Helsingin Sanomat kertoi lauantaina Tukholman-kirjeenvaihtajansa Kalle Koposen raportissa Ruotsin suurimpien sanomalehtien levikkien romahtamisesta. Iltapäivälehtien Expressenin ja Aftonbladetin levikit ovat sahailleet aina roimasti edestakaisin, eivätkä päivälehdetkään ole päässeet juhlimaan asiakkaiden määrän kasvulla. Maan päivälehtien kokonaislevikki laski viime vuonna 1,8 prosenttia, mutta Bonnier-konsernin Dagens Nyheterin, Ruotsin ykkösen, jopa nelisen prosenttia (mikä muuten on ”putoamisen” ja ”romahtamisen” raja?). Pienempi Svenska Dagbladet, jonka sympatiat ovat DN:ää rohkeammin porvaripuolella, keräsi selkeän levikkivoiton – liekö valtiopäivävaalien tuloksella vaikutusta? SvD:stä tuli kuuden Ruotsin-vuoteni aikana oma suosikkini, ei poliittisista, vaan aivan rehellisesti journalistisista syistä – esimerkiksi lehden kulttuuriosaston anti on loistelias. Sitä paitsi SvD siirtyi aikaisemmin aamiaispöytiin, vessoihin, metroon ja muihin rituaalisiin aamulehden lukupaikkoihin paremmin sopivaan tabloid-kokoon; DN:n oli pakko seurata nopeasti perässä. Oman Hufvudstadsbladetimme erittäin onnistuneen uudistuksen esikuvana oli selkeästi SvD, ja Höblä vain parantaa juoksuaan koko ajan.

Hesarin sunnuntaisivuilla Heikki Hellman, sunnuntaitoimituksen toimittaja ja entinen kulttuuriosaston esimies, kauhaisee suomalaissanomalehtien ongelmia. Mikä söi kymmenvuotiskaudella 1995 – 2005 Hesarin levikistä huimat 50.000 ja kaikilta muiltakin seitsenpäiväisiltä suuren osan – Aamulehteä, Ilkkaa, Uusimaata ja Salon Seudun Sanomia lukuun ottamatta?

Hellman on hakenut vastausta Erkki Hujasen uudesta Jyväskylän yliopistossa tarkastetusta väitöskirjasta nimeltään Lukijakunnan rajamailla. Hellman luettelee Hujasen selityksiä: sanomalehtien eroosio eli aseman rapautuminen, lukijasuhteen kylmeneminen, lehtien omistuksen etääntyminen omasta maakunnasta, perinteisten osto- ja lukemisrituaalien heikkeneminen, paperilehden sopimattomuus liikkuvaan elämään – sekä tärkeimpänä: journalismi eli uskottavuuskriisi, mikä näkyy asioiden hyssyttelynä, vallanpitäjien myötäilynä ynnä etääntymisenä lukijoiden arjesta.

Hujasen väitöskirja näyttää tukevan myös omaa ratkaisuani luopua viime kesänä Turun Sanomien tilauksesta. Päätökseni syy oli yksinkertainen: en jaksanut enää lukea aamusta aamuun huonoja uutisia Turusta enkä kiivastua keskustelun totaalisesta puuttumisesta tuossa kaupunginhallituksen pää-äänenkannattajassa. Lehti oli siis etääntynyt minusta, mielellään itse ja kriittisesti ajattelevasta turkulaisesta. Hyvin olen pärjännyt ilman, sillä käyn toki lähes päivittäin selaamassa otsikot TS:n kotisivuilta – jotka tosin ovat hyvin vaatimattomat. Liekö netillä merkittävä osuus levikkipudotuksiin, siitä Hellman (tai kenties Hujanen) ei kerro.

Olen huomannut, että Åbo Underrättelser, joka kotiimme tilattiin alun perin periaatteellis-kulttuurillisista syistä, täyttää paikallisdebatin tarpeeni. Päätoimittaja Torbjörn Kevinin johtama toimitus uskaltaa ottaa kantaa ja tekee sen, sanalla sanoen, journalistisemmin kuin suuri ja mahtava TS.

Kun luovuin TS:stä, käytin säästyneet rahat samanhintaiseen Hesariin, jonka aiemmin olin lukenut työpaikalla. Siinä yksi Hesarin ongelmista: kakkoslehtenä sitä luetaan valtakunnallisesti töissä, mikä ei kasvata levikkiä. Sitä paitsi, lehti on niin täynnä Helsinkiä, että täällä kehäkolmosen takana asuvalle sen jutuista erittäin suuri osa ja ilmoituksista ja mainoksista miltei kaikki ovat lähes turhaa painolastia. Voisiko ei-nollayseille olla halvempi tilausmaksu? Kulttuurielämääkin seuraa Hesaria mielenkiintoisemmin Höblä. Sitä paitsi sen Volt-viikonloppuliite hakkaa Hesarin Nyt:in, miten se nyt olikaan, journalistisesti. Ja Voltin valokuvaajan Karl Vilhjálmssonin otoksia kannattaa odottaa seitsemän päivää, joka viikko.

Sanomalehti ei ole itsestäänselvyys, edes suomalaisille. Ykköslehtien toimittajien saattaisi kannattaa joskus lukea pienempiä kilpailevia aviiseja. Ja ehkä omaansakin.