Lapsuusajan Helsingin Maunulassa oli kolme kulttuurin keskusta, uusi ostoskeskus sekä Metsäpurontiellä parinsadan metrin päässä toisistaan kirjakauppa ja Rantalan urheiluvälineliike. Perheemme muutti Haagan Krankantieltä Maunulaan osoitteeseen Pirttipolku 18 muistaakseni vuonna 1965, jolloin olin seitsemän ikäinen. Teen silloin tällöin vieläkin nostalgiatrippejä Maunulaan enkä voi olla ihailematta rivitalojemme arkkitehtonista ja kaupunkikuvallista tyylikkyyttä. Taisivat olla ihan moderneimpia maassamme, sillä sisään astuttiin suoraan talojen suuntaiselta kadulta – siis polulta.

Kirjakaupan talossa oli myös yleinen sauna, jossa emme kuitenkaan käyneet, sillä Pirttipolun, Liesipolun ja Malkapolun taloilla oli oma yhteinen sauna siellä toisessa päässä, polkujen yhtymäkohdassa, elintarvikekaupan takana. Siellä oli myös autotalleja sekä hiekkakenttä, jossa kävi sirkus elefantteineen. Ja vähän matkan päässä kiirehti Tuusulantie, jonka risteys Pakilantien ja Oulunkylästä päin tulevan Käskynhaltijantien kanssa oli aikamoinen liikenteen umpisolmukohta. Kunnes rakensivat paikalle moottoritien siltoineen ja ramppeineen.

Rantalalta ostettiin sukset ja mailat ja kaikki vikkelän pojan tarpeellinen tavara. Melkoisesti kulki vuosia välistä, ennen kuin tapasin ensimmäistä kertaa kauppiaspariskunnan pojan Iiron. Olin jo kasvanut parran myötä ulos Cantores Minores -poikakuoron mustasta kaavusta, mutta vierailin joskus kouluttajana kuoron leireillä. Ensimmäinen muistikuvani Iirosta on Ruokolahdelta, jossa hän leirikeskuksen pihalla soitti omaan, omapäiseen tyyliinsä keyboardia – lumihangessa.

Itsekin taisin joskus irrotella illanvietossa nuorempien kauhuksi, mutta tämä junioriammattilainen oli sitten aivan eri asia. Pikkukanttorit lienee ollut Iirolle kipinä klassisen pianon opiskeluun New Yorkissa. Opinnot Ågelin pop – jazz -opistossa ja Sibelius-akatemian jazz-linjalla Iiro otti kai niin sanotusti vakavasti, sillä hänestä tuli myös verraton muusikko, ei vain soittaja. Trio Töykeät on esiintynyt yli kaksi tuhatta kertaa 43 maassa, ja Iiro on tempaissut Mozartin A-duuri-pianokonserton varmaan kaikkien suomalaisten sinfoniaorkesterien kanssa, myös Turussa. Sellaiseen ei riitä pelkkä pokka – edes se Iiron kuuluisa – vaan tarvitaan myös taitoa ja tietoa, siis taidetta.

Omalla persoonallaan Iiro iirottelee myös televisio-ohjelmassaan. Vaikka se on muodoltaan vielä hitusen kömpelö (tarvitaanko hiljaista, hymyilemätöntä yleisöä kaikki studio-ohjelmat tappavaksi taputuskoneeksi vai pikkutuhman tanttaparin verukkeeksi?), Iiron luonnollisuus ja myönteisyys imaisevat myös musiikkivieraat mukaansa. Tuoreimmissa ohjelmissa Iiro on päässyt kiittelemään kahta tärkeää opinahjoaan, Ågelia (vieraana legendaarinen rehtori-levyraatikko Klaus Järvinen) sekä Pikkukanttoreita lämpimän herkistävällä tavalla.

Iiro Rantala on niin pahuksen hyvä, että häneltä voi ja saa ja tulee odottaa aivan mitä tahansa. Toistaiseksi hän on kulkenut omaperäisellä tavallaan vielä muiden jo ajamia raiteita. Aika olisi jo kypsä hänen topparoikkansa alkaa rakentaa uutta rataa, joka varmasti kulkisi horisonttiin ilman perspektiivin näköharhaa – Iiron luovuutta kun ei mikään fysiikan laki tunnu rajoittavan.

Seuraava Iirottelu TV1:ssä tiistaina 2.1. klo 19.10 sekä uusintana keskiviikkona 3.1. klo 14.10 – laulajan äänenmuodostuksen saloja pohtivat lied-laulaja M.A.Numminen, toisen polven professori Petteri Salomaa sekä sopraano Mari Palo ja dj Sane.

Kuva: Tanja Ahola (Fazerin konserttitoimisto)

Vuoden vaihteen tienoille osuu suoranainen vallankumous: liikkeellä olevien eurojen arvo ylittää liikkeellä olevien dollareiden arvon! Vallankumouksella on suuri symbolinen merkitys. Yhdysvalloissa euroa pidettiin alkujaan Mikki Hiiri –rahana eikä sen menestykseen uskottu.

Viisi vuotta liikkeelle laskemisen jälkeen eurosta on kuitenkin tullut maailmanvaluutta, joka syö kaikilla ulottuvuuksilla dollarin ja sitä kautta Yhdysvaltojen johtavaa asemaa. Liikkeellä olevien eurojen arvo on suurin piirtein kaksinkertaistunut verrattuna euro-maiden kansallisten valuuttojen arvoon vuoden 2001 lopussa.

Dollarin asema on toki maailmantaloudessa edelleen tärkeämpi kuin euron. Valuutan arvostuksen ehkä tärkein mittari on, minkälaisen painon keskuspankit antavat sille reservivaluuttana. Toisin sanoen, mihin valuuttaan ne uskovat pitäessään kansallisia valuuttareservejään. Ja siinä Yhdysvaltain dollari on yhä säilyttänyt asemansa. Yhä noin 60 prosenttia kansallisten keskuspankkien reserveistä pidetään dollareissa.

Mutta euron asema vahvistuu kaiken aikaa paljolti Yhdysvaltain ulkopolitiikan ansiosta. Viimeksi Iranin keskuspankki siirtyi dollareista euroihin. Monet muut maat Aasiassa ja Lähi-Idässä ovat muuttaneet valuuttakorejaan vähentämällä dollareiden osuutta ja lisäämällä euroja.

Onko tällä historiallisella muutoksella lopultakaan merkitystä? Sillä on ainakin symbolinen merkitys. Dollarisaatiota, siis Amerikan dollarien käyttöä maailmanlaajuisena valuuttana, on pidetty yhtenä Amerikan vaikutusvallan ilmentymänä. Antaako eursaatio, eurojen leviäminen maailmanlaajuisena valuuttana, samalla tavalla vaikutusvaltaa EU:lle?

Pelkään pahoin ettei. Luettuani uutisen vallankumouksesta mieleeni palautui vuonna 1999 käymäni keskustelu johtaviin amerikkalaisiin think tankeihin kuuluvan Hudson instituutin asiantuntijan kanssa euron vaikutuksesta Yhdysvaltain johtajuuteen. Hänen mielestään amerikkalaisilla ei ole mitään huolta niin kauan kun eurooppalaiset eivät pysty tukemaan valuuttaansa puhumalla yhdellä äänellä talouspolitiikassa.

Ja tähän emme pysty.

Tapaninpäivän jälkeisessä päivässä on hyvää se, että pääsee taas käsiksi kunnolla mediaan. Havahduinkin aamuyöllä painettuun sellaiseen tosivahvalla kolahduksella kun päivän lehdet putosivat luukusta kynnykselle. Eilen oli suomalaisten kotiin jaettavien päivälehtien ilmoitusmarkkinoinnin ilon päivä: alennusmyynnit alkoivat. Sinä päivänä ei ole niin tarkkaa toimituksellisen aineiston ja mainonnan välisessä suhteessa. Vielä kun toimituksellinen aineistokin tuppaa olemaan kolareita, tulipaloja ja muita tragedioita.

Kun päivän lehdet eivät pitkälle riittäneet, piti jatkaa muun painetun median pinon purkua. Sieltä vastaan tuli Akateemisen Kirjakaupan kirja-ale -katalogi. Olin sen säästänyt varta vasten.

Alennusmyynnit ottavat minua päähän, kirja-ale erityisesti. Joulun jälkeen muuhun ale-rumbaan on jo tottunut ja sen ymmärtää. Aamun mediassa todettiin, että joulumyynti oli pettymys monella saralla, mm. ulkoiluvaatteissa. Kirjat taas ovat buumissa, huippuja myydään enemmän kuin koskaan, tosin paljon jää vähälle myynnille ja floppejakin tulee.

Talouden realiteetit tuntien kirjakaupan ale-luettelon lukeminen on surullista. Kun kirja minulla ainakin on lukemisen jälkeen talteen laitettava hyödyke, tekee pahaa huomata ostaneensa nyt 5,90 maksavan kirjan tovi sitten hintaan 27,90. Ja vielä kun se lisäksi sattuu odottamaan lukuvuoroaan…

Nimenomaan kirjakaupassa on tuotu esille, että ’alennusmyynti on aina loppuunmyynti’. Mutta näinhän se ei ole. Tietyistä kirjoista otetaan lisäpainoksia pelkästään alennusmyyntejä varten nyt ja taas jonkun hetken kuluttua.

Akateemisen katalogia lukiessani harmittaa vaikkapa kaverini Markku Haapion puolesta, jonka täysin ajaton ja loistava ’Leikelautanen’ myydään loppuun naurettavalla 5,90 –hinnalla. Tai Kimmo Jylhän ’Raku’ hintaan 3,90. Ostakaa nyt pino kumpaakin kun halvalla saa, lahjoiksi ensi jouluun. Harmillista on, että tekijät ei tuosta enää saa kuin joitain senttejä.

Kirja-ale on kirjanystävän juhlaa, vai onko?

Jotenkin tämä Helsingin-matkailu on nyt lisääntynyt. Vuonna 1988 muutimme sieltä pois, kuusi vuotta Lahdessa, kuusi Tukholmassa, ja kuuden Turun-vuoden jälkeen magneetti on taas alkanut vetää puoleensa.

Eilen köröttelimme aurinkoista ja kerrankin rauhallista ykköstietä kotiin päin Turkuun. Sopii näin ei-vieläkään-itseään-turkulaiseksi-tuntevana ihmetellä, kuinka kauan tätä Iisakin-moottoritietä on rakennettu. Tampere sai omansa, Lahtikin jo ajat sitten – ja nyt vielä uuden radankin. Monia syitä on minulle tarjottu, kuten: 1. Helsingin-Vuosaaren satama pitää saada valmiiksi ensin, etteivät turkulaiset saa omalleen kohtuutonta E18-etua. 2. Turkulaisilla on huonot kansanedustajat. 3. Ykköstie ei ole tie, vaan turkulaisvitsi. 4. No nehän ovat vain turkulaisia, ovat muutenkin saaneet aina liikaa. Hyvät lukijamme: kertokaa, miksi kärsimys on jatkunut niin kauan!

Paimion ja Lahnajärven välillä on alue, jolloin YLE:n kaikki radiokanavat yksinkertaisesti häipyvät. Autoradio etsi taas eilen epätoivoisesti, mutta ei löytänyt parempaa kuuluvuutta. Moni kiintoisa keskustelu, sinfonia sekä Knalli ja sateenvarjo on jäänyt ilman huipennusta. Kaupalliset kanavat paasaavat häiriöittä. Tällaista oli muistaakseni 1960-luvulla, kun isä autoradion osti. Onko tämäkin turkulaisvitsi?

Joulun alla ajoin Helsinkiin, pikku kiireessä, klo 15:n jälkeen. Ennen Piikkiötä hieno tienvarsiopaste ilmoitti: ”Tienkunnostustöitä” ja muuttuva liikennemerkki: 80. Meni kilometrejä monia, kunnes sähkötaulu kertoi: 60. Kilometrikaupalla. Kovin oli modernia tienkunnostusta, ei yhtään konetta, ei yhtään miestä, tie kunnossa. 80:n alueella tuntui, että kaikki muut ajoivat sataa. Koska mitään ei näkynyt, kuudenkympin alettua kaikki muut ajoivat sataa, minä kahdeksaakymppiä. Numeropalvelu antoi tielaitoksen päivystysnumeron: ei vastausta, ei tiedotetta, ei mitään. Joulukiireitä?

No harvemmin sitä onneksi autolla täytyy lähteä kauas itään. Bussilla on helpointa Turun-päässä, Uudenmaantullista vain hyppää mukaan (hieno nimi pysäkille, ovat vissiin bussit siinä jo vuosisadat pysähtyneet), ja vuoroja riittää päivän mittaan nelisenkymmentä. Viime aikoina Helsinkiin on tultu säännöllisesti myöhässä, usein vartin verran, joskus enemmänkin. Matka on kuitenkin sujunut normaalisti, pientä ylinopeutta koko ajan, mutta kun pitäisi olla Kampissa, jonotellaan jossakin Munkkivuoren – Meilahden maisemissa. Viimeksi mukavaa tookshouta tarjonnut kuljettaja kuulutti Munkan Hesen valoissa: ”Jaa, nyt näyttää liikenne taas siltä, että kiireisimpien kannattaa ottaa raitiovaunu, jos aikoo ehtiä ajoissa Helsinkiin”. Onko kilpailu junan kanssa niin kovaa, että aikatauluja ei voida präntätä oikeiksi?

Illalla täytyy paluumatkaisin tulla Salon kautta koukkaavalla bussilla. Pari kertaa sitten se lähti kiertelemään jonnekin aarniometsiin, pimeässä ja puolitorkuksissa en käsittänyt, missä ollaan. Jotenkin kai päädyttiin moottoritiellekin, josta sitten palattiin jossakin vaiheessa vanhalle ykköselle. Seuraavalla kerralla olin valppaana ja reitti selvisi. Oli pakko kysyä kuljettajalta koukkauksen syytä. ”Halikko on halunnut oman pysäkin. Joku on sitten keksinyt, että pitää mennä välillä moottoritielle, vaikka siitä tulee kahdeksan kilometriä matkaa lisää. Kukaan kuljettajista ei sitä ymmärrä.” Ymmärtääkö joku matkustajista?

Hyvää matkaa kuitenkin Helsinkiin! Muistakaa kääntyä Kuninkaantieltä oikealle Bembölen (kuva) kohdalla!

Kuva: Espoon kaupunginmuseo

Istuin viime viikolla Helsingin Pohjoisespan Strindbergillä aikaa tappamassa kuoroharjoituksen ja Meidän elämämme -elokuvan (Das Leben der Anderen *****) välillä (mustikkapiirakkaa, kaakaota, kermavaahtoa), kun Tiernapojat ilmestyivät kahvilaan. En nähnyt esitystä kulman takana, mutta kuulin. Ja hyräilin mukana.

Kouluni SYK:n musiikinopettaja Eila Puumala, ääneltään ja olemukseltaan oikea Wagner-sopraano, oli Nervanderinkadun koulutalon joulujuhlien sielu. Hän säesti lukuisat yhteislaulut sekä Tiernapojat, jotka hän oli tiukasti valmentanut. Minut hän kaappasi mukaan vuonna 1966 ensimmäiseltä luokalta ja ilmoitti, että minusta tulee ”uusi Kim Borg” (koulun entinen oppilas). Niinpä sitten hämyisän ja nimensä mukaisen juhlasalin lavalla lauloin isän valkoisessa kauluspaidassa, puumiekka vyöllä ja kruunu sekä musta nailonsukka päässä aariani ”Hoo, jos minä olen musta” sekä muut dramaattiset oululaislaulut. Kävimme myös kahdella keikalla, Kalastajatorpalla sekä Finnairin pääkonttorissa koulun naapurissa Kansallismuseon takana. Sain silloin poikasopraanona ensimmäiset palkkani laulamisesta, ensin kunnon illallisen ja lentoyhtiöltä oikeaa Suomen rahaa. Tämä joulu on siis 40-vuotistaiteilijajuhlani!

Kolmantena vuonna minut korotettiin Herodekseksi, ja seuraavana vuonna opettaja Puumala suorastaan pakotti minut Cantores Minores -poikakuoroon – ja määräsi vielä kerran tuohon kunniakkaaseen kuninkaan rooliin. Ruotsin Radion Sinfoniaorkesterin pitkällä Euroopan-kiertueella vuonna 1994 ylikapellimestari Esa-Pekka Salonen kysyi minulta, muistanko vielä SYKin tiernapoikia. No totta kai – mutta sen olin unohtanut, että Herodeksena nöyryytin Murjaanien kuningasta, vuotta nuoremman luokkatason reipasta laulajapoikaa, tulevaa maailmankapellimestaria.

Sittemmin koulutin monet Tiernapojat vanhempieni Pakilan kansakoulussa. SYKin abivuonna 1976 päätimme tehdä Tiernapojat vielä kerran ja saimme siihen luvan. Keräsimme luokkatasomme parhaat laulajat, taisi olla neljä möreää bassoa, ja sovitin musiikin uudestaan. Huippupikajuoksija Taina Aho säesti, Töölöstä Etelä-Haagan uuteen taloon koulun mukana muuttaneella perinteikkäällä Steinwayllä.

Ensimmäisen juhlan jälkeen järjestettiin ylimääräinen opettajainkokous. Herodeksen alle kaksivuotiaita poikalapsia tappamaan lähettämän Knihdin paluumusiikki, Bonanza-televisiosarjan teema, ei arvoisien opettajien mukaan ollut sovelias tarkoitukseensa. Mutta todellinen historiallinen vääryys oli suuri kirves – punaisella maalilla ruiskutettu – joka oli enemmän itäkarjalaisen kuin lähi-itäisen tyylinen. Opettajankokous päätti peruuttaa toisen juhlan esityksen.

Olen ollut aina kova neuvottelemaan, joten pikakäynti opettajanhuoneessa synnytti kompromissin: pahennusta herättävät kohdat poistettiin ja huiman menestyksen saanut show pääsi pannasta.

Lahden-kodissamme esitimme jouluvieraille Tiernapoikia perheemme voimin. Tähtipoikana oli yksivuotias Elis-poikamme (äidin sylissä), tähden muotoinen päähine iloisen naamataulun kehyksenä. Ikimuistoisin esitys oli sitten seuraavana kesänä, juhannusaaton iltana Bromarvin-saaren hiekkarannalla, samalla tähtivirityksellä. Ruotsalaisvieraitamme, psykologiperhe Åke, Marie-Claire ja Svante Lundebergiä varten organisoitiin tekstilaite (Varpu Kinberg), ja hiekkalavalla mekastivat kaksi intendenttiä ja lavastaja. Lämpimän yön tarjoiluna oli mämmiä ja glögiä ynnä muuta Supfvisefestivalin henkeen sopivaa.

Niinpä niin, mainoksen sanojen mukaisesti: näiden kuvien välillä on 40 vuotta ja paljon… laulua. Jääkööt kuitenkin vain muistikuviksi. Eila Puumalalle kiitos tehokkaasta valmennuksesta. Vieläkin menee Tiernapojat ulkomuistista. “Hoo, miksi olet…?”

Kuva: Postimerkki ajalta jolloin pojat oli rautaa ja rahat markkaa.

Europan unioni on vaikeuksissa. Juuri ilmestyneen ns. Eurobarometrin mukaan unionin kannatus on vähentynyt ja vastustus kasvanut. Vain 53 prosenttia vastanneista antoi myönteisen vastauksen väittämään ”Jäsenyys Euroopan unionissa on ollut maalleni hyvä asia” ja vastaavasti väittämä ”jäsenyys Euroopan unionissa on olut maalleni huono asia” saa 16 prosentin kannatuksen. Loput ovat sitä mieltä, että jäsenyys on sekä huono että hyvä asia.

Merkittävää on se, että keväällä 2006 julkaistun edellisen kyselyyn verrattuna hyvänä asiana näkevien osuus on pudonnut kaksi prosenttiyksikköä ja huono asia –vaihtoehdon kannattajien kasvanut kolmella prosenttiyksiköllä.

Suurta dramatiikkaa ei asiaan kuitenkaan liity. Pitkässä juoksussa hyvänä asiana pitävien osuus on viimeisen kymmenen vuoden aikana vaihdellut 48 prosentista 56:een. Jäsenyyttä huonona asiana pitävien osuus ei kuitenkaan milloinkaan ole ollut enemmän kuin 17 prosenttia. Joten lähellä ollaan.

Ei ole yllätys, että Irlantilaiset ovat tyytyväisimpiä. Vihreillä saarilla peräti 78 prosenttia vastanneista katsoo jäsenyyden olleen hyvä asia. Irlantilaiset ovat perinteisesti olleet kärjessä. Ei myöskään ole yllättävää, että listan pohjimmaisena on Iso Britannia. Vain kolmannes briteistä on sitä mieltä, että jäsenyys on ollut hyvä asia.

Mutta Suomikin on varsin alhaalla. Vain 39 prosenttia meistä vastasi kysymykseen myönteisesti.  Britannian lisäksi alapuolellemme jäivät vain Unkari ja Itävalta. Habsburgien perilliset eivät siis näytä hommaa rakastavan. Sen sijaan naapurimme Ruotsi (49%) ja Viro (56%) ovat selvästi yläpuolellamme.

Miksi suomalaiset eivät näe unionia hyvänä asiana? Vastauksia on yhtä monta kuin vastaajiakin. Mutta näin vaalien lähestyessä voisi olla hyvä asia, kerrankin puhua unionista ja jäsenyydestä. En ole huomannut, että esimerkiksi hallitus kertoisi kansalaisille, mitä hyvää jäsenyys on tuonut. Olisi hyvä, jos vastuulliset tahot toisivat unionin konkreettisia hyötyjä esille. Kyllä niitäkin löytyisi.

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa – ihana valkeus, satusetä Zacharias Topeliuksen ja suomentaja K.A.Hougbergin runoilema maisema Turun Tonttumäellä eilen illalla. Hugo ja minä riemuitsemme!

Kovin mieluusti olisin nähnyt Helsingin Vanhankirkon puiston valkoisena jo päivää aikaisemmin. Toivon, että joulukonserttimme toi kuulijoillemme ainakin mielen valoisuutta. Sympaatti-kuorollemme se on jo 27-vuotinen perinne, maailman ainoalle kuorolle, jonka uudeksi jäseneksi pääsee vain alttarin kautta. Me perustajanuoret lauloimme tuolloin kaikki Eero Erkkilän räjähtävän kiihkeällä ja sytyttävällä johdolla hänen loisteliaassa Katedraalikuorossaan Helsingin tuomiokirkossa. Muuan keikka (ja Liisa Järnefelt, sittemmin Lindeberg-Lindvet) kokosi meidät yhteen. Ja siitä pitäen olemme laulaneet ja viettäneet yhdessä joulunajan sunnuntain sekä Vapunpäivän. Sisäisin siirroin ja ulkopuolisin hankinnoin olemme kahdeksan avioparia, joilla on yhteensä 22 lasta. Heistä useat on jo kutsuttu uuden polven jäseniksi ripille päästyään. Ja meidän laulajaveteraanien kanssa musisoi joulukonsertissa lastemme, siis nyt jo nuorten, oma orkesteri.

Joulu on siten sympaateille ystävyyden, lyhyen rauhoittumisen yhteishetken sekä rakkaiden joululaulujen juhla. Parisenkymmentä niitä mahtuu ohjelmaan kerrallaan. Viimeiset, Maa on niin kaunis, Ave maris stella, Rauhaa, vain rauhaa sekä Jouluyö, juhlayö lienevät päättäneet juuri tässä järjestyksessä konserttimme ainakin kahdenkymmenen vuoden ajan. Muita sitten vaihdellaan ja aina on mukana jotakin uutta – jonka synnyttämiseen itsekin syyllistyin tänä vuonna.

Olen pyrkinyt antamaan kaikkien tuntemille ja rakastamille lauluille ihan pikkuisen erilaisen ilmiasun markettien sähköisen sointitapetin vastapainoksi. Toivon, että yllättävä tauko, hidastus tai korostus, ehkä uudenlainen tempo tai voimakkuus antavat kuulijalle pienen aksentin, huutomerkin, jopa kysymysmerkin, pysäyttäen ajan vain hetkeksi, yhden ajatuksen mittaisesti, juuri tuon laulun sanomaan – joka antaa voimaa kohottautua irti märänasvaltinmustasta, sekunneittain tikittävästä arjen käskymuodosta.

Emme ole teettäneet yleisöstämme tutkimusta, sillä me kaikki tiedämme, että he ovat ystäviämme, kaikki runsaat kolme sataa kuulijaamme. Me olemme heille joulun perinne, aivan niin kuin kymmenet, kymmenet ja taas kymmenet kuorot joka puolella maatamme omille kuulijoilleen. Liekö yhtään kuoroa, joka ei laulaisi joulun säveliä ja juhlaa ystäviensä sydämiin? Toivottavasti ei.

Kaikki kauniit muistot palaavat taas mieliimme, joulun lauluissa, mauissa, tuoksuissa, kosketuksessa, kirkkaudessa, lapsuutemme ja nuoruutemme tunnemuistissa. Nautitaan, pidetään siitä kiinni, vähän aikaa. Joulusta, yhdessä.

Kuva: Vanhakirkko ei-toissapäiväisessä asussaan (Helsingin kaupunginmuseo). Mukava ajatus, että tämän(kin) kirkon on suunnitellut Engel (1826).

Joulu lähestyy ja kaikenlaisten asioiden tärkeysjärjestys muuttuu. Nyt rakennetaan joulua, ajatellaan lähimpiä ja yritetään olla vähemmän kiireisiä.

Olimme vaimoni kanssa lauantai-iltana kutsuttuna ystäväpariskuntamme perinteisesti järjestämään joululauluiltaan. Paikalla oli paljon väkeä ja siellä pidettiin viisaita puheita. Yksi niistä oli illan isännän avaus jossa hän, kiireinen yritysjohtaja, totesi että nyt on se aika vuodesta, jolloin pitää olla varaa ajatella jotain muutakin kuin sitä päivittäistä liiketoimintaa. Hänen mielestään vuodessa on päiviä riittämiin siihen tarkoitukseen.

Voi miten oikeassa hän onkaan!

Me täällä Kannuvalimossakin ryhdymme miettimään kaikenalaista muutakin kuin normaalia päivittäistä puuhastelua. Siihen puuhasteluun kuuluu tämä Kannun täyttäminen.

Emme lupaa loppuvuoteen mitään varmasti. Muuta kuin että juttuja tulee, mutta koska ja minkämoisia?
–
Kannuvalimon loppusyksy on ollut innostava. Lukijoita on käynyt enemmän kuin koskaan ja käyntiin lähteneet keskustelut ovat olleet hurmaavia! Kiitos kaikille siitä!

Hyvää jouluviikkoa!

PS. Haimme eilen joulukuusen lähimarketin pihalta. Kaunis käpykuusi se on (35 euroa). Tuskailujen jälkeen se on jalassa, suorassa ja koristeltu. Jopa sähkökynttilät palavat kun taas on ostettu uusi sarja (7,98 euroa). Hupaisaa miksi erilaiset joulun lamppusarjat lakkaavat toimimasta säilytyksessä ollessaan? Niin vaan käy melkein aina. Nyt ostettiin myös varalamppuja 3 kpl (2,50 euroa). Kynttiläsarjassa on 16 lamppua. Kannattaa siis ostaa uusia sarjoja, eikä varalamppuja…

”Kilpailuttaminen mullisti kuntatalouden” kerrottiin SST:n välittämässä uutisessa eilen. Huomasin uutisen Taloussanomien nettisivuilta. Uutinen perustui professori Tuomo Martikaisen ja tutkija Sami Fredrikssonin kirjaan Kilpailuttamisen kokemukset.

Uskon hyvin, että kuntatalous säästää 20-30% erilaisissa ostoissaan, kuten kirjan esittelyuutisessa kerrotaan. Ja positiivista on, että erilaiset monopolit pystytään sitä kautta purkamaan.

Kun itse tarkastelen asiaa mainosmiehen, ravintolaelinkeinon ja kulttuurin näkökulmasta, olen kovasti eri mieltä. Kilpailuttaminen, niillä kriteereillä kun sitä nyt tehdään, ei useinkaan ole oikea tapa ratkaista palvelujen tuottajia julkisessa taloudessa.

Ymmärrän, että kun ostetaan asfalttia, betonia, rakentamista, koneita ja laitteita, ollaan aika lailla selvillä vesillä.

Mutta jos tuotteena on markkinointiviestintä, miten verrataan erilaisten luovien ja käytännön ratkaisujen erinomaisuutta muuten kuin hintaa vertaamalla? Varsinkaan kun päättäjillä ei ole pääsääntöisesti erityistä kompetenssia näiden asioiden arviointiin?

Tai valittaessa jonkun tilaisuuden ruoka/cateringtoimittajaa? Jäin kovasti miettimään viime keväänä tätä meidän EU-puheenjohtajavuottamme ja sen ruokapalveluita. Jos kaikki kilpailutetaan, saadaanko sitä mitä halutaan tarjota? En tiedä miten kävi.

Varsinainen kukkanen löytyy kulttuurista. Miten sitä kilpailutetaan? Alkuviikolla luin jostain, että eduskunnan tilintarkastaja kiinnitti huomiota, ettei eduskunta ollut kilpailuttanut kohteita valitessaan juhlapaikkaa satavuotisjuhlilleen. Ooppera valittiin. Olisihan toki ollut mielenkiintoista tietää vaikkapa mitä Seinäjoen Tangomarkkinoilla olisi ollut tarjottavana?

Opetusministeri Tanja Saarela luovutti eilen säveltäjä Mikko Heiniölle yhden tämänvuotisista Suomi-palkinnoista. Pitkästä aikaa myönteinen uutinen kaupunkimme kulttuurista – ja vielä samana päivänä kuin viisi turkulaista tutkimushanketta nimitettiin huippuyksiköiksi muun maan 13 hankkeen ohella.

Mikko Heiniö on monen roolin mies. Hän voisi elää onnellisena niin säveltäjänä, musiikin tutkijana, yliopistomiehenä, kirjailijana, monen yhteisön puheenjohtajana kuin varmaan ihan tavallisena ihmisenäkin, mutta hän lienee jo varhain päättänyt yhdistää nuo kaikki paitsi viimeisen. Menestyssäveltäjä, palkittu tutkija ja professori ei ole tavallinen ihminen. Mikon seurassa joutuukin aina vähän pinnistelemään, niin kokouksissa kuin illanistujaisissakin, pysyäkseen hänen ajatustensa vauhdissa. Ja suoraan hän sanoo, asiasta kuin asiasta, ja jääräpäisesti, monen maratonjuoksun tuomalla sitkeydellä. Ehkäpä juuri siksi hän on saanut niin paljon aikaan suomalaisessa ja pohjoismaisessa musiikkielämässä.

Annettakoon Mikolle anteeksi, että hän on syntyjään tamperelainen. Mutta vuodesta 1985 hän on vaikuttanut kaupungissamme niin Turun yliopiston musiikkitieteen professorina kuin tuotteliaana säveltäjänä. Filharmonikkojen nimikkosäveltäjäksi hänet nimitettiin vuonna 1997 ja orkesterilla on ollut ohjelmistossaan peräti 17 hänen sävellystään, joista muutama on jopa levytetty. Suurin menestys oli Turun tuomiokirkon 700-vuotisjuhlaooppera Riddaren och draken vuodelta 2000, jonka esitykset ja levytys saivat mainion vastaanoton myös kansainvälisesti. Mikon uran suurin teos kuultiin nyt syksyllä Kansallisoopperassa. Käärmeen hetki oli varsinainen seikkailu – ja etenkin väliajan jälkeen aivan huikeaa musiikkidramatiikkaa.

Kuulemma uransa oudoimman sävellystilauksen Mikko sai minulta. Olin pyöritellyt ajatusta Turun kulttuurihistorian yhdistämisestä nykyaikaan jollakin erikoisella ja ainutlaatuisella tavalla. Niinpä marssin Mikon puheille ja kysyin, voisiko hän säveltää teoksen, jonka sisässä olisi Joseph Haydnin trumpettikonsertto. Tarkoitus oli yhdistää kaksi aikakautta (”Two Ages”), eli Turun Soitannollisen seuran syntyajan ja oman aikamme, sekä näiden aikakausien suosikkisäveltäjät Haydnin ja orkesterin oman kotisäveltäjän (eli toiset ”Two H’s”). Syntyi Envelope, musiikillinen silta Turun kulttuurihistorialle. Oli ilo saada esitellä juuri tämä teos Pohjoismaisten orkesteripäivien kymmenille vieraille – vastaanotto oli erinomainen. Valitettavasti Envelopea ei vielä ole kyetty levyttämään, koska levytystoimintaa ei ole Turussa katsottu tarpeelliseksi.

Mikko Heiniön ja Juha Siltasen Kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 kuninkaallinen oopperasuunnitelma on hukkunut Turun kulttuuribyrokratiaan, eikä teoksen ehtiminen valmiiksi ole enää varmaa. Mutta NiMikkösäveltäjän muuta musiikkia kuullaan Turussa kantaesityksenä jo ennen vuotta 2011.

Parhaimmat onnittelut Mustainveljestenkadun Mikolle!

Turun filharmonikkojen Mikko Heiniö -sivut

Kuva: Seilo Ristimäki