Kirjoitin viikko sitten lehtien liitteistä. Kotimaa-lehden liitteenä ilmestyy kerran kuukaudessa lehti nimeltä Ilo. Selasin ensimmäisen kerran lehteä käydessäni tapaamassa Pauli Aalto-Setälää viime talvena. Annoin oitis Paulille tilauksen Ilosta ja otinpa samalla koko Kotimaa-lehdenkin, sillä sen kannessa lukee ’kristillis-yhteiskunnallinen viikkosanomalehti’.

Hyvä että tilasin, sillä eilen ilmestyneessä numerossa on vallan mainio juttu professori Antti Eskolasta ja hänen ’vähäsanaisemmasta, karummasta ja vaatimattomammasta’ uskostaan. Ajatukset ovat hänen juuri ilmestyneestä kirjastaan Yksinkertainen usko (Otava 2006). Hän haluaa tehdä eron uskonnottomuuden ja omien ajatuksiensa välille.

Eskola löytäisi varmasti paljon hengenheimolaisia Suomen kansasta. Uskoa kun voi jokainen omalla tavallaan.

Toinen tapa löytyy Ilon sivuilta. Siellä Suvi-Anne Siimes kertoo ortodoksiksi kääntymisestään, suhteestaan Jumalaan ja kirkkoon. Kilvoituksen oppi on ollut hänen ohjeensa elämässä. Hänet se on johtanut pois politiikasta ja nyt uusiin tehtäviin.

Raikkaita ajatuksia raikkaassa mediassa. Harmi, ettei niitä ole luettavissa netissä. Näytenumerot saa tilattua Kotimaan sivuilta.

Jatkoa liikenteestä

Olisin voinut heittää kommentin Tero-Pekan eiliseen puheenvuoroon myös kommentit-palstalle, mutta silloin huikean selventävän kuvituksen käyttö olisi ollut mahdotonta…

En tiedä onko ÅU käsitellyt palstoillaan nyt tarkoittamaani ongelmaa, mutta kerronpa kuitenkin tästä liikennesuunnittelun kukkasesta.

Kyse on tyylillisestä risteyksestä vaikkapa Turussa. Menosuuntaan kaksi kaistaa, joilta oikeanpuoleiselta ajetaan suoraan ja vasemmanpuoleiselta joko käännytään tai ajetaan suoraan. Ja asiaan vielä kuuluu, että suoraan ajettaessa risteyksen jälkeen katu muuttuu muutaman kymmenen metrin päästä yksikaistaiseksi.

Nyt vasemmalla kaistalla odottaa vaikkapa kuusi autoa, joista joka toinen on ajamassa suoraan, joka toinen kääntymässä. Oikea kaista vetää koko ajan. vasemmalta kaistalta yritetään kiilata oikealle ja taas risteyksen jälkeen vasenta suoraan mahdollisesti ajamaan pääsevät joutuvat sumppuun risteyksen jälkeen.

Mitään ongelmaa ei olisi jos ohjausmerkistä poistettaisiin yksi sakara: vasenta kaistaa saisi kääntyä vain vasemmalle.

Vältettäisiin kiihdytyskilpailut ja liikennesumput noissa risteyksissä sekä kokolailla tielläliikkujien hermoja.

Missään ei ole niin vaikeaa kääntyä vasemmalle kuin Turussa. Liekö liikennejärjestelyilläkin jotain tekemistä yltiövanhoillisen kunnallispolitiikan kanssa?

Åbo Underrättelser tekee ansiokasta sarjaa “Trassel i trafiken” kaupungin liikenteen pullonkauloista. Tänään pohditaan vasemmalle kääntymistä Hämeenkadulta Uudenmaankadulle, siis etelästä päin saavuttaessa.

Tästä risteyksestä olen ajanut kymmeniä kertoja, ja miltei aina edessäni on sama ongelma kuin niin monissa muissakin Turun risteyksissä: kääntyjille ei ole omaa vihreää nuolta. Ja kun omat vihreät vaihtuvat punaisiksi samaan aikaan kuin vastaantulijoilla, joista viimeinen miltei aina ajaa tuoreilla tai jo mädäntyneillä punaisilla, löydän itseni orpona keskeltä risteystä odottamassa Uudenmaankadun autoilijoita kylkeeni valojen jo vaihduttua.

Ylikonstaapeli Teemu Äikäs lohduttaa ÅU:sa, että liikennevalotolppa pitää ohittaa vihreillä, muulla ei ole väliä. Siis keskelle risteystä saa ajaa odottelemaan omaa vuoroa.

Olen kokenut kerran, että ensimmäinen auto jää paikalleen odottamaan vapaata kääntymistä. Tulos: NOLLA autoa ehtii kääntyä. (Pökkäsin puhtaasti vahingossa autoa puskuriin, siitäkös äläkkä nousi!) Jos tehdään normaalin turkulaiskäytännön mukaan, jonon ensimmäinen ajaa kaksi metriä eteenpäin suojatien päälle. Tulos: YKSI auto ehtii kääntyä vasemmalle. Hieman sivistyneempi malli vetää paalupaikkalaisen nokkaa sen verran eteenpäin, että kakkosuato saa nokkansa vähän suojatien yli. Tulos: KAKSI autoa läpi. Kehittynein variantti (toteutuu noin kerran vuosisadassa): etummainen ajaa kohtisuoraan eteenpäin, nokka pysähtyy kohdekaistan oikeanpuoleisen kaistaviivan ajatellun jatkeen kohdalle, josta nopea koukkaus kaistalle. Tulos: varmasti KOLME, jopa NELJÄ autoa kerralla, jos kiihdytys on nopea.

Ongelma: kääntyvän kaistan vasemmanpuoleinen katkoviiva on maalattu jyrkästi kääntyväksi, jolloin ykkösauton kuljettajan ei tule mieleenkään ajaa yli suojatien suoraan eteenpäin. Ei edes ammattiautoilijoiden.

Sitä paitsi: me turkulaiset katsomme aina vain eteenpäin, kun ollaan modernissa sivistyskaupungissa. Peiliä käytetämme vain aamulla kylpyhuoneessa, kun toistamme Matin ja Tepon iloisten sävelmien tahdissa: Olen kaunein, olen suurin, olen paras, olen turkulainen!

Ilta-Sanomien ympärillä on kuohunut viime päivinä. A-P Pietilän yllätysero on hämmentänyt, kaikkia mediasta kiinnostuneita kiinnostaa tietää mistä asiassa pohjimmiltaan on kyse. Onko liikkeellä keskustan likaisten temppujen osasto vai onko kyseessä virallisen selityksen mukainen levikki- ja lukijakehitys. Ainakin Markkinoinnin ja Mainonnan päätoimittaja pysyy kannassaan keskustan painostuksen suhteen.

Mutta, muutamassa päivässä tuokin uutinen on vanha eikä kiinnosta ketään.

Lehtien lukijamäärissä viime vuosina on rynninyt ’seiskapäivää’-lehtien tyyppiset julkaisut. Itse 7 päivää on aikakauslehtien ykkönen 925 000:lla lukijallaan. Se on 14 000 enemmän kuin Ilta-Sanomilla.

Nuo luvut herättävät huolestusta. Ilta-Sanomat on kuitenkin ’se journalistisempi’ iltapäivälehti. Niinpä vastavalitun IS:n uuden päätoimittajan Hannu Savolan linjaus ”pari piirua asiajournalismin suuntaan” on enemmän kuin toivottu.

Kannuvalimo toivottaa onnea ja rohkeutta Hannu Savolalle! Muutos ei ole helppo myydä lukijoille, he kun ovat tottuneet valitsemaan lehden sen perusteella lupaako lööppi yhden vai kaksi missiä yöseuraksi Jani Sieviselle…

Tukholma on minun suosikkikaupunkini, jossa olen käynyt yli tuhat kertaa. Asuin nimittäin kuusi vuotta Lidingön itsenäisessä saarikaupungissa, josta ei päässyt pois kuin Tukholmaan tai Tukholman kautta. Omalla autolla lähtö Tukholman keskustaan tuli harvoin edes mieleen.

Joukkoliikennejärjestelmä toimi kerrassaan mainiosti, ja maantieteellisesti ahdas pääkaupunki on melkoinen sumppu pikkuautoilijalle.
Valitettavasti kotimme Hersbyssä ei ollut vanhan kunnianarvoisan Lidingöbanan (raitiovaunu nimeltä tåg – meidän perheemme kesken lausuttuna Lidingöbanaan) reitin varrella, mutta SL:n punaisella bussilla 201 pääsin paloaseman pysäkiltä keskustan läpi ja sillan yli Ropstenin tunnelbanan pääteasemalle ja siitä punaisella linjalla töihin Sveriges Radioon (Karlaplanin asema) sekä myöhemmin Svenska Rikskonserteriin (Gamla Stan). T-Centralenilta saattoi vaihtaa muille linjoille, mihin tahansa Suur-Tukholmassa aikoikin. Matka-aika kotoa esimerkiksi Konserthusetiin oli aikataulujen klaffatessa vajaa puoli tuntia, mikä ei ole paljon matkasta melkein maalta suurkaupungin keskustaan.

Vuonna 1950 toimintansa aloittanut tunnelbana on elinehto Tukholman liikenteen sujumiselle. Ruuhka-aikana Skanstullin sillan yli kulkee 30 tunnelbanajunaa tunnissa molempiin suuntiin. Busseja samaan urakkaan tarvittaisiin 450 eli keskimäärin joka kahdeksanneksi sekunniksi. Henkilöautoille sama väkimäärä vaatisi 30-kaistaiset tiet kumpaankin suuntaan. Pariin otteeseen oma tunnelbanalinjamme oli seisahduksissa, ja korvausbussissa matkustaminen oli villi kokemus. Viimeistä neliökuutiosenttiä myöten täyteen ahdettuna se kurvaili pitkin Östermalmin ahtaita katuja tunnelbanan suuaukkoja etsiskellen. Tunnelma oli niin sanotusti lämmin ja läheinen.

Suuren maailman metropoleissa yritän aina päästä maanalaiseen vaikka vain muutamaksi pysäkinväliksi. Kun kiipeää tunneleista menninkäisen tavoin jälleen maan pinnalle, eteen avautuu aina kuin uusi kaupunki. Tämän kokemuksen sain Tukholmassa jo viisivuotiaana ensimmäisellä ulkomaanmatkallani vanhempieni kanssa. Tunnelbanalinjan nimi Akalla – Hjulsta jäi ikuisesti mieleeni: mikähän sairaus sillä tädillä oikeasti oli?

Helsinkikin on uusi, kun espoolaiset kymmenen vuoden kuluttua vihdoin kömpivät ensi kerran ylös tunnelistaan. Kuka vielä muistaa Rautatientorin ja Kaisaniemenkadun ruuhka-aikana silloin kauan sitten, ennen kesäkuun ensimmäistä päivää vuonna 1982, kun oranssi vallankumous puhkesi Suomen pienessä pääkaupungissa?

Kuva: Vanha (sininen) ja vielä vanhempi (vihreä) tunnelbana Söderströmsbrolla Gamla Stanin aseman liepeillä.

”Niin vierivät kuut
niin liukuu vuosi
niin vaihtuu aika
niin vaihtuu aika”,

kirjoittaa Aale Tynni herkässä runossaan Suljimme kesäkodin. Sunnuntaina käänsimme oman kesäkalenterimme viimeisen sivun, muistoiksi, tunteiksi, aistijäljiksi, historiaksi. Jotain niin hiljaista on saaressa, joka on muuttunut kuvasta kehykseksi, jonka sisältä syksyn hiipivä haikeus vie rytmit, äänet ja vauhdin. Kesä meni eteenpäin, syksy kirjoittaa pisteen.

Mistä erottaa, ettei ole kesä?, kysyin frouvalta, kun lämpömittari näyttää yli kahtakymmentä, merivesi on melkein 17-asteista, koivut vihertävät. Auringosta, valosta ja varjoista, hän vastasi. Aurinko käy silmään matalammalta. Ja hiljaisuudesta. Vain muutama lokki, joutsenpari, viimeinen majesteettinen harmaahaikara, äänettöminä.

Kirjoitamme molemmat vieras-päiväkirjaamme: tulemmeko keväällä takaisin uusina ihmisinä? Kesän lämmön ja vilvoittavien tuulien lataus purkautuu syksyn ja talven töinä, päätöksinä, energiana. Viimeisen kesäpäivän ilmassa on auringon lämmön ja haikeuden seassa odotusta, toivoa, uskallusta ja rohkeutta.

Hieno kesä.

–

Perjantai-iltana saaressa hörppäsimme mainion ruotsalaiselokuvan päätteeksi vielä ykkösteeveen myöhäisuutisia ennen taivaskanavaa, yön kirkkaan tähtiloiston ihmettelyä maan pimeydestä. Uutistenlukija kertoi ilmeenkään värähtämättä jotain mielenkiintoista tapahtuneen ”Saksan osavaltiossa Bavariassa”. Keräävätkö kaikki uutisvuorossa olleet posliinia? Eikö paikalla ollut yhtään iltavirkkua urheilutoimittajaa, jolla olisi pieni muistijälki maan ykkösjalkapallojoukkueesta Bayern Münchenistä? Kukaan sielläkö ei muka juo baijerilaista vehnäolutta tai pukeudu vapaa-aikanaan nahkahousuihin ja ruskeanvihertävään sulkahattuun?

Ruotsinkieliset uutisemme kertovat edellisen jälkeen, että sää meillä etelässä jatkuu lauantaina lämpimänä, mutta että Lapissa alkaa olla jo viileämpää. Sääkartalla sen sijaan seisoi aivan toisenlainen totuus intiaanikesästä: puolta Suomea koristivat lämpötilaluvut 61, 62 ja 63. Ei ihan saunasta käy, mutta tarkenee siellä pohjoisessa ainakin.

Kauan eläköön universumimme amerikkalainen viestintämonopoli!

Kuva: Hugo kesän viimeisen löytöretken jälkeen.

Mainostoimistossa kun mietiskellään asiakkaalle tapoja olla tuotteellaan tai palvelullaan esillä mediassa, päädytään silloin tällöin jonkinlaiseen lehden välin sujautettavaan liitteeseen. Sellaisia erityisesti aikakauslehden välistä putoilevia lippusia ja lappusia näkee paljon. Niillä myydään lehteä, haistatetaan uutta tuoksua, annetaan ruokaohjeita tai vastaavaa. Harmittomia ne ovat. Ja tehokkaita jos ovat hyvin suunniteltuja.

Mediat itse ovat innostuneet toimituksellisista liitteistä. On viikkoliitettä, talousliitettä, urheiluliitettä ja ties mitä liitettä. On jopa Kuukausiliite, joka ei ole mikään liite vaan erillinen lehti.

Liitteitä luetaan huonommin kuin itse lehteä. Tämä käy ilmi uusimmasta Kansallisesta mediatutkimuksesta.

Uusi ilmiö on, että lähes joka päivä talouspäivälehdissä on toimituksellisia liitteitä, jopa aivan omia lehtiäkin. Ja lehden liitteenä olevassa liitteessä on tietenkin liite. Tämä tarkoittaa, että lehteä lukiessaan usein joutuu palaamaan taaksepäin ja tarkistamaan mitä on lukemassa. Tai siirtelemään lehden kokoisia liitteitä hahmottaakseen aukeaman jutun, jonka väliin liite on laitettu.

Hullummaksi vaan homma menee mikäli keski-eurooppalainen suuntaus leviää laajemmin meille. Siellähän lehti voi olla sekalainen nippu erilaisille papereille painettua informaatiota. Harmillista kehitystä itse pääasian, lukemisen, kannalta.

Pitääkin laskea kymmeneen ennen kuin seuraavan kerran asiakkaalle ratkaisua miettiessään hihkaisee: ”Tehdään liite!”.

Säveltäminen on sitä, että pannaan nuotit järjestykseen ja mieluusti sellaiseen, jota kukaan muu ei vielä ole käyttänyt. Kova vaatimus, kun sävellyksiä on varmaan miljoonia. Mutta tilastotiede tulee apuun: jo asteikon 12 eri säveltä saa 479.001.600:aan erilaiseen järjestykseen, ja kun muuttujiksi otetaan vielä melodian (tai teeman) sävelten määrä, toistot ja rytmit ynnä tauot sekä kaikki pystysuunnassa tapahtuva eli samaan aikaan soivien äänten itsenäiset ja yhteiset tapahtumat ja niiden lisäksi vielä tietyn hetken yhteinen sointi eli harmonia ja sen vaihtelut, ja kaiken kukkuraksi teoksen pituus – ja se, että yksi sävellys sisältää oikeastaan monta teosta, mitä opus-sanan monikko opera tarkoittaa – päädytään jo tulokseen: kahta samanlaista sävellystä ei voi syntyä sattumalta maapallon elinaikana.

Orkesteri-intendentin kerrassaan suurenmoisen ammatin kaikkein upeimpia osasia on mahdollisuus työskennellä läheisesti säveltäjien kanssa, mitä olen hyödyntänyt ahkerasti niin Lahdessa, Ruotsin Radion Sinfoniaorkesterissa kuin Turussa. Viime viikolla filharmonikoillamme oli kunnia kantaesittää – eli soittaa ensimmäistä kertaa maailmassa – Ruotsin nimisäveltäjän Sven-David Sandströmin (tunnustan: yksi parhaista naapurimaan ystävistäni) viiden eurooppalaisen orkesterin yhteistilauksena syntynyt klarinettikonsertto Marche funèbre – Be still my child. Eilen torstaina, tätä kirjoittaessani vielä tänään, oli taasen oman kaupunkimme huippujazzarin Severi Pyysalon kantaesitysteoksen vuoro.

Esitimme Severin pienen ja säveltäjän itsensä solisteeraaman teoksen Ever-Changing Euroopan Turku -konsertissa vuoden 2004 avajaisiksi; myös Aurapromenaarissa on soinut hänen musiikkinsa. E-C:ssä oli sävelkulkuja, jollaisia en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. Niinpä kysyin Severiltä konsertin jälkeen, haluaisiko hän säveltää ensimmäisen ison teoksensa koko orkesterille. Ei sanonut Severi ei. Ja pian tavoitteen nimeksi hahmottui Konsertto orkesterille, Béla Bartókin lanseeraama ja kirkastama teosluokka, jossa solisteja ovat orkesterin omat soittajat. Nimet paperiin, taisi olla lounaalla Viassa (jonka yläkerrassa Turun Soitannollinen Seura aloitti konsertoinnin vuonna 1790), ja konsertille tavoiteajankohta. John Storgårds, E-C:n kummisetä Lapin kamariorkesterin johtajana, vaati saada johtaa uuden kappaleen kantaesityksen. Hänen aikataulujensa muuttuminen siirsi sittemmin laivan neitsytmatkaa vuodella, ja Severi sai hetken hengähdysaikaa.

Sävellyksen tilaaminen on aina riskipeliä. Niinpä säveltäjän lisäksi se seuraava jännittäjä onkin tilaaja. Olen aina välttänyt menemästä kantaesitysteoksen harjoituksiin, jotta saisin jakaa ensikuuleman seikkailun koko yleisön kanssa. Minusta tuntuu, että kantaesityksistä on tullut monille kuulijoille Turussa jo harrastus, onhan niitä omanakin aikanani ollut parhaimpana vuonna peräti yhdeksän!

Severi oli laittanut sävelensä omaan ja omaperäiseen järjestykseen. Suuri orkesteri oli hyvässä hallinnassa, ja John Storgårdsin komennossa kantaesitys oli vaikuttava ja koskettava elämys. ”Sitten vain sinfonian kimppuun”, tokaisin silminnähden helpottuneelle maestrolle komean 25-minuuttisen jälkeen. ”Ei kiitos”, vastasi vaatimaton säveltäjä: ”Tämä oli kuin rautakangen vääntämistä, nyt saa olla iso orkesteri rauhassa ainakin vähän aikaa”, niin, ennen jo odottavaa hieman erilaista tilaustyötä.

John Storgårds oli teoksesta niin innostunut, että lupasi viedä sen tuliaisiksi paitsi omille Tampereen filharmonikoilleen, niin myös maailmalle. Turunkin nimi vahvistuu jälleen musiikin ystävien tunnemuistissa – olemme olleet suomalaisorkestereista parhaiten esillä kansainvälisten musiikkikustantamojen kaikkialle musiikkimaailmaan leviävissä tiedotuslehdissä.

Koska itseäni ovat aina kiehtoneet yllätykset, halusin kulttuurikaupunkimme orkesterin tämän syyskauden ohjelmistoon vielä kaksi tilausteosta jo kahden kuullun lisäksi, ynnä tulevina vuosina vielä muutaman lisää. Siten Konserttitalon synnytysosasto on jo varattu herroille Yrjö Hjelt (vielä nimettömän teoksen kantaesitys 9. ja 10.11., kätilönä kapellimestari Andris Nelsons) ja Joby Talbot (yhteistilausteoksen eli trumpettikonserton Suomen-ensi- ja maailman toinen sekä kolmas esitys 23. ja 24.11. Petri Sakarin maailmaan auttamana). Näilläkin lapsilla on oma syntyhistoriansa, siis…

.

P.S. Severin kantaesitysteos ja Gustav Mahlerin taivaallinen Laulu maasta esitetään uudelleen tänään perjantaina klo 19 alkavassa konsertissa!

Kuva: Severi tuimana ilman kesäpartaa (Sveriges Slagverksfestival)

Olen viime aikoina ’tuulettanut’ suomalaisen ruoan menestyksekkään kasvojenkohotuksen puolesta. Jälkeen viime kirjoitukseni olen aistinut monia ’ei edes niin heikkoja signaaleja’. Yhtenä niistä vaikkapa Kauppalehden järjestämä gaala jossa oli ollut tänä vuonna teemana suomalainen ruoka Jyrki Sukulan toteuttamana. Hieno juttu kaikkiaan.

Kävin toissapäivänä Turun torilla ostamassa mitäpäs muuta kuin nahkiaisia. Samalla retkelläni kävin tietenkin täydentämässä kylmiömme viherosaston Lindrothin puutarhan myyntipisteessä.

Siellä silmäni iski kaaleihin. Ihania kaaleja; erilaisia, eri muotoisia, erilaissa vihreän sävyissä. Ostin siitä oitis yhden savojinkaalin ja yhden lehtikaalin. Jokin takaraivossani sanoi, että ’nyt pitää tehdä kaalikääryleitä’.

Kävin vielä päivän päätteeksi kauppahallissa ostamassa jauhettua lammasta. Illalla itseeni tyytyväisenä nautimme mainioista kaalikääryleistä. Ne todellakin olivat siirappisuudessaan ihania. Laitoinpa vielä muutaman muunkin kaali/lammasruoan siinä samalla kun sitä kaalia ja lammastakin eri muodoissa oli tullut ostettua.

Aamulla ennen Helsingin junaan kiirehtimistä Huomenta Suomen ruutuun tuli Ruokalan Sanna. Ja Karhuvaaran Late. Late kysyi Sannalta: ”Mitäs tänään laitetaan?” Sanna vastasi ”Kaalikäryleitä!”, johon Late tuuletti: ”Meillä laitettiin eilen kaalikääryleitä!”.

Kaiken tämän jälkeen on itsestään selvää, että keskiviikon Hesarissa sanottiin, että lehden Ruokatorstaissa laitetaan kaalikääryleitä…

Olisiko niin, että suomalainen ruoka on oikeasti nosteessa? Tai sitten kaalikääryleet? Tai sattuma korjaa satoa? Sitä en usko, koska kaalikääryleet vaan ovat sietämättömän ihania…

Kaalikääryleresepti seuraavalla sivulla
(lisää…)

Kun Matti Vanhanen avaa EU:n ylimääräisen Eurooppa-neuvoston kokouksen ensi kuussa Lahdessa, on pöydän äärellä taas yksi porvari lisää. Kun yhteentoista porvariin lisätään neljä Vanhasen oma viiteryhmän eli Euroopan liberaaliryhmän taustaista pääministeriä voi suomalaisittain sanoa, että tilaisuudessa on porvarienemmistö.

Ruotsin vaalien lopputulos nimittäin tuo pöytään uuden porvarin ja vastaavasti yksi demari vähemmän istuu sen ympärillä. Nyt on enää seitsemän demaripääministeriä. Kuusi vuotta sitten, vuonna 2000, heitä oli 11 viidestätoista ynnä Romano Prodi.

Äänestämisellä on siis merkitystä. Kansallisen tason vaaleilla on vaikutus Euroopan politiikkaan kahdellakin tapaa. Ensiksikin uusi poliittinen voimatasapaino voi muuttaa hallituksen Eurooppa-politiikkaa suurestikin. Tuskin kumminkaan Ruotsin tapauksessa. Valtaan tulee porvariryhmittymä, jonka tulee ensin löytää pienin yhteinen nimittäjä keskenään. Tämä karsii suurten poliittisten muutosten mahdollisuuksia.

Toinen heijastus kansallisilla vaaleilla on Euroopan tasolla poliittisiin voimasuhteisiin. Euroopan tasolla on oikeastaan kolme poliittista kenttää. Ovat hallitusten päämiehet, joilla on tätä nykyä liiankin kanssa valtaa. Sitten ovat Euroopan Parlamentin voimasuhteet. Euroopan Parlamenttia dominoivat kaksi suurta ryhmää, porvarit ja demarit. Euroopan kansanpuolueella ja Euroopan sosialidemokraattien ryhmillä on yhteensä enemmistö Parlamentissa. Kansanpuolue on niistä suurempi.

Ja sitten ovat vielä Komission jäsenet, joilla heilläkin useimmiten on selkeä ja aktiivinen puoluetausta. Tällä hetkellä sielläkin Euroopan kansanpuolue ja Euroopan liberaaliryhmä muodostavat enemmistön.

EU on nyt porvareiden hallussa.  Mutta onko sillä mitään merkitystä ja mitä, onkin toinen juttu.

Viimeisen päivän loppukiri ei riittänyt. Ruotsin sosiaalidemokraatit hävisivät, niukasti, mutta raskaasti. Göran Perssonin ikuiselta tuntuva kymmenen vuoden pääministerikausi päättyy, katkera puoluejohtaja väistyy maaliskuun ylimääräisessä puoluekokouksessa. Aivan kuin Isossa-Britanniassa kansalaiset ovat kyllästyneet vuodesta 1997 hallinneeseen työväenpuolueen pääministeriin Tony Blairiin, Ruotsissa ei enää jaksettu katsella samaa miestä televisiossa illasta iltaan – vaikka molempien johtajien jäljiltä maat voivat suhteellisen hyvin.

Ruotsi on vaaleissa siirtynyt yksipuoluejärjestelmästä kahden puolueen käytäntöön. Sosset ovat edelleen ylivoimaisesti suurin puolue, ja joka kolmas vastaantulija äänesti edelleen omaa ja isiensä puoluetta. Mutta edellisten vaalien jälkeen niin ikään joka kolmas ruotsalainen on vaihtanut puoluekantaa, moni sosse jopa suoraan vaalien suurvoittajan, maltillisen kokoomuksen riveihin. Tuore, nuorekas Fredrik Reinfeldt loi nukkavierusta kokoomuksesta ”nymoderaterna”-liikkeen. Hänen varsinainen urotekonsa oli vahvan allianssin luominen keskustan, kansanpuolueen ja kristillisdemokraattien kanssa. Kaikki antoivat hieman periksi omista, itsepäisistä vaatimuksistaan ja löysivät keinon lyödä väsyneet sosiaalidemokraatit. Tyypillisesti ruotsalaisesti Reinfeldt ylisti triumfiaan joukkueen voitoksi. Ruotsi on joukkueurheilun luvattu maa.

Vaikka Ruotsi on Ruotsi pyörremyrskyvaalien jälkeenkin, moni asia muuttuu. Uudella pääministerillä ja hänen innokkaalla, vaikkakaan ei helposti syntyvällä hallituksellaan, on kiire näyttää, että uusi aika on vihdoin alkanut. Koska tappio on syvästi henkilökohtainen Göran Perssonille, hän ei enää jaksane johtaa aktiivisesti oppositiota ennen siirtymistään maanviljelijäksi hulppealle ja monen pikkuskandaalin ympäröimälle maatilalleen Sörmlannissa.

Valtakunnan imussa myös Tukholma näyttää siirtyneen kokkareiden haltuun vähemmälle huomiolle jääneissä kunnallisvaaleissa. Tukholmalaiset äänestivät myös pääkaupunkiseudun tietullien puolesta, kaikkia ympäristökuntien asukkaita vastaan. Edellisestä kotikunnastani Lidingöstä ei siis enää pääse yhtä siltaa myöten Tukholmaan eikä minnekään muualle ilman sakkoa. Monista vaaleista kannattaa huomata myös, että maan koululaisten vaaleissa kokkarit voittivat sosset ylivoimaisesti.

Vaali-illan suuri häviäjä oli Sveriges Televisionin vaalistudio. Ovensuukysely meni hulppeasti metsään. Professori-asiantuntija oli koko illan ja alkuyön ymmällään. Varsinainen floppi oli eduskunnan paikkajaon julkistaminen ensimmäisten pikkukuntien vaalitulosten selvittyä. Toimittajat panttasivat joka kerta jännittäviä jakaumia julkaisemalla prosentteja puolue kerrallaan ja käymällä aina kunkin vaalivalvojaisissa hakemassa samat kommentit ennen seuraavan puolueen tulosten julkistamista. Ilmeisesti tilanne oli niin uusi SVT:lle ja koko maalle, että jo mahdollisuus uudesta tulevaisuudesta sekoitti myös kommentaattorit. Kauna eläköön YLE ja Tarmo Ropponen!

Aika näyttää, kestääkö porvariyhteistyö ja löytävätkö sosiaalidemokraatit uuden, uskottavat johtajan vanhoilliselle puolueelleen. Jos vastaiskua ei tule seuraavissa vaaleissa, kansankoti voidaan siirtää pysyvästi historiaan.

Fredrik Reinfeldtin aaamiainen on tänään hieman erilainen. Julkisuus ja turvamiehet muuttavat hänen perheensä elämän. Mutta riittääkö hänen arkipäiväinen karismansa johdattamaan koko maan pysyviin muutoksiin?

Eilisen maaottelun tulos on kuitenkin selvä: voittaja on Ruotsi.