Ihan tästä meidän vierestä ajoivat Suomen Pankin tyhjentäneet gangsterit ja parkkeerasivat Volvonsa siihen kierrätyskontin kylkeen. Vähän harmittaa, kun frouva oli juuri ehtinyt viedä perheen paffit keräykseen, joten en sattunut olemaan siellä maitotölkkiröykkiön kanssa asioimassa. Jos olisi vaikka nähnyt rosmojen autonvaihdon, niin oltaisiin nyt paljon rikkaampia. Paljonkohan palkkio olisi ollut, kymmenenkö prosenttia parista, kolmesta miljoonasta…?

Pankkiryöstö on saanut runsaasti julkisuutta. Olenko väärässä. kun minusta tuntuu, että tämä rikosuutinen on saanut myönteisen sädekehän? Huolellisesti suunniteltu, rohkeasti toteutettu, kukaan ei loukkaantunut, elokuvamainen kaahailu Turun kaduilla, eivätkä rahatkaan hävinneet kenenkään omasta lompakosta vaan Suomen Pankin pohjattomasta kassasta? Vai onko syynä ryöstöpaikka Turku, joka jo pelkkänä nimenä hymyilyttää? Pitkästä aikaa hyvä uutinen Turusta!

Kun kaupunki laittoi Ylioppilasteatterin kiinteistön myyntilistalle, kaupunginteatteri polkaisi Thorin vasara -musikaalinsa kantaesityksellä valtakunnallisiin uutisiin, kiitoksin ja ylistyksin. Kulttuuriuutiset siis hyvin tasapainossa Turussa.

Olin mielenkiintoisessa tilaisuudessa. Turun Paasikivi-seura järjesti keskustelutilaisuuden, jonka teemana oli mitä Paasikiven – Kekkosen linjasta on jäljellä. Mielenkiintoiseksi tilaisuuden teki se, että keskustelijoina oli raskaan sarjan miehiä: kaksi vankkaa kekkoslaista, ministeri Seppo Kääriäinen ja varapuhemies Ilkka Kanerva. Kolmas keskustelija, ministeri Erkki Tuomioja taas ei aikoinaan ollut kovinkaan innokas kekkoslainen.

Omaan elämääni Paasikivi-seura liittyy kiinteästi. Minut valittiin nuorena miehenä 1970-luvun puolivälissä Turun Paasikivi-seuran sihteeriksi samaan aikaan kun kenraali Urpo Levo tuli puheenjohtajaksi.

Kenraali Levo oli ollut 18 vuotta presidentti Kekkosen adjutanttina ja oli siis todellinen linjan tuntija. Opin häneltä valtavasti asioita. En vain Paasikiven-Kekkosen linjasta vaan myös sivistyneitä käytöstapoja, erityisesti pöytätapoja.

30 vuotta sitten lähes kaikki tilaisuudet käsittelivät Paasikiven-Kekkosen linjaa. Niinpä olin innostunut kuulemaan mitä viisaat puhuvat. Puheenjohtaja paljasti alkuunsa tavoitteensa: mitähän Paasikivi ja Kekkonen mahtaisivat ajatella nykymenosta. Fiksut keskustelijat eivät tietenkään menneet näin halpaan. Kaikki totesivat, että Paasikiven-Kekkosen linjaa nyt vaan ei enää voi jatkaa. Maailma on muuttunut.

Niinpä keskusteltiin yleensä Suomen ulkopolitiikan haasteista. Tuomioja korosti uusien uhkien merkitystä ja EU:n keskeisyyttä Suomen ulkosuhteiden hoidossa. Kääriäinen painotti lähialueiden merkitystä ja haki Kekkosen linjasta tutun Suomi lääkärinä –rinnastuksen.

Kanervakin oli sitä mieltä, että linja ei enää voi jatkua ja kaivoi Kekkosen perinnöstä aktiivisuuden. Hän oli sitä mieltä, että Suomi ei oikein ole hoitanut tätä aktiivisen vaikuttamisen elementtiä Kekkosen perinnöstä.

Dramaattisia eroja ei ollut käsityksissä. Lopultakin kotiin kävellessäni tuumin, että mahtaisko Kekkosen perinnöstä voida nostaa yhden opin, jota sopisi edelleenkin noudattaa: Suomen tulee kaikissa olosuhteissa pelata niin, että puhevalta säilyy ja voimistuu. Kun sitä muuta voimaa ei oikein ole.

Helsingin Sanomat kertoi lauantaina Tukholman-kirjeenvaihtajansa Kalle Koposen raportissa Ruotsin suurimpien sanomalehtien levikkien romahtamisesta. Iltapäivälehtien Expressenin ja Aftonbladetin levikit ovat sahailleet aina roimasti edestakaisin, eivätkä päivälehdetkään ole päässeet juhlimaan asiakkaiden määrän kasvulla. Maan päivälehtien kokonaislevikki laski viime vuonna 1,8 prosenttia, mutta Bonnier-konsernin Dagens Nyheterin, Ruotsin ykkösen, jopa nelisen prosenttia (mikä muuten on ”putoamisen” ja ”romahtamisen” raja?). Pienempi Svenska Dagbladet, jonka sympatiat ovat DN:ää rohkeammin porvaripuolella, keräsi selkeän levikkivoiton – liekö valtiopäivävaalien tuloksella vaikutusta? SvD:stä tuli kuuden Ruotsin-vuoteni aikana oma suosikkini, ei poliittisista, vaan aivan rehellisesti journalistisista syistä – esimerkiksi lehden kulttuuriosaston anti on loistelias. Sitä paitsi SvD siirtyi aikaisemmin aamiaispöytiin, vessoihin, metroon ja muihin rituaalisiin aamulehden lukupaikkoihin paremmin sopivaan tabloid-kokoon; DN:n oli pakko seurata nopeasti perässä. Oman Hufvudstadsbladetimme erittäin onnistuneen uudistuksen esikuvana oli selkeästi SvD, ja Höblä vain parantaa juoksuaan koko ajan.

Hesarin sunnuntaisivuilla Heikki Hellman, sunnuntaitoimituksen toimittaja ja entinen kulttuuriosaston esimies, kauhaisee suomalaissanomalehtien ongelmia. Mikä söi kymmenvuotiskaudella 1995 – 2005 Hesarin levikistä huimat 50.000 ja kaikilta muiltakin seitsenpäiväisiltä suuren osan – Aamulehteä, Ilkkaa, Uusimaata ja Salon Seudun Sanomia lukuun ottamatta?

Hellman on hakenut vastausta Erkki Hujasen uudesta Jyväskylän yliopistossa tarkastetusta väitöskirjasta nimeltään Lukijakunnan rajamailla. Hellman luettelee Hujasen selityksiä: sanomalehtien eroosio eli aseman rapautuminen, lukijasuhteen kylmeneminen, lehtien omistuksen etääntyminen omasta maakunnasta, perinteisten osto- ja lukemisrituaalien heikkeneminen, paperilehden sopimattomuus liikkuvaan elämään – sekä tärkeimpänä: journalismi eli uskottavuuskriisi, mikä näkyy asioiden hyssyttelynä, vallanpitäjien myötäilynä ynnä etääntymisenä lukijoiden arjesta.

Hujasen väitöskirja näyttää tukevan myös omaa ratkaisuani luopua viime kesänä Turun Sanomien tilauksesta. Päätökseni syy oli yksinkertainen: en jaksanut enää lukea aamusta aamuun huonoja uutisia Turusta enkä kiivastua keskustelun totaalisesta puuttumisesta tuossa kaupunginhallituksen pää-äänenkannattajassa. Lehti oli siis etääntynyt minusta, mielellään itse ja kriittisesti ajattelevasta turkulaisesta. Hyvin olen pärjännyt ilman, sillä käyn toki lähes päivittäin selaamassa otsikot TS:n kotisivuilta – jotka tosin ovat hyvin vaatimattomat. Liekö netillä merkittävä osuus levikkipudotuksiin, siitä Hellman (tai kenties Hujanen) ei kerro.

Olen huomannut, että Åbo Underrättelser, joka kotiimme tilattiin alun perin periaatteellis-kulttuurillisista syistä, täyttää paikallisdebatin tarpeeni. Päätoimittaja Torbjörn Kevinin johtama toimitus uskaltaa ottaa kantaa ja tekee sen, sanalla sanoen, journalistisemmin kuin suuri ja mahtava TS.

Kun luovuin TS:stä, käytin säästyneet rahat samanhintaiseen Hesariin, jonka aiemmin olin lukenut työpaikalla. Siinä yksi Hesarin ongelmista: kakkoslehtenä sitä luetaan valtakunnallisesti töissä, mikä ei kasvata levikkiä. Sitä paitsi, lehti on niin täynnä Helsinkiä, että täällä kehäkolmosen takana asuvalle sen jutuista erittäin suuri osa ja ilmoituksista ja mainoksista miltei kaikki ovat lähes turhaa painolastia. Voisiko ei-nollayseille olla halvempi tilausmaksu? Kulttuurielämääkin seuraa Hesaria mielenkiintoisemmin Höblä. Sitä paitsi sen Volt-viikonloppuliite hakkaa Hesarin Nyt:in, miten se nyt olikaan, journalistisesti. Ja Voltin valokuvaajan Karl Vilhjálmssonin otoksia kannattaa odottaa seitsemän päivää, joka viikko.

Sanomalehti ei ole itsestäänselvyys, edes suomalaisille. Ykköslehtien toimittajien saattaisi kannattaa joskus lukea pienempiä kilpailevia aviiseja. Ja ehkä omaansakin.

Suomi pärjää nyt kaikilla rintamilla. On ollut hauska lukea netistä uutisia Suomen Sapporo-menestyksestä. Lueskelen niitä nimittäin Islannissa, Reykjavikissa.

Täällä on vuosittainen Food&Fun –ruokafestivaali, mikä tarkoittaa juuri sitä, mitä juhlan nimessä lukee. On hyvää ruokaa ja hauskaa!

Täällä oli myös kansainvälinen kokkikisa, jossa oli osanottajia yhteensä 12 eri puolilta maailmaa.

Suomea edusti Kai Kallio Savoysta, avustajanaan Mikko Martikainen, Roccan kasvatti.

Kisa oli tiukka ja intensiivinen. Tunnelma oli tyystin erilainen kuin perinteisissä kokkikisoissa, joissa nipotetaan. No – kyllä täälläkin joku nipotti, mutta fiilis oli islantilaisen rento.

Kisassa palkitaan paras liharuoka, paras kalaruoka ja paras jälkiruoka. Suomi voitti viime vuonna Teatterin mestarin Kalle Lindrothin osaamisella parhaan jälkiruoan tittelin.

Seurasin kilpailijoiden työskentelyä. Joku sähelsi, joku piti showta, kaikki kuitenkin tekivät keskittyneesti työtään. Kai Kallio oli rauhallinen kuin viilipytty. Ei kiirettä minnekään. Rauhallisesti hämmensi soosejaan. Ehti jopa huulenheittoon kokkauksensa kestäsessä.

Maistoin etukäteen Kain kalaruoan ja olin siitä ihan varma. Ja kun kuulin hänen suunnitelmansa jälkiruoasta (Vieterillä vedettävä Muumirasia, jossa eri lokeroissa on jälkiruokasyötävää!), olin innostunut.

Tulokset kun julkistettiin, voitto lihassa, kalassa ja jälkiruoissa meni ihan muualle.

Mutta: pääpalkinto, koko kilpailun ylivoimainen voittaja oli Kai Kallio, Savoy ja Suomi. Tuomaristo eri ryhtynyt erityisemmin perustelemaan: Paras kaikessa!

Tämä on varmasti pieni askel gastronomian maailmassa, mutta mielestäni merkittävä. Sen suunta nähkääs…

Virpi Kuitunen, Riitta-Liisa Roponen ja Hannu Manninen pilasivat nämä kisat heti alkuunsa. Olympialaisten ja MM-kilpailujen kiinnostavin urheilulajihan on, saako Suomi yhtään kultaa – tai edes mitalia. Kunnon kisoissa se ainoa tulee tietenkin viimeisenä kisapäivänä, valtaisan kansallisen nollavoivottelun huipennukseksi. No jotain jännitettävää jäi sentään tälle keväälle: tuleeko Euroviisuista Suomelle ainuttakaan pistettä…

Harvoin olen eläissäni tuntenut itseäni niin ääliöksi kuin viedessäni roskapussia jäteastiaan. Kun vuosikaudet (niin, kuinkahan kauan?) olen kiltisti lajitellut kompostoituvan jätteen omaan astiaansa, niin nyt tuosta uusiutuvasta luonnonvarasta onkin tullut osa sekajätettä. Maalla on saanut itse kokea ja nähdä sen ihmeellisen prosessin, kun ruoantähteet puutarhan ylijäämän kera huimaavalla tavalla päätyvät mullaksi, jonka käyttö kukkapenkkiin nostattaa oikein ylpeyttä – olen itse osa luonnon suurta kiertokulkua ja pystyn vaikuttamaan yhteiseen hyvinvointiimme.

Vuodenvaihteen jälkeen määräykset muuttuivat, ja kaupungissa ruoka- ja puutarhajätteet menevätkin nyt polttouuniin. Vaikea on uskoa, että tuo tuleva multa ei palaa luontoon, vaan palaa savuksi taivaalle. Syyksi on tarjottu, että kun oma kaupunkimme ei pysty biojätettä käsittelemään, niin on halvempaa polttaa se kuin kuljettaa Turusta Forssaan. Tiskipöydän alla kaksi roskapussia hienossa ja hintavassa telineessä täyttyvät nyt siis samasta roinasta.

En ymmärrä. Enkä suostu hyväksymään. Selittäkää minulle, että olen väärässä, kiitos.

Yleinen käsitys on, että diplomaatit osaavat paremmin ranskaa ja kulinarismia kuin matematiikkaa. Niinpä Saksan talous- ja teknologiaministeriö on tullut hätiin ja tehnyt enemmistölaskurin EU:n päätöksentekoa varten. Todella merkittävä apu päätöksentekoon. Enää ei tarvitse puheenjohtajamaan ministerin avustajien laskea enemmistöjä tukkimiehen kirjanpidolla vaan yksinkertaisesti vain painella laskurin nappuloita.

Jos Suomi vaikka haluaisi saada hyväksyttyä direktiivin, jolla sahausjätteet tulee poistaa tikkuviinasta, on laskurilla helppo miettiä, miten vaadittava jäsenmaiden enemmistö syntyisi. Jos vaikka lähdemme siitä, että Itämeren maat tukevat meitä saamme vasta kahdeksan neljästätoista. Puhutaan sitten mukaan riittävästi pienimpiä maita Kyproksesta Irlantiin, niin että saadaan 14.

Mutta tämäpä ei riitä. Pitää saada myös ääniä riittävästi. Tämä enemmistö tuo vasta 124 ääntä, kun pitäisi saada 255. Enemmistö syntyisi, jos pudottaisimme viisi pienintä eli Kyproksen, Luxemburgin, Maltan, Slovenian ja Irlannin pois, mutta puhuisimme ympäri Ranskan, Italian, Iso Britannian, Espanjan, Romanian, Hollannin ja Unkarin. Näin saisimme kasaan juuri 255 ääntä 16 maalla!

Tämä tulos saavutettaisiin olettamuksella, että tikkuviinan sahausjätteiden poistaminen on yhteinen Itämeren maiden kanta ja nämä kahdeksan ovat koalition pohjana. Mutta jos puolalaiset eivät salli puututtavan kansalliseen suvereenisuuteensa, on puhuttava ympäri muita maita, esimerkiksi Kreikka, Portugali ja Slovenia!

Helppoa ja hauskaa! Näin tuodaan unionia lähemmäs kansalaisia. Tätä voi arvelematta suositella vaikka perheen yhteiseksi harrastukseksi kylminä talvi-iltoina. Tai Heikkilä, hanki Vessaan dataprojektori ja heijasta laskuri seinälle! Mukavaa viihdykettä asiakaskunnalle: valitaan 27 asiakasta, arvotaan jokaiselle maa ja ruvetaan pelaamaan.

Ruoka ja elintarvikkeet kiinnostavat Kannuvalimoa. Eilinenkin päivä toi taas monta mielenkiintoista näkökulmaa:

Jo aiemmin kommentoitu Koffin ja Hartwallin markkinaosuustaistelu keskioluissa tuli otsikoihin konkreettisina lukuina. Kun kolme vuotta sitten taistelukumppanit olivat tasoissa, jopa Hartwall hieman johdossa syksyllä 2004, ovat vuoden 2006 luvut tyrmäävät: Sinebrychoff 49%, Hartwall 36%. Tanskalaiset lienevät riemuissaan, brittejä hieman mietityttänee. Mielenkiintoista on, etteivät kummankaan panimon omistajat ole saaneet tärkeitä brändejään Suomen markkinoille ylipanostamisestaan huolimatta. Sekä Carlsberg, että Foster’s ovat täysin statisteja markkinoilla. Oluentuntija ja –ystävä Markku Haapio kirjoitti Iltalehdessä, että lisenssioluet ovat vain alkuperäisen kuvatuksia, liekö kyse siis jopa mausta?
–
Markkinaosuuksista kun puhutaan, ei voida olla puhumatta myös AC Nielsenistä. Siellähän kerätään kaikkien kauppojen viivakoodit tilastoiksi, jota tietoa taas myydään kaupalle ja tavarantoimittajille ’ei niin kovin halvalla’.

Eilen sille kävi kuin entiselle tietokoneelle, se kaatui. Ruokakesko ilmoitti lopettavansa tietojen annon. Se siitä sitten. Mitähän kaikki sadat Nielseneitä päivätyökseen lukevat tekevät tulevaisuudessa? Ei kansainvälinen yritys nurin mene, mutta tilastot kyllä.
–
Felix-Abba osti Saarioisten vihannessäilykkeet. Elintarvikemarkkinoillakin menestyäkseen tarvitaan kriittistä massaa. Sitä Felix-Abba nyt sai. Toivottavasti kehitys on hyväksi suomalaiselle kurkunviljelykselle. Niin uskoisin, ainakin pitemmällä tähtäimellä.
–
Finfoodin tiedotekoosteessa eilen todettiin, että elintarviketeollisuus on koko Euroopan suurin teollisuudenala. Sillä työskentelee lähes 15% koko EU:n työvoimasta. Myös siksi se kiinnostaa Kannuvalimoa.

Viikonlopun julkisuutta määräsivät Venäjä, Lipposet ja viisut. Venäjä kumminkin nousi pääosaan. Huipennus tuli sunnuntain iltauutisissa, kun McDonaldsin räjähdys Pietarissa tuli ruutuun. Venäjä on tullut suomalaiseen keskusteluun ja tietoisuuteen.

Hyvä, kun Venäjän asiat nostetaan esille. Mutta olennaista on, että sen tekevät tiedotusvälineet ja kansalaiset, jopa jotkut tutkijatkin. Poliitikot sen sijaan vähättelevät ja toppuuttelevat. Siis melkein kaikki poliitikot. Tämä näkyi taannoin Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan raportin käsittelyssä.

Ei voi välttyä vertailemasta tilannetta menneisiin vuosikymmeniin. Neuvostoliiton aikana pääsi nousemaan poliittiseen eliittiin vain tunnustamalla oikeaa oppia. Sama kaiku on askelissa yhä. Vaihtoehtona ei tietenkään voi olla, että politiikassa menestyminen rakennettaisiin Venäjällä pelottelun varaan. Mutta luulisi olevan jo mahdollista käsitellä Venäjää ja sen kehittymistä ihan samalla tavalla kuin muidenkin maiden kehitystä.

Venäjä ei tietenkään ole Suomelle uhka samalla tavalla kuin 1939. Tuskin kukaan oikeasti odottaa Mainilan laukauksia. Mutta Venäjän poliittiseen kehitykseen ja sen ulkosuhteisiin liittyy tekijöitä, joita tulisi pohtia ja avata keskusteluun avoimesti. Kuuluuhan Neuvostoajoista lähtien suomalaisen poliittisen eliitin vakiolauseisiin, että hyvien naapureiden kesken voidaan aina ottaa esille kiperiäkin asioita. Nyt ainakin voisimme keskenämme ottaa niitä esille.

Enää ei ole vuorineuvoksia toppuuttelemassa keskustelua. Nyt on konsultteja, jotka alkavalla viikolla tulevat sanomaan eri foorumeilla, että Venäjä on valtava mahdollisuus ja että Venäjä etsii tietään, mutta suunta on vakaa. Ei kannata hötkyillä.

Yksi suurimmista avaamattomista teemoista on, miten kahdenväliset suhteet ja EU:n kautta tapahtuva Venäjä-politiikka kytketään toisiinsa. Suomen suhteissa Venäjään on paljon kahdenvälisyyttä mutta yhä kasvavampi osuus tapahtuu Unionissa ja sen kautta. Nyt pitäisi miettiä, mitkä asiat hoituvat luontevammin miltäkin taholta ja etsiä samanmielisiä kumppaneita.

Kävin tänään Helsingissä palaverissa. Kulkiessani aamulla tyhjääkin tyhjempää ja jääkylmää Aleksanterinkatua pitkin ihmettelin ’missähän ihmiset ovat?’

Hiihtolomallapa tietenkin! Paitsi tiedotusvälineiden poliittiset toimitukset. Tänäänhän julkaistiin Susan Kurosen poliittinen muistelmateos ’Pääministerin morsian’!

Paikalla oli valtava määrä mediaa, kertoo Ilta-Sanomat nettisivuillaan ja jatkaa: ” Susan kertoo myös, että heidän suhteensa oli hyvin fyysinen. Hän myöntää olleensa se aktiivisempi osapuoli, joka halusi kokeilla kaikkea uutta. Osa Susanin seksuaalisista fantasioista jäi kuitenkin täyttymättä, vaikka hän kertookin koskeneensa Vanhasta ihan joka paikkaan.”

Kirjassa on 164 sivua ja se ’maksaa saman kuin painavammatkin poliittiset muistelmateokset’, toteaa STT.