Sammutetuin lyhdyin
Maaliskuun 25 päivä tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Rooman sopimus allekirjoitettiin. Tuolla sopimuksella perustettiin Euroopan Talousyhteisö, EEC, joka puolestaan on nykyisen EU:n ”äiti”. EU:n tämänhetkinen puheenjohtajamaa Saksa valmistelee 27:n maan yhteistä julistusta vuosipäivän kunniaksi.
Monissa EU:n jäsenmaissa pohditaan kiivaasti myös perustuslaillisen sopimuksen tulevaisuutta: mitä sopimukselle, jonka 18 jäsenmaata on hyväksynyt ja kaksi torjunut seitsemän vielä miettiessä, oikeastaan olisi tehtävissä.
Suomessa valmistaudutaan parlamenttivaaleihin, poliittisen järjestelmän nelivuosittaiseen huippuhetkeen. Voisi olettaa, että juuri päättynyt puolivuotiskausi, jolloin Suomi oli EU:n ohjaimissa, perustamissopimuksen merkkivuosi ja kiihtyvä keskustelu EU:n tulevaisuudesta, nostaisivat EU-asiat kovinkin näkyvästi esille vaalipampanjoissa.
Mutta ei. Eurooppa-politiikka on vain perussuomalaisten ja nykyisten ja entisten kommunistien asialistalla. Todellisesta vaikutusvallasta kilpailevat puolueet, siis hallituspuolueet ja suurin oppositiopuolue, eivät näe Eurooppaa niin suurena asiana, että se saisi näkyvän sijan vaaleihin valmistauduttaessa. Ja kuitenkin EU-jäsenyys luo keskeisen kehyksen myös kansalliselle politiikalle.
Tuntuu kyllä aika merkilliseltä, että talouspolitiikan asioita käsitellään ikään kuin seikka, että Suomi on euroalueen jäsen, ei mitenkään asiaan vaikuttaisi. Luulisi myös, että EU:n tulevaisuuden pohtiminen osana kansallista strategiaa vaatisi jonkinlaista huomiota. Kyllä siinä keskusteltavaa olisi.
Mahtaako selitys olla, että kaikki ovat kovin yksimielisiä Eurooppa-politiikasta? Tai onko Eurooppa-asioilla niin vähäinen merkitys, ettei sitä kannata nostaa esille? Vai ovatko asiat liian vaikeita ehdokkaille?
Yksinkertainen selitys taitaa sittenkin olla, että menestystä tosissaan hakeva poliitikko tietää, että Euroopalla ei saa ääniä. Lieneekö kukaan koskaan päässyt eduskuntaan Eurooppa –tiketillä. Kannattaa siis vaieta siitä mistä ei kannata puhua!
tammikuu 30th, 2007 at 11:40
Onkohan niin, että läheskään kaikilla ehdokkailla ei ole valmiutta ottaa Eurooppa-asioita esille ja siksi kannattaa vaieta asioista joista oman edun vuoksi ei kannata puhua. Osa ehdokkaistahan on aiemmin kunnostautunut ihan muualla kuin politiikassa.
tammikuu 30th, 2007 at 17:57
Pelkkää reaalipolitiikkaahan tämä on. Suomen Gallupin äskettäin julkaistun kyselyn mukaan äänestäjiä eivät kiinnosta EU-asiat, Nato, suhteet Yhdysvaltoihin, maahanmuuttokysymykset tai kehitysavun taso – sanalla sanoen ei mikään, mikä menee yli ymmärryksen tai raukkojen rajojen. Kuka nyt omaa hautaansa kaivaisi?
tammikuu 30th, 2007 at 18:26
Molemmat kommentaattorit ovat ikävä kyllä oikeassa. Jollakin tavalla vaan tuntuu ikävältä ajatella, että politiikasta on kadonnut niin suuri osa kovin oleellista asiaa omiin sfaareihinsä. Ja kun ne kumminkin vaikuttavat kansalaisten elämään monella tavalla.
Olen vähän sitäkin mieltä, että sekä kansalaiset että poliitikot ajattelevat näistä asioista niin, että ne ovat ulkopolitiikan asioita ja siis kuuluvat poliittisen luokan (tätä termiä ranskalaiset käyttävät poliitisista johtajista) rooteliin.
Meillähän on tässä vahva perinne: Kylmän sodan ja Kekkosen hallinnon aikana opimme siihen, että ulkopolitiikka on poliittisen johdon asia ja kansalaisten roolina on uskoa ja luottaa. Sanoo Turun Paasikivi-seuran entinen puheenjohtaja!
tammikuu 30th, 2007 at 19:08
Juu. Ja sitten on vielä tämä unionin virka- ja luottamusmiesten kykenemättömyys ymmärrettävään viestintään. Kun kerran suuri osa asioistamme tosiasiallisesti käsitellään yhteisessä eurooppalaisessa pöydässä, olisi kohtuullista, että meneillään olevan päätöksenteon esittely kansalaisille edes kerran, edes vahingossa, tapahtuisi selvin sanoin ja siten, että eurokansalainen ymmärtää, mitä tässä on tekeillä. Todellisuudessa käykin päinvastoin niin, että myös kansallinen päätöksenteko ilmaantuu eteemme kummallisen puppupuheautomaatin läpi puserrettuna. Prosessia integroidaan niin saatanasti.