Spontaanisti
Matkustimme vaimoni kanssa eilen 200 km itään mennäksemme konserttiin. Kaverini Juha Berglund oli Nanson omistajasuvun jäsenenä kutsunut meidät yhtiönsä ihastuttavaan 85-vuotisjuhlaan.
Juhla oli konsertti erinomaisine tarjoiluineen Finlandiatalolla. Tarjolla oli Sibeliusta ja Edward Elgarin sellokonsertto. Helsingin kaupunginorkesteria johti Okko Kamu ja solistina sellokonsertossa toimi itseoikeutetusti Arto Noras.
Vieraita oli tuvan täydeltä ja tunnelma katossa. Ja konsertissa: yleisö oli niin spontaania, että taputti teoksen eri osien välissä! Ajattelin, että eihän näin kuulu tehdä! Erkki Toivanenkin on opastanut, ettei pidä olla niin innostunut, että ylös esityksen jälkeen noustaisiin! Sellainen kohtelu pitää varata ainoastaan aivan erityisiä tilaisuuksia varten.
Hei haloo! Sain itseni kiinni kaavamaisesta ajattelusta. Miksei saa? Tai kun seuramatkalla ihmiset taputtavat onnistuneen laskun kunniaksi. Miksei niin saa tehdä? Mihin kaavaan meitä ajetaan?
Samaan aikaan kansakunta seisoo yhtenä miehenä Lordin itsenäisyyspäivän juhlan pukeutumisen erikoisoikeuden puolesta.
Erilaisia sääntöjä pitää olla jotta yhteiskunta pelaa. Mutta spontaaniudelle pitää olla tilaa. Siksi Nanson juhlissa oli hauskaa. Kun vielä ruokakin oli hyvää…
marraskuu 24th, 2006 at 8:03
Ei millään pahalla mutta tässä tapauksessa spontaanisuus oli varmasti myös tietämättömyyttä. Juhalla on varmasti monia kavereita, jotka eivät yleensä konserteissa käy ja palkitsevat esityksen taputuksin kun pienikin tauko esitykseen tulee.
Olisin taas viinifriikkinä udellut noista pöytäjuomista. Mitä hyvää oli tarjolla ? Oliko pelkästään Ch. Carsinin tuotteita vai Amican listalta hankittuja ?
marraskuu 24th, 2006 at 9:47
Niinpä niin, Visa, innostat “pieneen” kommenttiin!
Satojen vuosien perinteen (mutta ei kehityksen) jälkeen ns. klassisen musiikin (jota Yleisradiossa on kutsuttu vakavaksi musiikiksi) konserteissa ei “saa” taputtaa teoksen osienvaihdon aikana, laulukonsertissa ei saman säveltäjän kappaleiden välillä. Aikaisemmin, 1900-luvullakin, sinfonian tai konserton osa saattoi olla yleisön mielestä niin vaikuttava, että se aplodeerattiin heti uusittavaksi, ennen kuin päästiin seuraavaan osaan. Etelämmissä maissa taputetaan joskus vieläkin keskellä teoksia. Monet tapaamani taiteilijat jopa toivoisivat suosionosoituksia keskelle teoksia. Miten olisi jazzin tavoin taputukset ja mylväykset hienon oboesoolon jälkeen?
Itse olen intendenttihommissa aina iloinen, kun tulee taputuksia “väärässä” paikassa, sehän tarkoittaa, että uusi, innoittunut sielu on jälleen voitettu upean harrastuksen pariin!
Itse olen paljon pohtinut konserttikäytännön “nykyaikaistamista”. Tulokseksi kehitin Turun filharmonisen orkesterin Skandaali!-produktion (2003), jossa konsertin alkupuoli ennen Stravinskin Kevätuhri-baletin esitystä (Tiina Lindforsin ja ERI:n juhlaa!) oli laajennettu Varaslähtö (jossa eilen taas pitkästä aikaa haastattelin vierailevia taiteilijoita – ja tänä iltana erikoisvierasta Esko Valtaojaa ennen Holstin Planeettojen esitystä) tilattuine näytelmineen. Myös laajojen kokonaisuuksien epätavallinen ohjelmistosuunnittelu on täällä Turussa saanut hyvän suosion. Samoin kuin periaatteeni, ainakin yksi teos uutta musiikkia joka konsertissa: eilen ja tänään britti Joby Talbotin trumpettikonsertto pohjoismaisena ensiesityksenä.
Kokeneena kirkkokuorolaisena esittäisin vielä jatkohaasteen. Sinfoniakonserttihan on kuin jumalanpalvelus, aplodit vastaavat virrenveisuuta (yleisö saa olla mukana), konsertto ehtoollisen jakamista (pappi eli solisti jakaa sanomaa) ja sinfonia tuntuu usein saarnalta. Olisiko Tuomasmessun kaltainen uudistus liian radikaali “arkiseen” sunnuntain jumalanpalvelukseen? Liekö pappi saanut koskaan aplodeja saarnastaan?
Taputtakaa, jos haluatte! Huutakaa bravot, jos siltä tuntuu! Ja tulkaa tapaamaan taiteilijoita ja säveltäjiä – hekin ovat vain ihmisiä!
Ja onneksi olkoon Kaipaisen Jouni 50-vuotispäivänäsi! Kuunnelkaa Radioykkösen juhlakonsertti illalla seitsemältä!