Kuohunta leviää?
Presidentti Tarja Halonen on ymmällään, mitä Unkarissa tapahtuu. Minä en ole. Jo pidemmän aikaa Keski-Euroopan uusissa EU-maissa on poliittinen tilanne kulkenut outoja latuja. 17 vuotta vallankumouksista Keski-Euroopassa ei ole vakiinnuttanut oloja vaan päinvastoin synnyttänyt voimakkaitakin vastakkainasettelun elementtejä.
Jäsenyys Euroopan unionissa on laukaissut näissä maissa toteutumattomien tavoitteiden vallankumouksen. Jäsenyys ei tuonutkaan elintasoa kaikille. Siirtymistä kohti unionin jäsenyyttä kuvataan usein paluuna Eurooppaan. Näin tietysti onkin, mutta välissä on yli viidenkymmenen vuoden jakso, jolloin nämä yhteiskunnat etääntyivät siitä Euroopasta johon ne nyt palaavat.
Eivätkä ne palaa siihen Eurooppaan, josta ne kytkettiin irti 1940-luvun puoliväissä. Kun ne edellisen kerran olivat ”Euroopassa”, ne olivat totalitaarisessa Euroopassa. Muistini mukaan uusista jäsenmaista keskisessä Euroopassa vain Tsekkoslovakiassa säilyivät demokraattiset olot 20 ja 30 –luvuilla.
Enemmänkin kuin paluusta Eurooppaan tulisi puhua sosiaalistumisesta Euroopan unioniin. Laajenemisneuvotteluiden aikana sosiaalistuminen oli EU:sta johdettua tukiohjelmien avulla. Mutta kun jäsenyys tuli, ovat uudet jäsenmaat olleet omillaan. Sopeutuminen markkinatalouteen on nyt omissa käsissä.
Muutokset ovat rajuja ja monet kansalaispiirit kokevat, oikeutetusti tai muuten vain, tilanteensa huononevan, kun taas osa kansalaisista elää ennenäkemättömässä hyvinvoinnissa. Nämä yhteiskunnat eivät ole ehtineet rakentaa uusia turvaverkkoja. Eikä niillä ole siihen varaakaan.
Kärjistymät luovat kasvupohjaa äärimmäisyysliikkeille. Ja niitä syntyy niin oikealle kuin vasemmallekin. Enemmän ehkä oikealle. Ne ovat kansallismielisiä eivätkä juurikaan usko vain äänestämisen voimaan. Äänen on kuuluttava ja näyttävä muuten. Vaikka ja nimenomaan kaduilla ja toreilla.
Ongelma on, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa ja katsoa.
Jätä vastaus