Saksan demokraattisen tasavallan DDR:n turvallisuusministeriö, Ministerium für Staatssicherheit eli ystävien kesken Stasi, oli Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen SED:n ”kilpi ja miekka”, jonka “Mitarbeitereina” oli lähes 100.000 toimijaa vakoilemassa naapureitaan ja tuttaviaan oman turvallisuuden, vapauden ja toimeentulon pantiksi. Florian Henckel von Donnersmarckin viime keväänä ensi-iltansa saanut esikoiselokuva Das Leben der Anderer (Muiden elämä) kuvaa tätä idealistista utopiamaailmaa suurenmoisesti. Vähäeleisen kerronnan alla kytee vahva tunnelataus, joka purkautuu vahvemmin katsojan sisällä kuin valkokankaalla.

Elokuva herätti minussa vahvoja tunnemuistoja. Vasta rautaesiripun romahdettua ymmärsin, kuinka arvokas kokemus oli ollut päästä muutama kerta DDR:ään. Koska Cantores Minores -poikakuoron kunnioitettu johtaja, professori Heinz Hofmann oli kotoisin sodan jälkeen rajan itäpuolelle jääneestä Zwickausta, kuoromme sai monta kertaa kutsun saapua konserttimatkalle Itä-Saksaan, vieläpä valtion vieraaksi. Meitä eivät koskeneet turistimatkailijan rajoitukset, joten saimme nähdä myös vähemmän tunnettuja seutuja ja kaupunkeja.

Ensimmäisellä DDR:n-vierailullani olin 14-vuotias. Koko elämäni musiikkimuistoista niitä arvokkaimpia ovat matkan pääkonsertit Johann Sebastian Bachin Tuomaankirkossa Leipzigissa ja Dresdenin kuuluisassa Kreuzkirchessä sekä Zwingerin linnan pihalla. Tuomaankirkossa pauhasi konsertin päätösnumeronamme Zoltan Kodályn upea Laudes Organi, jonka virtuoosisesta urkuosuudesta vastasi Tapio Tiitu. Kappale huipentui ulkona puhjenneeseen ukkosmyrskyyn. Haltioitunut yleisö puhkesi taputuksiin, ensimmäistä kertaa ikivanhan kirkon historiassa. Kotimatkalla majapaikkaamme Zwickauhun pysähdyimme rähjäiselle bensiiniasemalle ottamaan polttoainetta suomalaisiin sinivalkoisiin busseihimme, jotka olivat kaikkialla suuri nähtävyys. Vieressä tankattiin paikallista vuorobussia, legendaarista takamoottorista, myyrältä näyttävää ikivanhaa unkarilaisvalmisteista Ikarusta. Olimme saaneet valtavan kimpun ruusuja hienon konsertin jälkeen Ajattelin, että meillä tuskin on niille käyttöä, joten sieppasin ämpärin kainalooni ja nousin Ikarukseen. Ojensin jokaiselle sen matkustajalle ruusun ja toivotin kohteliaasti ”Grüsse aus Finnland”. Kaikki hämmentyivät, ja muutama vanhempi rouva purskahti itkuun. Edes sosialismin mallivaltiossa ei kai kovin usein jaettu ruusuja busseissa.

Vuonna 1978 matkasin DDR:ään aktiivikuorolaisen uran jo jätettyäni CM:n kannustusjoukkojen eli poikien äitien ja isien kanssa. Seurasimme kuoroa Itä-Berliinin lentokentältä saamallamme virallisella, uudella Ikarus-bussilla. Koko matkan mukanamme oli FDJ:n (Freie Deutsche Jugend) eli puolueen nuorisojärjestön ponteva opastyttö, joka selvitti iloiselle joukollemme hyvin virallisesti Händel-kaupunki Hallen, Magdeburgin ja pääkaupungin nähtävyyksiä ja tietenkin valtion historiaa ja periaatteita. Minä olin koko matkan hänen tulkkinaan. Oioin perusteellisten selvitysten mutkissa joskus vähän ojankin puolelle, ja varsinkaan viimeisenä päivänä en jo urakastani hieman väsähtäneenä pystynyt vastustamaan kiusausta liittää käännösteni sekaan myös hieman vahvempaa henkilökohtaista tulkintaa.

Kirjoitin viime kilometreillä kahdeksan postikorttia Suomeen. Koska minulla ei tietenkään ollut postimerkkejä, pyysin reipasta opastamme auttamaan. Annoin hänelle muutaman dollarin ja hän lupasi apunsa – selvällä suomenkielellä.

Yksikään postikorteista ei koskaan saapunut perille Suomeen. Lienenkö päässyt omaksi kansioksi Stasin-kortistoon?

***

Hyvää uutta vuotta. Kannuvalimo lupaa.

Das Leben der Anderen

Kuva: Ulrich Mühe Stasi-virkailija Gerd Wieslerinä vinttihommissa.