Olen etuoikeutettu ihminen keskellä historian ikuiselta tuntuvaa virtaa. Olen saanut kokea Kehityksen.

Olen nähnyt Me Tammelat ja Peyton Placen mustavalkotelevisiostamme Helsingin Pohjois-Haagan Krankantiellä. Muistan kirkkaasti ensimmäisen väritelevisio-kokemukseni keskikoulun luokkatoverini Ikosen Tapsan luona: Suomi – Neuvostoliitto -jääkiekko-ottelu, jossa punakone (palaan pian väreihin!) oli todella PUNAINEN. Jo 60-luvun kansakoululaisena koin Beatlesien Yesterdayn radiosta (yleisohjelma, vahvasti mono) luokkakaveri Virtamon Jounin kotona – tunnemuistissa tuohon mestariteokseen yhdistyy aina vahva kaakaon tuoksu Pakilan puutalon yläkerrassa.

Aloitin ammattimaisen (siis sain kai pienen palkkion) kirjoittajan urani koululaisena, Helsingin kaupungin liikennelaitoksen henkilökuntalehdessä, (kysykää vain, miksi), olikohan nimi Ajopeili, sitten säännöllisemmin Koululaisessa, työvälineenä Facit Privat -kirjoituskone, sanottaisiinko sitä nykyään manuaaliseksi? Se oli fyysistä työtä! IBM:n pallokoneesta muistan ensikokemalta pallon tärinän, siis äänen. Olen nähnyt aivan oikean latojan työssä kirjapainossa. Ja itsekin taitellut saksimiani paperinpaloja taittajan valopöydällä.

Ensimmäinen kunnon kamerani oli (ja on edelleen) Canon FTb. Hankin varmaan yhden Suomen ensimmäisistä halvoista taskulaskimista, näytössään kerrallaan kolme numeroa. Vuonna 1984 ostin sähkökirjoituskoneen, jossa oli muisti ja melkein koko (yhden) rivin näyttö. Aloittaessani intendentin työn vuonna 1988 Lahden kaupunginorkesterissa, toimistossa ei ollut edes faksia. Kun kaupunki ei voinut tarjota käyttööni uutta keksintöä, kannettavaa tietokonetta, ostin itse IBM:n – hinta yli 30.000 markkaa kotirauhan ikuisesta menetyksestä. Käsipuhelimen tarvitsin ehdottomasti Helsingin-reissuille, mutta kun niitä oli vain kaupunginjohtajilla, sain ostaa Nokiani itse, hinta yli 8.000 vanhaa rahaa. Sitä paitsi, kaupunki ei maksanut edes puhelujani, ei edes viimeisenä vuotenani 1993.

Lapseni eivät ole saaneet tätä kokea, koska he ovat syntyneet suoraan tietokoneaikaan. Eivät liioin vanhempani, jotka ehtivät eläkkeelle opettajantöistään ennen uusinta teknistä vallankumousta. Mutta minä olen saanut kokea, ahmia, elää nämä Kehityksen jo menneet vuosikymmenet. Minusta tuntuu, että vasta internet ja sähköposti ovat kääntäneet edistyksen taantumukseksi, kun haitta on suurempi kuin hyöty.

Koskaan en kuitenkaan ole ymmärtänyt koneiden sisintä. Kun kone hajoaa, se hajoaa. Olen niin vanhanaikainen, että minun mielestäni rikkoutunut esine korjataan sen sijaan, että ostettaisiin heti uusi. Mutta kun tietokone laukeaa perjantaina, sitä ei voi viedä korjaamolle kuin vasta maanantaina. Eikä minulle tullut mieleenkään, että uuden kannettavan Maccimme voisi yhdistää pöytäkoneemme USB-johdolla suoraan nettiin ilman sen kummempia latauksia.

Tässä sitä ollaan. Omien lasten tukipalvelun armoilla kaikessa uudessa tekniikassa. Tunnen itseni vanhaksi. Ansaitusti.

Taas on palattu normaaliaikaan. Näin päin kellon siirtäminen on mukavaa. Lisätunnin saamisen tuntee konkreettisesti positiivisena ainakin ensimmäisen viikonlopun ajan.

Mihin sitä sitten tuon ylimääräisen tunnin käyttäisi? Eihän siihen ole mitään muuta oikeaa vastausta kuin kellojen siirtelyyn!

Viikonvaihteen lehdissä oli taas juttua ajan katsomisesta, kuinka ollakaan. Todettiin, että yhä useammin ihmiset katsovat kellonajan jostain muusta lähteestä kuin rannekellostaan. Näin varmaan onkin, mutta aikaan nekin tulee laittaa. Tai ainakin syöttää jossain vaiheessa tieto normaali/kesäaikaan siirtymisestä.

Niin tai näin, aikaan laitettavia härveleitä riittää, kaikissa teknisissä laitteissa on nykyään jonkinlainen kello, jopa digikamerassa. Useissa vehkeissä aikaan asettautuminen tapahtuu automaattisesti joko internettiä tai jotain satelliittia avuksi käyttäen.

Hurmaavin toiminnallisesti, tarkin ja jopa kaunein kymmenistä ajannäyttäjistäni on viitisen vuotta sitten Milanosta ostamani klassisen 70-lukulaisittain muotoiltu isolla digitaalinäytöllä varustettu laite. Se toimii myös ilmapuntarina, kertoo asunnon sisälämpötilan sekä viikonpäivän. Kellonajan se ottaa satelliitista ja näyttää sen sekunnilleen oikein, Milanon ajassa… (Ei, sitä ei ole säädettävissä)

Kuvassa Seikon seinäkello näyttämässä aikaa, jota kellot joka ainoassa mainoskuvassa näyttävät. 

Anteeksi, ei v’ri’ esityksess’ viel’ lauantaina. Kuten t’st’ huomaa *t’m’ ei ole runomuodossa(, niin tietokoneeni reistailee! Raikasta p’iv”!

TP

Anteeksi, ei v’ri’ esityksess’ viel’ lauantaina. Kuten t’st’ huomaa *t’m’ ei ole runomuodossa(, niin tietokoneeni reistailee! Raikasta p’iv”!

TP

Anteeksi, ei v’ri’ esityksess’ viel’ lauantaina. Kuten t’st’ huomaa *t’m’ ei ole runomuodossa(, niin tietokoneeni reistailee! Raikasta p’iv”!

TP

Helsingin kirjamessut ovat alkaneet (olen siellä tänään). Kirjan lisäksi esillä on ruoka, siis messut ovat kirja- ja ruokamessut. Tämä yhdistelmä tukee tämän hetken trendiä selvästi. Samaa kombinaatiota on testattu aiemmin jo Turussa. Ja hyväksi havaittu.

Ruokakirjat ovat tällä asetelmalla vahvasti esillä. Eilen messuilla julkistettiin myös vuoden keittokirja, joksi valittiin Sami Hiltusen ja Tuomas Tantun ’Helsinki Menu – suomalaisen ruokavuoden parhaat mestarien tapaan’. Hieno kirja, oikein hieno. Ja hyviä myös kaksi muuta palkittua. Mutta-mutta. Jotenkin näyttää siltä, että konservatismi jyllää valinnoissa. Tarjolla olisi ollut monta muuta hienoa, ehkä hieman karheampaa, mutta kunnianhimoisempaa.

Hieno kirja, ei toisin kisassa ehdolla ollut, on varmasti eilen julkistettu Eeva Salosen Ruokatorstai. Eeva on huikean yli 30-vuotisen uran Helsingin Sanomien ruokatoimittajana tehnyt Ihminen. Tänään sen tiedän, miltä tuo yli 500-sivuinen järkäle tuntuu. Ruokatorstai on Pirkan ohella suomalaisen ruoan mediakunkku. Se ohjaa ruokakäyttäytymistämme tosi vahvasti ja hyvään suuntaan (yleensä).

Eilen ei Hesarin Ruokatorstaissa käynyt näin. Anne Paljakan arvio ja kommentit Sophia Lorenin ’Makuja ja muistoja’ –kirjasta (Sitruuna Kustannus 2006) syyllistyi käsittämättömään snobistiseen höpötykseen. Kirjassa kerrottiin anjovispastasta (Spaghetti con burro di acciuga). Kirjan reseptissä käytetty kala oli käännetty anjovikseksi, mikä mielestäni on ihan oikein. Anjovis nimittäin valmistetaan meillä kilohailista, Välimeren maissa sardellista. Mutta kun kirjassa sanotaan öljyyn säilöttyä anjovista, se on automaattisesti nk. aitoa anjovista, eli sardellia. En tunne yhtään tuotetta markkinoillamme, jossa kilohailia olisi säilötty öljyyn.

Ihan omaan kategoriaansa juttu tuli kun Paljakka alkoi opastaa myös raaka-aineiden määrien säätämisessä. Enemmän anjovista/sardellia, ja myös tomaattikastiketta…

Tämä oli perjantain kevytjuttu. Ruoka on iloinen asia, eikä siitä pitäisi sen paremmin Anne Paljakan kuin minunkaan nipottaa. Mennään kirjamessuille Helsinkiin (eihän sinne ole Turusta kuin kaksi tuntia) ja tehdään anjovispastaa vaikkapa minun ohjeellani. Abban kilohailista valmistettu on siihen juuri sopivaa…

(lisää…)

Tuli käydyksi idässä, ihan pääkaupungissa asti. Käteen sattui Helsingin julkinen tiedote (kuten kannessa sanotaan) Helsinki-info (vai onko se Helsinkiinfo? Helsinki info?). Lehti on vähän kotonatehdyn näköinen, mutta sisältö on ronskia. Kaikkiaan paljon luettavampi kuin Turun vastaava, mikä sen nimi nykyään onkaan.

Pääkirjoituksessa päätoimittaja Rita Ekelund pohtii strategioiden tahtoa ja suuntaa. ”Strategiaviidakkoon on helppo eksyä ja helppo on myös väheksyä turhana sanahelinänä niiden toisinaan mahtipontisia, toisinaan byrokraattisiin koukeroihin hukkuvia tavoitteenasetteluja.” Joo, sitä on liikkeellä! Syksymmällä kuulemma lehti pannaan uusiksi. Laittakaapa yksi tulemaan!

Lainattua-osastolla on käyty Turkuposti-Åbopostenin (sehän se oli!) sivuilla. ”Ympäristöasiat ovat Turun satamassa (Helsingin kilpailija – rohkea veto!) enemmän kuin arkipäivää.” Matti J. Niemi toteaa, että ”Tässä on insinöörikin joutunut opettelemaan silakan kutemisen perustiedot”.

Kaupunkikulttuurin tutkija Satu Silvanto, työpaikkana kaupungin tietokeskus, pohtii otsikolla ”Mikä tekee Helsingistä Helsingin?” luovuutta suhteessa taiteeseen ja kulttuuriin. Taidetarjonta ja kiinnostava kulttuurielämä ovat hänen mukaansa kaupungin valttikortti globaalissa talouskilpailussa. ”Kilpailu on kovaa.” Erinomainen oivallus. Idässä osataan.

Silvanto sohaisee myös Wau-arkkitehtuuria ja pohtii Bilbaon muuttumista ”taantuvasta teollisuuskaupungista trendikkääksi turistikohteeksi” Gehryn Guggenheim-museon ansiosta. Kehuja saavat myös Tallinnan KUMU sekä Espoon WeeGee, joka ”haastaa helsinkiläiset toimijat”. Taas kilpailijoille kiitosta!

Satu Silvanto etsiskelee helsinkiläistä erityispiirrettä ja päättelee muun muassa: ”Kampin keskuksesta ei ole Helsingin symboliksi, ei myöskään tulevasta musiikkitalosta”. Olen samaa mieltä. Edes turkulaiset eivät pysty tekemään Helsingistä Helsinkiä! Olympiastadion nousee hänen mukaansa ”omaan luokkaansa”, mutta toisaalta ”on tärkeää, että katsotaan tämän päivän Helsinkiin eikä takerruta liikaa nostalgiaan”. Lopuksi Silvanto kysyy: ”Löytyykö meiltä jaettua kokemusta Helsingistä, jotain minkä me kaikki tunnistamme ja koemme omaksemme? Onko se jokin paikka, asia, mentaliteetti vai jotakin ihan muuta?” Entä Turussa?

Helsingin kaupungin rakennusvalvontaviraston virastopäällikkö (täytyykö toistaa?) Lauri Jääskeläinen eksyy kirjoituksessaan ”Eikö hyvää arkkitehtuuria synny ilman ohjelmaa” pimeälle polulle: ”Vaikuttaa siltä, että monet ulkomailta tulleet kokevat Helsingin rakennetun ympäristön selvästi korkeampitasoisena kuin keskiverto helsinkiläinen. Jopa usein parjatut betonilähiöt koetaan suorastaan idylleiksi jo Ruotsin maahanmuuttajavaltaisiin lähiöihin verrattuna.”

Siis Jakomäki ja muut virastopäälliköiden ja arkkitehtien luomukset ovat viihtyisiä, kunhan niihin ei tunkeudu liikaa maahanmuuttajia? Onko tämä myös kaupungin johdon linja?

Kuva: Tänne pääsee, kun kääntyy Kuninkaantieltä Bembölessä oikealle.
Virtualhelsinki

Kävin eilen jälleen kirjakaupassa, Turun Kansallisessa. Siinä se on seissyt omalla samalla paikallaan jo 100 vuotta omaa tehtäväänsä, sivistyksen jakamista, suorittaen.

Vaikka olen lukenut tänäkin syksynä paljon, tuli jotenkin suorastaan huono omatunto. Hyllyt olivat täynnänsä toinen toistaan mielenkiintoisempia kirjoja. Keskustelut asiantuntevien libristien kanssa ainoastaan lisäsivät tuskaa. Löytyi vielä uusia teoksia, ’jotka olisi ehdittävä lukea’.

No, ei kai kirjojen lukemisesta stressiä itselleen pidä hankkia!

Hankin pari kirjaa ja nappasin kainalooni Helsingin Kirjamessujen katalogin. Kotiin päästyäni aloin silmäillä messuohjelmaa. Se näyttää hyvältä ja mielenkiintoiselta, paremmalta sekä havainnollisemmalta kuin mitä netissä siihen olin tutustunut.

Kaikesta tästä tuli hyvä mieli sateisena päivänä. Painettua sanaa, kirjaa sen osana, ei uhkaa mikään. Hyviä kirjoja on valtavasti. Jos kirjoja kustannetaan koko ajan vaan lisää, hyvienkin kirjojen määrä kasvaa, niin uskon. Ja kirjoja luetaan! Kirjailijat ovat tunnettuja, suorastaan julkkiksia. Kirjojen kannet ovat myyviä, mutta silti kauniita jne.

”Kun romaani kiinnostaa enemmän kuin sen tekijä, asiat ovat hyvin”, toteaa Kari Hotakainen kirjailijoiden brändäystä käsittelevässä Taloussanomien ( 21.10.06 ) jutussa. Se luo paineita kirjoittaa hyviä kirjoja.

Nyt pitäisikin vaan päättää minä päivänä Kirjamessuille lähtee…

Presidentti Tarja Halonen on ymmällään, mitä Unkarissa tapahtuu. Minä en ole. Jo pidemmän aikaa Keski-Euroopan uusissa EU-maissa on poliittinen tilanne kulkenut outoja latuja. 17 vuotta vallankumouksista Keski-Euroopassa ei ole vakiinnuttanut oloja vaan päinvastoin synnyttänyt voimakkaitakin vastakkainasettelun elementtejä.

Jäsenyys Euroopan unionissa on laukaissut näissä maissa toteutumattomien tavoitteiden vallankumouksen. Jäsenyys ei tuonutkaan elintasoa kaikille. Siirtymistä kohti unionin jäsenyyttä kuvataan usein paluuna Eurooppaan. Näin tietysti onkin, mutta välissä on yli viidenkymmenen vuoden jakso, jolloin nämä yhteiskunnat etääntyivät siitä Euroopasta johon ne nyt palaavat.

Eivätkä ne palaa siihen Eurooppaan, josta ne kytkettiin irti 1940-luvun puoliväissä. Kun  ne edellisen kerran olivat ”Euroopassa”, ne olivat totalitaarisessa Euroopassa. Muistini mukaan uusista jäsenmaista keskisessä Euroopassa vain Tsekkoslovakiassa säilyivät demokraattiset olot 20 ja 30 –luvuilla.

Enemmänkin kuin paluusta Eurooppaan tulisi puhua sosiaalistumisesta Euroopan unioniin. Laajenemisneuvotteluiden aikana sosiaalistuminen oli EU:sta johdettua tukiohjelmien avulla. Mutta kun jäsenyys tuli, ovat uudet jäsenmaat olleet omillaan. Sopeutuminen markkinatalouteen on nyt omissa käsissä.

Muutokset ovat rajuja ja monet kansalaispiirit kokevat, oikeutetusti tai muuten vain, tilanteensa huononevan, kun taas osa kansalaisista elää ennenäkemättömässä hyvinvoinnissa. Nämä yhteiskunnat eivät ole ehtineet rakentaa uusia turvaverkkoja. Eikä niillä ole siihen varaakaan.

Kärjistymät luovat kasvupohjaa äärimmäisyysliikkeille. Ja niitä syntyy niin oikealle kuin vasemmallekin. Enemmän ehkä oikealle. Ne ovat kansallismielisiä eivätkä juurikaan usko vain äänestämisen voimaan. Äänen on kuuluttava ja näyttävä muuten. Vaikka ja nimenomaan kaduilla ja toreilla.

Ongelma on, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa ja katsoa.

Pieni ehdottomasti vakavasti otettava ja hyvin tieteellinen tutkimus maanantain piristeeksi!

1. Kirjoita lapulle puolessa minuutissa kaikki mielleyhtymät sanasta ja/tai väristä ”punainen”. Sutaise sanat nopeasti ilman, että jäät miettimään tai analysoimaan niitä.

2. Kirjoita valmiiseen luetteloon itsellesi myönteisen mielikuvan perään plussa ja kielteisen miinus.

3. Laske plussat ja miinukset yhteen ja kirjoita ne peräkkäin, viiva väliin.

4. Tee sitten sama homma värisanoille ”sininen”, ”musta”, ”valkoinen”, ”keltainen”, ”vihreä”, ”ruskea”, “harmaa”, “violetti” ja ”oranssi”.

5. Kirjoita sitten plus – miinus -tulokset väreittäin alakkain.

6. Jos vielä viitsit lähettää tuloksesi väreittäin pelkkinä numeroina meille Kannuvalimoon (klikkaa alta ”Kommentit”), niin uskallan luvata veljien puolesta arvottavaksi ainakin pari pientä palkintoa (siis kumpikin vastaaja saa oman).

Värikästä viikkoa! Palataan asiaan pian!

Kuva: Maanantain pääväri?