Miten paljon jäikään kysymättä, kertomatta, kiittämättä! Tämä ajatus tulee liian usein mieleen, kun saa kuulla ystävän, tuttavan tai läheisen ammattitoverin poistuneen tuonilmaisiin. Eilen olimme Turun Mikaelinkirkossa saattamassa suurta bassolaulajaa Heikki Toivasta, joka kuoli yllättäen vasta 58-vuotiaana kaksi viikkoa sitten.

Lähdin vuonna 1976 heti ylioppilasjuhlien jälkeen Savonlinnaan oopperakuorolaiseksi. Tuolloin en vielä tiennyt, että edessä oli 16 kesän urakka tuossa Itä-Savon kauniissa kaupungissa, juhlien erilaisissa tehtävissä. Aulis Sallisen Ratsumiestä esitettiin toista kesää, ja Matti Salmisen suuret, päähenkilö Antin roolisaappaat oli perinyt nuori, komeaääninen basso Heikki Toivanen. Vasta tänään tulin ajatelleeksi, että hän oli tuota muhkeaa roolia esittäessään vasta 27-vuotias. Matti Salminenkaan ei ollut edellisenä kesänä ollut kuin vuoden vanhempi. Eipä sitä tullut tuolloin ihmetelleeksi, nuorena pojankloppina, kuinka suurissa tehtävissä nuorukaiset jo olivat – kymmenisen vuotta vanhemman Martti Talvelan jalanjäljissä.

Oopperahistorian suurenmoisimpiin kuuluva bassorooli, Musorgskin Boris Godunovin nimiosa, seurasi pian Heikki Toivasen työlistalla Savonlinnassa. Muistan elävästi tilanteen lavalla duuma-kohtauksessa, jossa hätkähdin hänen äänensä valtavaa voimaa. Hän oli näyttämöllä suuren kokonsakin ansiosta vaikuttava ilmestys. Hänellä oli omaperäinen, hieman nytkähtelevä kävelytyyli, joka toi hänen näyttelemiseensä erikoista vahvuutta ja inhimillisyyttä.

Yhden suurimmista musiikkielämyksistäni sain kokea vuonna 1980 Bayreuthin Wagner-juhlilla, jotka huipentuivat festivaalin satavuotisproduktion, kulttimaineen saaneen ranskalais-Ringin (eli Patrice Chereaun ohjaaman ja Pierre Boulezin johtaman Nibelungin sormus -tetralogian) kaikista viimeiseen esitykseen. Heikki Toivanen lauloi yhdessä Matti Salmisen kanssa jättiläisten roolit (siis kaksi valtavaa jässikkää istumassa viitan sisään kätkettyjen raavaiden voimailijoiden olkapäillä!). Matti oli jo tuolloin juhlien keskeisiä tähtiä, ja Heikki Toivanen lauloi niin ikään useita kesiä Baijerin pienen kaupungin suurilla juhlilla muun muassa Fasoltia ja Parsifalin Titurelia.

Vuosikausiin en sitten kuullutkaan Hekasta mitään, Saksan oopperatalot imaisivat hänet raskaaseen työhön ja moniin seikkailuihin. Kunnes sitten Turkuun muutettuani näin filharmonikkojemme konsertissa tutun, suuren hahmon. Siellä hän sitten olikin lähes viikoittain, ja aina kun ohjelmassa oli laulusolisteja, hänen perässään seurasi koko hänen suuri oppilasjoukkonsa.

Viime vuonna Heka keksi perustaa Mikaelinkirkkoon kuoron, joka ensiesiintymisessään Tuomiosunnuntain jumalanpalveluksessa lauloi osia Mozartin Requiemistä. Heka kutsui kuoroa saksalaisittain ”Kantorei Mikaeliksi”, kun itse taas ehdotin hieman kaupallisempaa nimeä ”Heikki Toivanen Doomsday Festival Singers”. Heka johti antaumuksella ja nautti suurten lauluesitystensä tavoin musiikin vahvasta virrasta. Keväällä lauloimme vielä Verdin Requiemiä, ja suunnittelimme jo syksyn esiintymisiä.

Siellä samalla urkuparvella hyvästelimme eilen Hekan. Mikkelin tuomiokirkon kuuluisan kanttorin, jo edesmenneen Leo Toivasen perhe lauloi useassa polvessa ja viidenkymmenen jäsenen vahvuisena alttarilta. Bassokollegat, opettajatoverit, ammattilaisiksi lentäneet oppilaat ja jo syysopintokautensa aloittamaan ehtinyt nuorempi opiskelijapolvi sekä monet muut toivat omat terveisensä itsepäiselle ja voimakastahtoiselle, mutta aina myönteiselle ja kannustavalle Heikille, niin monien ystävälle ja tärkeälle läheiselle.

Voi, kun olisi ehtinyt kuulla enemmän sinua, sinusta ja sinulta! Kiitos, Heka.