/index.cfm.
Ehkä meidän ei aina pidä olla huolissamme siitä mitä joku toinen meistä ajattelee.
Muistathan vanhan vitsin:
Suomalainen, ranskalainen ja saksalainen näkevät elefantin. Saksalainen miettii miten sen saisi valjastettua työntekoon, ranskalainen miettii miltä se maistuu, mutta suomalainen miettii mitä se ajattelee minusta.
Tilulilu!
syyskuu 3rd, 2006 at 14:29
Kävin tässä välillä katsomassa turkulaisten suunnitelmia Helsingin musiikkitaloksi. Netissä oli muutama havainnekuva suuresta salista (jos se nyt on sellainen). En ymmärrä miksei siitä tehdä 2000-3000 hengen salia. Kai nykyaikainen sankariarkkitehtuuri pystyy tekemään jotain avattavia seinäratkaisuja tms.
Tässä äskettäin olin Finlandia-talon lavalla veisaamassa Mahlerin 8:tta. Mitenköhän tuo popula (noin 250 kuorolaista, 150 orkkalaista + solit mahtuu uuden talon lavalle. Onkohan tarkoitus laittaa kuoro takaparvelle? Aika kaukana ovat orkasta… Eikös sinne tule urutkin? Ainakaan netin piirustuksissa en sellaisia huomannut.
Otappas selvää, vaikka huussiksesta, kun olet alkanut sen markkinointimannekiiniksi.
Kaiken kaikkiaan itse epäilen kaikkien toimijoiden mahtumista taloon: HKO, Sibis, RSO. Voisiko joku tehdä kuvitteellisen vuoden 2012 toimintakalenterin esim. talven 2006-2007 pohjalta.
Mitäköhän jätetään Finlandia-taloon?
Lopputulos tulee olemaan, että ko. putiikit toimivat edelleen Finlandiassa, Sibiksellä, Kulttiksella ja uudessa talossa. Sibiksen ajaa sieltä ensimmäisenä pois tilojen kalleus. Usko vain!