Sata lasissa
Kun Visa vuosi sitten rupesi virittelemään Kannuvalimoa, vastasin heti: jees. Ainoan muistamani kerran olen oikeasti kieltäytynyt jostakin uudesta, kun Seppo Heikinheimo pyysi minua joskus 1980-luvun alussa Helsingin Sanomien musiikkiarvostelijaksi. Olen aina halunnut kokeilla uusia asioita, varsinkin ilman sen kummempaa opettelua. Eli bloggamaan vain, totta kai!
Joten ihan rehellisesti paloin halusta päästä kirjoittamaan pitkästä aikaa ihan omiani, kun olin vasta jäänyt vuorotteluvapaalle ennen Kannuvalimon neitsytmatkaani 27.3.2006. Blogien lukemisesta minulla oli hyvin vähäinen kokemus, mistä olisin sen ajan ottanut? Visa antoi varovasti joitakin periaatteita ja sääntöjä: lyhyitä, rentoja, vapaita juttuja, mieluiten ajankohtaisia, kommentteja tapahtumiin, henkilökohtaisia. Kokoonnuimme pari kertaa Kannuveljien kanssa pohtimaan. Laadin luettelon kaikista mukavista aiheista – ja kuten voit arvata, se oli pitkä (aika vähän olen sitä päässyt kaluamaan!). Ensiaihe oli kuitenkin ajankohtainen: Lennart Meren muistokirjoitus.
Nyt 99 kirjoitusta takanani huomaan, että minä olen kolmikostamme ollut se epäsäännönmukainen. Eli aivan oikeita blogijuttuja – jos niiden sitten pitää olla päiväkirjanomaisia ja lyhyitä ja varsinkin vapaalla tyylillä sylkäistyjä – ei tarkkaan ottaen ole ihan ruuhkaksi asti. Mutta kun on tutkijan luonto ja koulun perua armoton kielellinen itsekritiikki sekä kokonaismuodon imperatiivi, niin täytyy vain pyytää anteeksi: juttuni ovat joskus (…usein, yleensä…) turhankin perusteellisia ja valmiita paketteja. Tämän huomaan siitäkin, että mitä spontaanimmin kyhätty, sitä enemmän kommentteja teiltä lukijoilta saan. Kiitos jokaisesta!
Minä olen sellainen suomalainen, että vastaan varmasti, vaikkei kysyttäisikään. Huomaan kirjoittaneeni kaikista Kannunvalimon 14:sta aiheryhmästä (eniten kulttuurista, elämästä ja politiikasta; maisterintutkinnossani on myös valtio-opin arvosana, mistä olen erityisen ylpeä!). Joo, tiedetään, minulla on aina sanottavaa, mielipide tai parannusehdotus. Tämän koin erityisen vaikeaksi henkilökohtaiseksi ongelmaksi työssäni Turun kaupunginhallinnossa.
Niinpä Kannuvalimo on ollut minulle myös puhdistautumista, irtautumista, elvytystä, innostusta, paluuta kohti ominta olemustani. Viimeisinä työkuukausinani Turussa en oikein tunnistanut enää sitä itseäni, joka mieluiten haluaisin olla. Usein yön rauhassa tietokoneeseen Kannujuttua naputellessani olen saanut kokea nautinnollisia flow-hetkiä, jotka ovat vauhdittaneet myös “oikeaa” työntekoa.
Niin, frouva sanoo, että Kannuvalimon palkkiot ovat aika pienet. Niin, mitähän sadasta jutusta olisi voinut saada…? Ehkä muutama niistä olisi mahtunut jollekin maksullisellekin kanavalle. Mutta se ei ole se pointti. Tämä on, katsos, äijien blogi, nykyaikaa, ollaan vähän niin kuin nuoria taas…
marraskuu 29th, 2006 at 7:34
Kiitos TP mukavista jutuistasi. Nyt kun tässä alkuaikoja muistelet niin muistatko vielä mitä viiniä oli lasissanne kun Kannuvalimon kuva otettiin. Kyselen ihan uteliaisuuttani
Mukavaa loppuvuotta ja lisää juttuja
marraskuu 29th, 2006 at 9:11
Moikka Pena,
.
Se on Chardonnay dei Sassi Cavi, sehän näkyy kuvassakin
Viini on vähän niinkuin Kannuvalimokin, raikas, kuiva ja pirteän hapokas…
Visa
marraskuu 29th, 2006 at 12:38
Jaa, että nuoria taas… Hei, äijät, ettehän te koskaan mitään muuta ole olleetkaan! Älkääkä liikaa äijätelkö. Onhan teillä uskollisia naislukijoitakin. Ja Sinä, TP, käsittääkseni et liian usein kirjoita niin, että olisi jotain lasissa, vaikka muuten vaikutat siltä, että aina tai melkein aina on sata. Mukava teidän kaikkien juttuja on lueskella arkien kevennyksiksi. Vilkaisu valimoonne aamulla, kerran keskipäivälläki ja sitten taas kottiin lähtiessä piristää. Kiitos!
p.s. tuo Arvelako se aina niitä viinejä? Hyviähän ne aina joskus,antavat lystisti vauhtiakin, mutta ei aina. Minä kyllä nauttisin sen valaja Visan kalasopan kera ihan vaan raikasta vettä.
marraskuu 29th, 2006 at 18:44
kiitokset blogeista,en osaa kommentoida,asiat on
niin selkeästi tuotu esiin. Mielelläni luen, monta kertaa päivässä luen,viisastukseni hienoista kirjoituksistanne, ottakaa se huomioon,minulta puuttuu koulu sivistys kokonaan. Olen utelias, joka kuuluu
tiedon haluun, ei sivistykseen.
Älkää vaan lopettako, vaikka Turusta saitte tarpeeksenne,ymmärrän kuinka Turun päättäjät suhtautuvat kulttuuriin.
marraskuu 30th, 2006 at 14:30
Hyviä juttuja on ollut – siitä kiitos.
Lopettaa ei saa, maksu tulee kyllä aikanaan.
Ei muuta kuin lisää juttuja Turusta, turkulaisuudesta ja muustakin.
joulukuu 1st, 2006 at 0:03
Hei, kiitos teille kaikille, ystävät! Tarkoitus ei ollut kalastella kehuja, vaan tehdä ihan itselleni pieni analyysi vuodesta, joka on ollut erikoinen jopa minun kiertolaiselämässäni! SATA on vain niin maaginen luku – ihan kaipaa vanhaa Sibelius-seteliä, joka oli TOSI iso raha! Tai sata sinfoniaa, jonka on ylittänyt vain muutama ihminen maailmassa: Leif Segerstam taitaa olla jo kaikkien aikojen maailmanennätysmies, 160 ja risat… Tai vuodet. Tai kilot. Tai prosentit. Sata päälle ja hatanpäälle, niin kuin Tampereen-Vaari sanoi.
Kyllä jutut jatkuvat, eihän tätä voi lopettaa, taaskaan edes kello 0.01. Ja seuraava kirjoitus on jo tuolla hyllyllä odottamassa, että kello napsahtaa…
joulukuu 1st, 2006 at 14:02
Yeps, ihan kiva näitä on käydä lukemassa stadilaisenakin.
Mietin äsken, että mikäköhän se sininen talo oikein on, jota ollaan purkamassa.
Mutta puretaanhan Helsingissäkin Katajanokalla (tai on jo purettu) vanha, vankka punatiilinen talo, josta varmaan olisi saanut makean kovanrahan talon. Sitten vielä kaikenmaailman Sankariarkkitehdit vielä puolustelivat sen purkamista. Saamarin tunarit!