Paasikiven-Kekkosen linja
Olin mielenkiintoisessa tilaisuudessa. Turun Paasikivi-seura järjesti keskustelutilaisuuden, jonka teemana oli mitä Paasikiven – Kekkosen linjasta on jäljellä. Mielenkiintoiseksi tilaisuuden teki se, että keskustelijoina oli raskaan sarjan miehiä: kaksi vankkaa kekkoslaista, ministeri Seppo Kääriäinen ja varapuhemies Ilkka Kanerva. Kolmas keskustelija, ministeri Erkki Tuomioja taas ei aikoinaan ollut kovinkaan innokas kekkoslainen.
Omaan elämääni Paasikivi-seura liittyy kiinteästi. Minut valittiin nuorena miehenä 1970-luvun puolivälissä Turun Paasikivi-seuran sihteeriksi samaan aikaan kun kenraali Urpo Levo tuli puheenjohtajaksi.
Kenraali Levo oli ollut 18 vuotta presidentti Kekkosen adjutanttina ja oli siis todellinen linjan tuntija. Opin häneltä valtavasti asioita. En vain Paasikiven-Kekkosen linjasta vaan myös sivistyneitä käytöstapoja, erityisesti pöytätapoja.
30 vuotta sitten lähes kaikki tilaisuudet käsittelivät Paasikiven-Kekkosen linjaa. Niinpä olin innostunut kuulemaan mitä viisaat puhuvat. Puheenjohtaja paljasti alkuunsa tavoitteensa: mitähän Paasikivi ja Kekkonen mahtaisivat ajatella nykymenosta. Fiksut keskustelijat eivät tietenkään menneet näin halpaan. Kaikki totesivat, että Paasikiven-Kekkosen linjaa nyt vaan ei enää voi jatkaa. Maailma on muuttunut.
Niinpä keskusteltiin yleensä Suomen ulkopolitiikan haasteista. Tuomioja korosti uusien uhkien merkitystä ja EU:n keskeisyyttä Suomen ulkosuhteiden hoidossa. Kääriäinen painotti lähialueiden merkitystä ja haki Kekkosen linjasta tutun Suomi lääkärinä –rinnastuksen.
Kanervakin oli sitä mieltä, että linja ei enää voi jatkua ja kaivoi Kekkosen perinnöstä aktiivisuuden. Hän oli sitä mieltä, että Suomi ei oikein ole hoitanut tätä aktiivisen vaikuttamisen elementtiä Kekkosen perinnöstä.
Dramaattisia eroja ei ollut käsityksissä. Lopultakin kotiin kävellessäni tuumin, että mahtaisko Kekkosen perinnöstä voida nostaa yhden opin, jota sopisi edelleenkin noudattaa: Suomen tulee kaikissa olosuhteissa pelata niin, että puhevalta säilyy ja voimistuu. Kun sitä muuta voimaa ei oikein ole.
helmikuu 27th, 2007 at 17:16
Niin ei paluuta P-K:n linjalle enää ole, liittoutumattomuus on historiaa, josta jotain perintöä tietenkin on jäljellä, kuten viimeisessä kappaleessasi toteat.
Tuli mieleen että pienellä maalla vailla globaalisti merkittävää asemaa on etunsa, ehkä tämä realiteettien taju on osa poliittista perintöä joka on aikojen saatossa opittu tai opetettu.
Pienen on helpompi tehdä fiksuja maailman menoon sopeutuvia päätöksiä kuin yrittää muuttaa menoa mieleisekseen.