Nato päätti huippukokouksessaan kutsua uusiksi rauhankumppanimaiksi Serbian, Bosnia-Herzegovinan ja Montenegron. Aikaisemmin tähän asemaan on jo kutsuttu mm. Azerbaidzan, Uzbekistan, Albania, Georgia ja Valko-Venäjä kuin myös Armenia.
Niin ja Suomi, Ruotsi ja Itävalta. Äkkipäätä katsottuna olemme aika eksoottisessa seurassa. Sanoisin melkein, että väärässä seurassa. Amerikkalaiset koettivat Riiassa etsiä meille vähän parempaa seuraa sellaisista kumppaneista kuten Australia ja Japani, mutta eurooppalaiset veljemme estivät sen. Meille tosin tarjotaan mahdollisuutta osallistua nopean toiminnan yksiköihin, omalla kustannuksellamme.

Tilanne olisi aika outo missä muussa yhteisössä tahansa. Otetaan esimerkiksi vaikka Turun Palloseura. En haluaisi liittyä seuran jäseneksi, mutta haluaisin päästä pelaamaan. Minulle annettaisiinkin lupa omalla kustannuksellani ja ilman seura-alennuksia hankkimillani välineillä osallistua harjoituksiin. Pääsisin pelaamaan neloskenttään pyydettäessä.

Mutta en pääsisi osallistumaan taktiikkapalavereihin, joita Jortikka käy fläppitaululla ennen peliä. Silti minut voitaisiin kustua toteuttamaan hänen taktisia luomuksiaan. Jos sitten loukkaisin itseni pelissä, tuskinpa Tepsin vakuutus koskisi minua. Ja jos vaikka tekisin maalinkin, mahtaisiko Tepsi maksaa edes pinnarahoja vapaehtoiselle.

Mutta Suomen kansa haluaa näin pelata. Suomalaiset eivät halua liittyä Natoon. Nato-jäsenyyden kannatus on samalla tasolla kuin se oli 10 vuotta sitten Maanpuolustustiedotuksen uusimmassa kyselyssä. Myöntävästi kysymykseen vastaa 26 prosenttia ja kun vain 10 prosenttia ei osannut sanoa, jäävät ei-ihmiset selvään enemmistöön. Silti olemme halukkaita osallistumaan Nato-johtoisiin operaatioihin.

Hiukan vaikea on ymmärtää logiikkaa, mutta kansa on aina oikeassa.

Kun Visa vuosi sitten rupesi virittelemään Kannuvalimoa, vastasin heti: jees. Ainoan muistamani kerran olen oikeasti kieltäytynyt jostakin uudesta, kun Seppo Heikinheimo pyysi minua joskus 1980-luvun alussa Helsingin Sanomien musiikkiarvostelijaksi. Olen aina halunnut kokeilla uusia asioita, varsinkin ilman sen kummempaa opettelua. Eli bloggamaan vain, totta kai!

Joten ihan rehellisesti paloin halusta päästä kirjoittamaan pitkästä aikaa ihan omiani, kun olin vasta jäänyt vuorotteluvapaalle ennen Kannuvalimon neitsytmatkaani 27.3.2006. Blogien lukemisesta minulla oli hyvin vähäinen kokemus, mistä olisin sen ajan ottanut? Visa antoi varovasti joitakin periaatteita ja sääntöjä: lyhyitä, rentoja, vapaita juttuja, mieluiten ajankohtaisia, kommentteja tapahtumiin, henkilökohtaisia. Kokoonnuimme pari kertaa Kannuveljien kanssa pohtimaan. Laadin luettelon kaikista mukavista aiheista – ja kuten voit arvata, se oli pitkä (aika vähän olen sitä päässyt kaluamaan!). Ensiaihe oli kuitenkin ajankohtainen: Lennart Meren muistokirjoitus.

Nyt 99 kirjoitusta takanani huomaan, että minä olen kolmikostamme ollut se epäsäännönmukainen. Eli aivan oikeita blogijuttuja – jos niiden sitten pitää olla päiväkirjanomaisia ja lyhyitä ja varsinkin vapaalla tyylillä sylkäistyjä – ei tarkkaan ottaen ole ihan ruuhkaksi asti. Mutta kun on tutkijan luonto ja koulun perua armoton kielellinen itsekritiikki sekä kokonaismuodon imperatiivi, niin täytyy vain pyytää anteeksi: juttuni ovat joskus (…usein, yleensä…) turhankin perusteellisia ja valmiita paketteja. Tämän huomaan siitäkin, että mitä spontaanimmin kyhätty, sitä enemmän kommentteja teiltä lukijoilta saan. Kiitos jokaisesta!

Minä olen sellainen suomalainen, että vastaan varmasti, vaikkei kysyttäisikään. Huomaan kirjoittaneeni kaikista Kannunvalimon 14:sta aiheryhmästä (eniten kulttuurista, elämästä ja politiikasta; maisterintutkinnossani on myös valtio-opin arvosana, mistä olen erityisen ylpeä!). Joo, tiedetään, minulla on aina sanottavaa, mielipide tai parannusehdotus. Tämän koin erityisen vaikeaksi henkilökohtaiseksi ongelmaksi työssäni Turun kaupunginhallinnossa.

Niinpä Kannuvalimo on ollut minulle myös puhdistautumista, irtautumista, elvytystä, innostusta, paluuta kohti ominta olemustani. Viimeisinä työkuukausinani Turussa en oikein tunnistanut enää sitä itseäni, joka mieluiten haluaisin olla. Usein yön rauhassa tietokoneeseen Kannujuttua naputellessani olen saanut kokea nautinnollisia flow-hetkiä, jotka ovat vauhdittaneet myös “oikeaa” työntekoa.

Niin, frouva sanoo, että Kannuvalimon palkkiot ovat aika pienet. Niin, mitähän sadasta jutusta olisi voinut saada…? Ehkä muutama niistä olisi mahtunut jollekin maksullisellekin kanavalle. Mutta se ei ole se pointti. Tämä on, katsos, äijien blogi, nykyaikaa, ollaan vähän niin kuin nuoria taas…

Ajattelin jo ehdottaa jonkinlaista ’Vuoden mediatörppö’ palkintoa Susan ”melkein Vanhasen vaimo” Kuroselle luettuani eilisestä Ilta-Sanomista hänen nettirakkaudestaan. Iltiksen mukaan Kuronen suostui nettichattailun kun hänelle kävi selväksi, ettei linjalla ollutkaan presidenttiehdokas Saulin Niinistö, vaan pääministeri Matti Vanhanen, onneksi!

Lehden toimittaja ehti kommentissaan kutsua Matti Vanhasta nettiajan pääministeriksi. Vanhanen taas kutsui itseään enemmänkin toimitusjohtajaksi kuin kansanvillitsijäksi puhuessaan puolueensa valtuuskunnan kokouksessa.

Olisi mielenkiintoista jossain vaiheessa kuulla toimitusjohtaja Vanhasen kommentti tästä kaikesta, vaikkapa modernisti nettipäiväkirjasaan.

Nettiajan toiminnalta ei aivan näytä puoluesihteeri Jarmo Korhosen allekirjoittama kirjeen( Kirje.pdf )näköinen Suomen Keskustan eduskuntavaalikampanjan avausilmoitus. Uusi mainostoimisto tavoittelee selvästi kunnon maalaisliittolaista meininkiä imitoidessaan mekaanista kirjoituskoneen jälkeä (huonosti puhdistettua) tämän aamun Helsingin Sanomien ilmoituksessa.

Susan Kuroselta jää ’mediatörppö’-tunnustus saamatta, sillä kysessähän on selvästi strategia: ratsastetaan Niinistöllä! Korhonen nimitäin valittelee koko sivun ilmoituksessa asiaa perusteellisesti harkittuaa, ettei keskusta voi ottaa Sauli Niinistöä eduskuntavaaliehdokkaakseen.

Onneksi sentään kelpasi presidentinvaalien toisen kierroksen ehdokkaaksi!

PS. Eipä tuomita vielä mitään, sillä ensi maaliskuussa vasta selviää, millä viesteillä meitä vahvimmin on viety!

Joulu on aikalailla kaupallinen juhla. Ihmisten ryntäily kauppaan ja kaupoissa alkaa vuosi vuodelta aikaisemmin ja aikaisemmin. Myös erilaiset katalogit työntyvät postiluukusta sisään. Ja hyvähän se on kotona rauhassa selailla ja napsia ideoita. Paitsi mainontaa, se on myös kuluttajan palvelua.

Stockmannin katalogi on eräänlainen alan Rolls-Royce. Se kolahtikin kotiin jo viime viikolla, osoitteellisena kanta-asiakkaille. Sivuja yhteensä 100. Välkettä ja paljon punaista väriä.

Viime aikoina on herättänyt paljon keskustelua kaupan omien merkkien esiinmarssi. Nämä nk. private labelit ottavat koko ajan markkinaosuuksia perinteisiltä merkkituotteilta. Tässä yhteydessä esimerkkinä useimmiten mainitaan Pirkka, Keskon oma merkki. Se onkin hyvä esimerkki. Tuotteet ovat keskimäärin korkealuokkaisia ja hinta edullinen. Uusin ilmiö markkinoilla ovat ’premium private labelit’ (huh!). Ne ovat kaupan merkkejä, joihin yhdistyy korkea laatu ja myös korkeampi hinta, usein samanlainen kuin varsinaisilla merkkituotteilla.

Stockmann on tällaisten merkkien edelläkävijä. Jo jonkin aikaa ruokaosastolla on ollut Stockmann Gourmet –tuotteita ja niiden kappalemäärä kasvaa koko ajan.

Heidän joulukatalogistaan omat merkit nappaavat karkeasti laskien puolet. Ja se jää siihen ainoastaan siksi, että kaupan omat merkit eivät vielä ole vyöryneet hajuvesiin, viihde-elekrtoniikkaan, leluihin eikä kirjoihin tai musiikkitallenteisiin. Pukeutumista ja sisustusta ne hallitsevat täysin.

Tulee väistämättä sellainen olo, että tämä maksatetaan varsinaisilla merkkituotteilla, eli kuluttajien kukkaroilla. Ympärivuotinen kysyntä luodaan merkkien mainonnalla. Kermaa joulumarkkinoilla kuorittaessa myydään omia merkkejä.

Eikä siinä mitään, näinhän markkinat toimivat. Parhaimmista private labeleista syntyy brändejä, niin kuin Stockmannin merkeille on käymässä.

Matkustimme vaimoni kanssa eilen 200 km itään  mennäksemme konserttiin. Kaverini Juha Berglund oli Nanson omistajasuvun jäsenenä kutsunut meidät yhtiönsä ihastuttavaan 85-vuotisjuhlaan.

Juhla oli konsertti erinomaisine tarjoiluineen Finlandiatalolla. Tarjolla oli Sibeliusta ja Edward Elgarin sellokonsertto. Helsingin kaupunginorkesteria johti Okko Kamu ja solistina sellokonsertossa toimi itseoikeutetusti Arto Noras.

Vieraita oli tuvan täydeltä ja tunnelma katossa. Ja konsertissa: yleisö oli niin spontaania, että taputti teoksen eri osien välissä! Ajattelin, että eihän näin kuulu tehdä! Erkki Toivanenkin on opastanut, ettei pidä olla niin innostunut, että ylös esityksen jälkeen noustaisiin! Sellainen kohtelu pitää varata ainoastaan aivan erityisiä tilaisuuksia varten.

Hei haloo! Sain itseni kiinni kaavamaisesta ajattelusta. Miksei saa? Tai kun seuramatkalla ihmiset taputtavat onnistuneen laskun kunniaksi. Miksei niin saa tehdä? Mihin kaavaan meitä ajetaan?

Samaan aikaan kansakunta seisoo yhtenä miehenä Lordin itsenäisyyspäivän juhlan pukeutumisen erikoisoikeuden puolesta.

Erilaisia sääntöjä pitää olla jotta yhteiskunta pelaa. Mutta spontaaniudelle pitää olla tilaa. Siksi Nanson juhlissa oli hauskaa. Kun vielä ruokakin oli hyvää…

Eilen taisi monelta turkulaispäättäjältä ja -poliitikolta mennä aamiaispekoni väärään kurkkuun, kun selloprofessori Seppo Kimanen antoi Turun Sanomien vakiokolumnissaan huutia Turun 2011-hankkeen nykytilalle. Kuhmon legendaarisen kamarimusiikkifestivaalin luojan ja monikymmenvuotisen johtajan, nykyisen Suomen Lontoon-instituutin päällikön kirjoitustyyli ei ole niitä helpoimmin avautuvia, mutta riveiltä ja niiden välistä kyllä selvisi, että hän on huolissaan: ”Toivottavasti kulttuuripääkaupunkivuoden suhteen Turun päättäjät osaavat katsoa peiliin nyt, eikä vasta 2012”, Seppo Kimanen murisi. Hän tietää kyllä mistä puhuu, kuuluihan hän opetusministeri Tanja Saarelan asiantuntijaraatiin, jonka lausunnon perusteella ministeri nimitti Turun Suomen viralliseksi ehdokkaaksi.

Seppo Kimasen mukaan kaupunkimme voitto ei tarkoita, että ”Turun ohjelmasuunnittelu olisi ollut ylivertainen ja yksimielisen hymistelyn väärti”. Hänen mielestään ”kysymyksessä oli vasta hahmotelma, joka pitäisi huolellisesti käydä läpi”. Kimanen toteaa lakonisesti, että ”tarvetta parantamiseen, muokkaamiseen ja jopa kokonaan uudelleen ajattelemiseen on lähes jokaisessa hankkeen yksityiskohdassa”. Tätä vaatimusta ei tue ainakaan Turun ensi vuoden budjettiesitys, joka pakottaa siirtämään keskeisiä 2011-suunnittelun ja rakentamisen osasia ainakin vuodella eteenpäin. Kimanen kehottaa sijoittamaan “laatuun” sekä ”pysyviin paikallisiin rakenteisiin”. Tämä tuntuu budjetin valossa utopialta.

Kimanen kertoo hakemusraadin pettyneen eniten siihen, että Turku ei ole saanut alulle uuden konserttitalon rakentamista. Hän ottaa – niin kuin niin moni muukin – vertailukohdaksi Lahden, jonka ”surkeasta provinssiorkesterista” Sibeliustalon valmistuminen on tehnyt ”koko maailmassa arvostetun yhtyeen”. Olen hieman eri mieltä Kimasen kanssa: uusi konserttitalo ei ole yksin oikotie onneen.

Itse Lahden taistelussa mukana olleena voin vakuuttaa, että niin kansainvälisen menestyksen kuin Sibeliustalon synnynkin keskeinen edistäjä oli kaupungin selkeä ja suoraviivainen päätöksenteko. Jo vuonna 1989 Lahdessa aikaansaamamme sopimus säännöllisten levytysten mahdollistamisesta loi pohjan niin orkesterin taiteelliselle suorituskyvylle, nopealle imagoräjähdykselle kuin viimein Sibeliustalonkin pystyttämiselle. Lukuisia kansainvälisiä palkintoja voittaneet levytykset olivat myös Osmo Vänskän korkeakoulu yhdeksi maailman arvostetuimmista kapellimestareista. Lahden kaupunki on saanut korkoineen takaisin orkesterinsa taloudellisen ja henkisen tukemisen. Kalliista laitoksesta on otettu täysi hyöty irti ja veronmaksaja on saanut rahoilleen vastineen.

Turun filharmonikkojen vahva toiminnallinen profiili ei kanna kauaa eikä kauaksi ilman Kimasenkin mainitsemia säännöllisiä levytyksiä. Kuudentoista vuoden ajan Turun orkesterin muusikot ovat yrittäneet vakuuttaa kaupungin päättäjät siitä, mikä maamme johtavissa orkesterikaupungeissa on ollut itsestään selvyys. Sopimuksen aktiivisena jarruna on toiminut kaksi kaupungin virkahenkilöä. Orkesteritoimintaan uhratut suuret menot ovat jääneet ilman Lahden, Tampereen, Helsingin, Espoon ja Jyväskylän kirkasta henkistä ja fyysistä katetta sinne tuiki tärkeälle tulopuolelle. Turku ei ole halunnut niiden tavoin orkesterista kansainvälistä käyntikorttiaan.

Turulla alkaa olla kiire näyttää Seppo Kimaselle, Suomelle ja Euroopalle, että se ”selviää kunnialla joutuessaan parrasvaloihin runsaan neljän vuoden päästä”. Valtavaa kansainvälisestä haastettamme ei voi jättää poliittisesti tuuliajolle.

Muuan Turun kaupungin arvostetuimmista päättäjistä loistaa sivistyksessään ylitse muiden. Hänellä on sydämessään kulttuurin palo ja ymmärrys, kyky kuunnella, halu oppia uutta ja vakaumus käyttää taitojaan päätöksenteossa. Suomen ulkoministerin kokemus ei ole kevyt meriitti kulttuurikaupungissa, jonka mittatikut ovat kovin lyhyitä kansainvälisissä asioissa. Nimitettäköön siis Pertti Paasio Turun kulttuuripääkaupunkihankkeen poliittiseksi johtajaksi ja turkulaisen, kansainvälisen kulttuurin suunnannäyttäjäksi matkalle kohti vuotta 2011.

Seppo Kimanen: Turku ennen kiirastulta, TS 22.11.2006

Mikä erottaa maailman kaikki muut tenniksen pelaajat Roger Federeristä?

Me eri-ikäiset ja eritasoiset harrastajat ja ammattilaiset olemme lenkkejä ketjussa, jossa jokaisella meistä on itseämme parempi pelaaja, jolle melkein aina häviämme, tai tiedämme pelaajan, jolle lähes varmasti häviäisimme, jos sattuisimme hänet joskus kohtaamaan pelikentällä. Sen miljoonien pelaajien ketjun viimeinen lenkki on Roger Federer, maailman kaikkien aikojen paras tenniksenpelaaja. Meistä muista hänet erottaa juuri se: meillä jokaisella muulla on oma rogerfedererimme, mutta Roger Federerillä ei ole.

Me tavalliset mailanpuristajat onnistumme joka kerta kentällä ainakin jossakin asiassa, joko tarkoituksella tai sattumalta: kämmenlyönti putoaa viivalle, stoppari imeytyy kenttään tai läpisyöttö hölmistyttää vastustajan. Kun rupeamme miettimään omia pelikertojamme, huomaamme, että olemme itse asiassa onnistuneet kaikilla tennistaitojemme osa-alueilla vähintään kerran todella komeasti. Jos kaikki yksittäiset onnistumisemme editoitaisiin elokuvan ottojen tavoin peräkkäin yhdeksi eräksi tai peräti otteluksi, se filmi olisi meille upeaa katseltavaa. Sitä paitsi: jokainen meistä voittaisi Roger Federeriltä ainakin yhden pisteen, jos vain saisimme yrittää tarpeeksi pitkään.

Roger Federer ei ole missään tenniksen osa-alueella kiistattomasti maailman paras. Mutta historian parhaista parhaimmaksi hänet tekee tasaisuus. Hän osaa kaiken ja hänellä ei ole erityisen heikkoa kohtaa osaamisessaan. Henkisessä valmennuksessa harjoitellaan ja totutellaan itsensä hallitsemisen pitkän prosessin kautta toistamaan huippusaavutus. Sen mielikuva, sen itsessä synnyttämä positiivinen tunne ikään koetaan uudestaan kuin napin painalluksesta, jolloin itse suorituskin voidaan toistaa. Se on Federerin salaisuus. Hän pystyy toistamaan huippusuorituksensa useammin kuin kukaan muu ja hankalammissa tilanteissa kuin kilpailijansa.

Viime sunnuntain tennisvuoden huipennuksessa, maailman rankinglistan kahdeksan parhaan pelaajan Masters Cupin finaalissa, Federerin jyrän alle jäi viimeisenä mukaan päässyt James Blake. Hän ylitti itsensä kahdessa ensimmäisessä ottelussa ja nosti viikon aikana maailmanrankinginsä neloseksi. Mutta Roger Federerin voittaminen vaatii taitojen ylärajoilla pelaamista, täydellistä suoritusta – Federerille ei tule huonoja päiviä edes vuosittain – sekä jatkuvaa riskinottoa. Helpot pallot tulevat aina takaisin, joten täytyy yrittää vaikeita. Blaken peruslyöntien (kämmen ja rysty) sijoitukset pitkiksi sivu- ja päätyrajojen tuntumaan menivät jatkuvasti ulos. Turhaan Blakeä on arvosteltu kevyestä vastuksesta. Oma peli ei nyt riittänyt, riskinotto epäonnistui – mutta James Blake pelasi silti erinomaisesti, altavastaajanakin.

Maailman kentillä kasvaa jossain jo seuraava rogerfederer. Ja sitä seuraava. Ja monta muuta tulevaa tähteä. Roger Federerkin on pitänyt kerran mailaa kädessään ensimmäisen kerran. Samoja pyöreitä palloja me muutkin hakkaamme samanlaisilla mailoilla. Tennistä se on meidänkin pelimme.

Samassa ketjussa pelataan. Roger ja sinä ja minä.

Kuva: Roger ja hänen aseensa, suomalaisen Amerin omistaman Wilsonin nSix-One Tour, hinta parisataa euroa. Mutta ei ihan kaikkien maila – vaihtoehtoja on Wilsonilla ja muilla valmistajilla satoja. Älä koskaan osta mailaa ennen kuin olet kokeillut omaan pelityyliisi sopivia, useampia vaihtoehtoja!

Kuninkaan kotisivu
Lisää-sivulla: Urheilukanavan ja HBL:n “urheilu”urheilua

(lisää…)

Minusta on alkanut tuntua, että Suomen tulisi arvioida Eurooppa-strategiaansa uudelleen. Suomi on nyt ollut 12 vuotta unionin jäsen, emmekä ole linjaamme arvioineet koko aikana. EU on kuitenkin muuttunut kovasti ja muuttuu vielä enemmän.

Kun vuonna 1995 liityimme jäseneksi, EU eli tiivistyvän integraation vaihetta. Ensimmäiset pari vuotta kuluivat siihen, kun ns. Amsterdamin neuvotteluissa sopeuduimme uuteen ympäristöön ja haimme linjaamme EU:n uudistuksiin. Meistä tuli vahvan unionin kannattaja.

Sitten EU –maat päättivät tiivistää integraatiotaan perustamalla yhteisvaluutan. Siirryimme siihen ainoaan todelliseen EU:n ytimeen. Mutta kun unioni nyt on laajentunut ja kun sen poliittinen yhtenäisyys ontuu monissa asioissa, olemme yhä vanhoilla linjoilla. Mikä toimi hyvin ennen, ei välttämättä toimi nyt ja tulevaisuudessa.

Tämä tuli mieleeni, kun valmistelin alustustani elintarvikealan Laatuketju-seminaariin. Minua oli pyydetty puhumaan aiheesta Maailma lautasellamme. Havahduin, miten hyvin olemme sopeutuneet muualta tulleisiin ruokakulttuureihin. Täällä on vaikka minkälaista ravintolaa ja raaka-ainetta kaupoissa myytävänä. Mutta entäs se suomalainen ruoka?

Nyt virallisena oppina on toistaa, että tuotamme puhtaita ja luonnollisia Pohjoisen raaka-aineista tuotettua ruokaa. EU-puheenjohtajuutta varten on olemassa oikein ohjeistus asiasta. Mutta emme edes itse syö ja valmista oppien mukaista ruokaa. Miettikääpä omia ruokatottumuksiamme.

Emme ole satsanneet ruoan kiihottavimpaan ulottuvuuteen. Makuun. Nyt äkkiä uusi asenne. Pannaan parhaat kokit (ja kokkipojatkin) kilvoittelemaan, miten hyvistä aineista saa myös maittavaa ruokaa! Tehdään kansallinen projekti maistuvasta ruoasta, joka on tehty puhtaasta ja eksoottisesta raaka-aineesta, tässä järjestyksessä, ja hyökätään sen kanssa Eurooppaan!

Miksi aina pitää sopeutua? Miksei hyökätä välillä?

Alustukseni lyhennelmä: Ruokakulttuuri:Antola.pdf

Kannuvalimon hyvänä tarkoituksena on joulun alla antaa myös lahjakirjavinkkejä. Olkoon tämä nyt samalla sitä kun Finlandia-palkinto- ym. asioita ruoditaan.

Finlandia-palkintoehdokkaat julkaistiin viime viikolla. Eihän niissä järin suuria yllätyksiä ollut, mutta vähän kuitenkin.

Olen intohimoinen Kari Hotakainen-fani. Olin siis samaa mieltä kun Lasse Pöysti diktatoroi hänen Juoksuhaudantiensä voittajaksi pari vuotta sitten. Se oli hieno kirja. Olen myös ollut kovin tykästynyt Klassikosta ja Sydänkohtauksista. En sano ettei tämän syksyn uutuus, Huolimattomat (WSOY, 2006) olisi hyvä kirja. Mutta ei se Hotakaisen avainromaaneja ole. Eikä siis mielestäni Finlandia-ehdokas.

Hotakaisen asemesta olisin mielelläni nähnyt tyrkyllä vaikkapa Jari Tervon Ohranan (WSOY, 2006).

Hesarin Antti Majander hämmästytti ’olemalla arvostelematta’ Reko ja Tina Lundanin kirjan Viikkoja, kuukausia (WSOY, 2006). Ja hän vielä kirjoitti palkintoehdokkaiden julkistamisen jälkeen, että kirjan olisi pitänyt olla Finlandia-ehdokas. Uskallan olla eri mieltä. Mielestäni kirja ei ole siinä mielessä kaunokirjallisuutta.
Lundanien kirja oli koskettava, hyvin kirjoitettu ja rohkea. Mutta mitään sensaatiomaista siinä ei ollut. Useimmat syöpäpotilaat kykenevät suhtautumaan realistisesti edessä olevaan kuolemaansa. Omassa perheessänikin on asiasta kokemusta.

Majander ehdotti jutuissaan ’lukekaa se’. Sitä minäkin ehdotan. Mutta on oikein, ettei se ole palkintolistalla.

En ole vielä lukenut Petri Tammisen Enon opetukset -kirjaa (Otava 2006) enkä liioin Kjell Westön uutuutta, jotka molemmat lienevät vahvoilla palkintoa jaettaessa. Lupaan palata asiaan.

Wilson nCode n1 -mailan hankittuani olen ymmärtänyt, että tennismailoilla on eroa. Mutta että paistinpannuillakin!

En ole meidän perheemme ruoanlaittaja, frouva osaa sen taidon. Mutta kun lavastus- ja pukusuunnittelutyö on vienyt häntä välillä pitkiksikin ajoiksi kaukaisiin teattereihin (tai kuten nyt, pitkiksi päiviksi Åbo Svenskaniin), on oma parin ruokalajin valikoimani saanut vähitellen merkittävää lisäystä, ainakin prosentuaalisesti.

Sen keittiöinstrumenteista kuitenkin ymmärsin, että paistinpannumme eivät enää täyttäneet nykyajan normeja. Siispä ajattelin hakata kaksi pihviä yhdellä iskulla ja ostaa frouvalle syntymäpäivälahjaksi uuden paistinpannun.

Menin siis Kupittaan City-Marketin keittiövälineosastolle vakain askelin, ylpeänä hyvästä ajatuksesta: nautinnon hetkiä frouvalle hellan ääressä! Kunnes löysin etsimäni. Pannua pannun perässä ja vieressä ja päällä, erikokoisisa, erilaiseen ruuanlaittoon, erilaisella hinnalla. Eikä myyjää silmänsiintämissä.

Mutta sitten muistin vanhan ystävä tutaan -jutun. Soita Visalle!

”Minkälaisia siellä on?” Luettelin merkkejä ja malleja ja symboleita, lukemattomia. Vastaus tuli viipymättä. ”Osta kaksi, toinen paistinpannu, toinen kasari!” (Kasari? Kaasarin tiedän…) ”Hackman, 28 senttiä”. Jokin hieno nimi niillä oli ja häränkuva komeassa pakkauksessa.

Wau, mikä ero! Helppoa, luistavaa, sujuvaa! Nyt olen paistanut muutakin kuin bravuuriani porsaankyljyksiä. Ja ihan siis melkein jopa innostunut ruoanlaitosta. Olen, siis minä olen tehnyt ruokaa kokkikirjan avulla – perheen teini-ikäisten suureksi hämmästykseksi. Välillä tuntuu, että jopa osaan. Ihan niin kuin tenniksessäkin.

Ja frouvakin on tyytyväinen. Kiitos, Pannuvalimo!

P.S. Mitähän kokkaisi viikonloppuna? Visa, onko ehdotuksia?

On. Kas tässä:

(lisää…)