Istuin viime viikolla Helsingin Pohjoisespan Strindbergillä aikaa tappamassa kuoroharjoituksen ja Meidän elämämme -elokuvan (Das Leben der Anderen *****) välillä (mustikkapiirakkaa, kaakaota, kermavaahtoa), kun Tiernapojat ilmestyivät kahvilaan. En nähnyt esitystä kulman takana, mutta kuulin. Ja hyräilin mukana.

Kouluni SYK:n musiikinopettaja Eila Puumala, ääneltään ja olemukseltaan oikea Wagner-sopraano, oli Nervanderinkadun koulutalon joulujuhlien sielu. Hän säesti lukuisat yhteislaulut sekä Tiernapojat, jotka hän oli tiukasti valmentanut. Minut hän kaappasi mukaan vuonna 1966 ensimmäiseltä luokalta ja ilmoitti, että minusta tulee ”uusi Kim Borg” (koulun entinen oppilas). Niinpä sitten hämyisän ja nimensä mukaisen juhlasalin lavalla lauloin isän valkoisessa kauluspaidassa, puumiekka vyöllä ja kruunu sekä musta nailonsukka päässä aariani ”Hoo, jos minä olen musta” sekä muut dramaattiset oululaislaulut. Kävimme myös kahdella keikalla, Kalastajatorpalla sekä Finnairin pääkonttorissa koulun naapurissa Kansallismuseon takana. Sain silloin poikasopraanona ensimmäiset palkkani laulamisesta, ensin kunnon illallisen ja lentoyhtiöltä oikeaa Suomen rahaa. Tämä joulu on siis 40-vuotistaiteilijajuhlani!

Kolmantena vuonna minut korotettiin Herodekseksi, ja seuraavana vuonna opettaja Puumala suorastaan pakotti minut Cantores Minores -poikakuoroon – ja määräsi vielä kerran tuohon kunniakkaaseen kuninkaan rooliin. Ruotsin Radion Sinfoniaorkesterin pitkällä Euroopan-kiertueella vuonna 1994 ylikapellimestari Esa-Pekka Salonen kysyi minulta, muistanko vielä SYKin tiernapoikia. No totta kai – mutta sen olin unohtanut, että Herodeksena nöyryytin Murjaanien kuningasta, vuotta nuoremman luokkatason reipasta laulajapoikaa, tulevaa maailmankapellimestaria.

Sittemmin koulutin monet Tiernapojat vanhempieni Pakilan kansakoulussa. SYKin abivuonna 1976 päätimme tehdä Tiernapojat vielä kerran ja saimme siihen luvan. Keräsimme luokkatasomme parhaat laulajat, taisi olla neljä möreää bassoa, ja sovitin musiikin uudestaan. Huippupikajuoksija Taina Aho säesti, Töölöstä Etelä-Haagan uuteen taloon koulun mukana muuttaneella perinteikkäällä Steinwayllä.

Ensimmäisen juhlan jälkeen järjestettiin ylimääräinen opettajainkokous. Herodeksen alle kaksivuotiaita poikalapsia tappamaan lähettämän Knihdin paluumusiikki, Bonanza-televisiosarjan teema, ei arvoisien opettajien mukaan ollut sovelias tarkoitukseensa. Mutta todellinen historiallinen vääryys oli suuri kirves – punaisella maalilla ruiskutettu – joka oli enemmän itäkarjalaisen kuin lähi-itäisen tyylinen. Opettajankokous päätti peruuttaa toisen juhlan esityksen.

Olen ollut aina kova neuvottelemaan, joten pikakäynti opettajanhuoneessa synnytti kompromissin: pahennusta herättävät kohdat poistettiin ja huiman menestyksen saanut show pääsi pannasta.

Lahden-kodissamme esitimme jouluvieraille Tiernapoikia perheemme voimin. Tähtipoikana oli yksivuotias Elis-poikamme (äidin sylissä), tähden muotoinen päähine iloisen naamataulun kehyksenä. Ikimuistoisin esitys oli sitten seuraavana kesänä, juhannusaaton iltana Bromarvin-saaren hiekkarannalla, samalla tähtivirityksellä. Ruotsalaisvieraitamme, psykologiperhe Åke, Marie-Claire ja Svante Lundebergiä varten organisoitiin tekstilaite (Varpu Kinberg), ja hiekkalavalla mekastivat kaksi intendenttiä ja lavastaja. Lämpimän yön tarjoiluna oli mämmiä ja glögiä ynnä muuta Supfvisefestivalin henkeen sopivaa.

Niinpä niin, mainoksen sanojen mukaisesti: näiden kuvien välillä on 40 vuotta ja paljon… laulua. Jääkööt kuitenkin vain muistikuviksi. Eila Puumalalle kiitos tehokkaasta valmennuksesta. Vieläkin menee Tiernapojat ulkomuistista. “Hoo, miksi olet…?”

Kuva: Postimerkki ajalta jolloin pojat oli rautaa ja rahat markkaa.