Asiantunteva libristi Turun Kansallisessa kirjakaupassa suositteli Pasi Lampelan novellikokoelmaa ’Hellekausi’ (WSOY 2007). Olen vuosien varrella oppinut arvostamaan hänen makuaan ja suosituksiaan. Ostetuksi – ja luetuksi – on tullut paljon sellaista, jota itse ei olisi keksinyt. Tästä vinkistä olen erityisen kiitollinen.

Hellekausi on kymmenen novellin kokoelma. Kymmenen pysäyttävää tarinaa tästä päivästä. Aina tarinan luettuaan on sulateltava. Kaikissa niissä on viesti meille kiireisille ihmisille elämässämme ja bisneksissämme.

Pasi Lampela on menestynyt näytelmäkirjailija, ehkä se on syy, miksi tarinat kokee niin todellisina, draaman näkee silmissään.

Tarinoiden aiheet liikkuvat loppuunpalamisesta irtisanotuksi tulemiseen, ihmissuhteista kasvukipuihin, itsemurhasta alkoholiin.

Suosittelen lukemaan. Ja ajattelemaan.

SDP lomauttaa henkilökuntaansa (HS 30.3.07). Nyt en ymmärrä… SAK…?!!

Siis SDP, ei UPM?

Mitä?! Vaaleissa meni huonosti?

Markkinariskit huonosti hallittu? Johto vaihtoon!

Mitä sanoo omistaja? Kuka?

Nykyihmisten lompakot näyttävät nykyään enemmänkin sämpylöiltä. Syynä on valtaisa määrä erilaisia luottokortin näköisiä läpysköitä. Niitä kutsutaan kanta-asiakaskorteiksi.

Minäkin olen kanta-asiakas päivittäistavarakaupassa, muun muassa. Lompakkoani paisuttavat tällä hetkellä sininen Plussakortti, vihreä S-ryhmän ja kullankeltainen Ykkösbonus-kortti. Kaikki lisäksi lähettävät kaikenlaista postia; maksuihin tarkoitettua leikkirahaa kuponkien muodossa, tiliotteita sun muuta.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun kerran on asiakasuskollinen, se palkitaan eri muodoin. Samana päivänä, tällä kertaa tämän viikon tiistaina luukusta kolahti, tai pitäisikö sanoa mössähti, Pirkka-, Yhteishyvä- ja Me-lehdet. Mukanaan järkyttävä määrä erilaisia liitteitä.

Enhän minä ole asiakasuskollinen kuin jollekin, mutta tyhmähän sitä olisi, ellei ottaisi vastaan väkisin tyrkytettyjä alennuksia. Nytkin tiliotteet näyttävät yhteensä n. sadan euron saatavaa eri kaupparyhmiltä yhteensä.

Eilisen Taloussanomat kertoi, että kanta-asiakasjärjestelmiä uhkaa pommi. Ulkona olevat asiakkaiden edut on kirjattava taseeseen velaksi, jota sitten puretaan kun asiakkaat lunastavat ’saamisiaan’. Tulee kalliiksi, eikä näytä kauniilta.

Koko kanta-asiakasjärjestelmäpelistä on tullut varsinainen kaksipäinen hirviö, joka maksaa meille kuluttajille hinnoissa aivan järkyttävästi. Sillä eivät kai kanta-asiakasjärjestelmät sentään uutta rahaa markkinoille synnytä?

Paljonkohan kaupan ryhmät olisivat valmiita pulittamaan konsultille, joka neuvoisi miten järjestelmistä uidaan ulos vaurioitta? Varmaan aika paljon.

PS. Tietty minulla on sitten vielä Stockmannin kortti. Sieltä tulee taas optioita…

Paljon on puhuttu viikonloppuna Rooman sopimuksesta ja EEC:n perustamisesta. Juuri kukaan ei ole huomannut tai muistanut, että samalla perustettiin myös Euratom, atomienergian (niin kuin siihen aikaan sanottiin) rauhanomaista hyödyntämistä varten.

50 vuotta sitten rauhanomainen atomienergian käyttö nähtiin sekä talouskasvun näkökulmasta että turvallisuuskysymyksenä kylmän sodan maailmassa. Talouskasvun ylläpito on tänäänkin motiivina samoin kuin tuontienergiariippuvuuden vähentäminen. Ja ilmastomuutoksen vaikutusten vähentäminen on tullut kuvaan mukaan.

Tällä hetkellä EU:n 27 jäsenmaan kokonaisuudessa tuotetaan 30 % prosenttia energiasta ydinvoimalla. Tähän tarvitaan parhaillaan 152 reaktoria. Suomessa niistä on 4, Ranskassa 59. Mielenkiintoista kyllä Saksassa jauhaa sähköä 19 voimalaa ja Ruotsissakin 11, vaikka molemmat maat ovat päättäneet luopua ydinvoimasta! Mitenhän ne aikovat päästötavoitteensa ja energiatarpeensa yhdistää.

Eniten EU:n jäsenmaista ydinvoimasta riippuvainen on Liettua, jonka sähköstä peräti 78 prosenttia tulee ydinvoimalla. Ruotsissa ydinsähkön osuus on 43 prosenttia kun se Suomessa on vain juuri ja juuri yli EU:n keskiarvon. Suomi sen sijaan on ainoa EU –maa, johon on rakenteilla ydinvoimaa. Ja lisää on tulossa.

Ydinenergian tulevaisuus on monen tekijän yhteisvaikutuksen takana. Toisaalta sen avulla voidaan parantaa päästötavoitteiden saavuttamista mutta pitkävaikutteiset ympäristövaikutukset ovat suurena kysymysmerkkinä Turvallisuustekijät lisäävät rakennuskustannuksia kaiken aikaa. Euroopan komission papereissa arvellaan yhden reaktorin hinnan nousevan 3 miljardiin euroon.

Tämä on pieni summa. Juuri ilmestynyt McKinsey raportti nimittäin väittää, että EU:n ilmastomuutostavoitteiden saavuttaminen maksaa yli 1 triljoonaa (?) euroa seuraavan 14 vuoden aikana.

Laskekoon nollat triljoonaan se joka osaa!

Hallitusneuvottelut ovat alkamassa, varmaan kuitenkin kuumimmillaan.
–
Paavo Väyrynen on palannut. Saanut valtakirjan kansalta ministeriksi tai puhemieheksi? Harmi kun ei ole tullut seurattua Lapin Kansaa, kumpaa lienee hakenut?
–
Harri Jaskari palasi julkisuuteen. Joskus ajoitus on suosiollinen.
–
Matti Vanhanen kyykyttää koko järjestelmää.
–
Merikukka Forsius on matkoilla.
–
Missä on Heinäluoma?

Iloiseksi yllätykseksemme Kannuvalimon ystävä Sassu, N. Tapani Saarinen, tarjosi juttuaan sivuillemme . Se on tässä. Sassu on poikkitaiteilija ja – tieteilijä, niinkuin hän alla itsensä esittelee.

Turku – kultuuripääkaupunki vai kulttuurin pääkaupunki

Olen puhunut toreilla ja turuilla kulttuuripääkaupunkihankkeen puolesta.
2011 pääkaupungiksi pääseminen ei ollut eikä ole tavoite vaan väline saavuttaa.
Hanke on, dekadin ellei kaksikin, suurempi kuin Lentävä Hollantilainen tai Tall Ships Race.
Kulttuuripääkaupungissa ei voi onnistua hieman tai epäonnistua vähän. Siinä joko onnistutaan tai epäonnistutaan.

Siksi älkäämme olko kulttuuripääkaupunki, vaan kulttuurin pääkaupunki. Muistakaamme historiaa. Tieto ja kulttuuri tulivat Suomeen Turun kautta. Monikerroksinen eurooppalainen kulttuurikaupunki tiedottaa 2011 kaupungin rajalla kaikkien operaattorien kentät leiskuen: “Wellcome to European Cultural and actual Capital of Finland”

Viittomakielessä useat nimet viittoillaan ytimekkäänä tarinana tai muodostetaan sormilla näköispatsas. Nämä tiivistetyt tarinat ilmentävät kohdettaan välillä loistavasti oivaltaen ja historian pitkää sivua kulkien. Helsinkiin liitetään epiteetti ”pääkaupunki”, Tampere on seitsemänsadan savun kaupunki ja Turku näytetään sormet supussa, kättä eteen työntäen ja sormet avautuen – kaupunki, jonka kautta tieto tuli Suomeen.

ne tiedon tuhat vuotta
liedon rautakalmistoista
kulttuurin pääkaupunkiin
kulkevat kuin kevät Auran uomassa

ne uskon tuhat vuotta
koroisten piispanlinnasta
unikankareelle
leviävät kuin joulurauha

Kaarina kuuntytär
meidän kuningattaremme
nukkuu levollisena
integraation äitinä

Akatemia, Akademi, Yliopisto
suomen kieli
kirjoittaa osan sanoista pienellä
sydän isolla

porthan, per brahe ja agricola
teinien veteraanit
maisterit ja gluntit
kulttuurin kunniaksi

istu tuopille, tartu pikariin
lehmusten alla
sinä halullinen sielu
tieto tuli tätä kautta

Sassu
N Tapani Saarinen
Poikkitaiteilija ja – tieteilijä. Aluekehittäjä Turku Science Parkissa.
Kesähotelli Iskerin kemisti, Teatterin riskeissä tosiuskovainen.
Eteenpäin Alpon ja Ilpon viitoittamaa tietä.

Göran Persson on loistelias poliitikko, mutta ihmisenä äärimmäisen vastenmielinen, osoitti eilen päättynyt Sveriges Televisionin neliosainen dokumentti. Entinen sossepomo ja pääministeri mollasi sarjassa mennen tullen miltei kaikki läheiset työtoverinsa ja vastustajansa. Samalla jokaiseen pää- ja sivulauseeseen löytyi vakuuttava selvitys hänen omasta suurenmoisuudestaan ja ylittämättömistä saavutuksistaan. Kaikki tämä teki Suomessakin SvT Europa -kanavalla nähdystä dokumentista suorastaan kiehtovan.

Toimittaja Erik Fichtelius haastatteli Perssonia yli yhdentoista vuoden aikana säännöllisesti muutaman kerran vuodessa, ja materiaalia kertyi yli sata tuntia. Tavoitteena oli alusta lähtien koota tästä työläiskodin kasvatista kunnallispoliitikoksi ja edelleen valtiovarainministerin paikalta vastoin tahtoaan puoluejohtajaksi ja pääministeriksi nostetusta tanakasta poliitikosta poikkeuksellinen tv-ohjelma. Neljän tunnin sarja antoi ”Ordförande Perssonin” puhua suoraan kameralle, muutaman kerran myös ikään kuin vahingossa päälle jääneeseen mikrofoniin, ja juttelua taustoitettiin tehokkaasti lyhyillä uutisvideopätkillä. Ja kyllä Persson puhuikin, hänelle haastattelusarjasta tuli ikään kuin sähköinen blogi, tv-päiväkirja. Hänen voimakas sanaton viestintänsä suorastaan loisti riemua saada murskata jokainen vastustaja tai jollakin tavalla häntä tai hänen puoluettaan vastaan noussut.

Demareiden vaalitappion kuvaus vuodelta vuonna 1988 kertoi loistavasta taktikosta. Ennen saapumistaan puolueensa vaalivalvojaisiin Persson päätti, että hän esiintyy niin kuin vaalivoittaja. Siinä hän totisesti onnistui ja sai kuin saikin jatkaa hallitusvastuussa omaperäisellä systeemillä, yksipuolue-vähemmistohallituksella ”tukipuolueiden” vänsterin ja miljöpartietin avulla. Vaalivoittaja Carl Bildt tuhlasi mahdollisuutensa vitkutteluun, mikä kirvoitti Perssonilta kommentin kameralle (“Jag är ju gynnad av att Bildt är så djävla dålig”). Persson kerskui sitten tarjonneensa vaalitappion jälkeen mitä erilaisimpia korkeita virkoja, muun muassa ilmailulaitoksen johtopaikkaa (!) – minkä Bildt jyrkästi kielsi julkisuudessa ohjelman esittämisen jälkeen.

Viime syksyn vaaleihin vihdoin yhteistyön löytänyt porvaririntama ei Perssonia huolestuttanut. Maltillisen kokoomuksen johtajaa Fredrik Reinfeldtiä hän arvioi kyvyiltään keveäksi ja ”nollaksi” (“Det är en vädigt tunn politiker”), ja tuli yllätetyksi viimeisen kerran. Tulevan seuraajansa Mona Sahlinin Persson ruttasi jo vuoden 1998 vaalitaistelun aikana (“Hennes styrka är inte tänkandet”), ja huutia sai jokainen hänen hallituksestaan yhteistyövaikeuksien takia eronnut tai häntä vastaan pullikoinut puoluetoveri-ministeri. Itseään Persson pääsi ylistämään myös George W. Bushin ja Euroopan suurten johtajien rinnalla. Hän oli omassa elementissään EU:n puheenjohtajana, Itämeren pelastajana ja YK:n täysistunnon vetäjänä.

Totuuden nimissä täytyy myöntää, että Göran Persson sai paljon hyvää aikaan. Hän on (tai siis oli) taitava poliitikko, jonka kohtaloksi kasvoi valtasokeus. Ohjelmasarja osoitti selkeästi, millaisen traagisen menetyksen sosiaalidemokraatit ja koko Ruotsi kokivat ulkoministeri Anna Lindhin murhapäivänä. Lindh vilahti sarjassa muutaman kerran, ja jokainen kuva säteili niin hänen luonnollisuuttaan ja elämäniloaan ihmisenä tavallisten ihmisten keskellä kuin valtavaa viehätysvoimaa maailman johtajien tapaamisten säihkyvänä keskipisteenä.

Anna Lindhin murhasta alkoi Göran Perssonin henkinen ja fyysinen luhistuminen, mikä lopulta johti sekä hänen vastustajiensa että puoluetovereidensa kauan odottamaan vaalitappioon ja eroon politiikasta – mutta ei julkisuudesta. Sarjan jokaista osaa on seurannut Ruotsissa valtava mediapolemiikki, josta Göran Persson saa nauttia hulppealla, skandaalinkäryisellä Torp-tilallaan Sörmnlannissa.

“Ordförande Persson” on ainutlaatuinen mediasuoritus SvT:ltä. Hyvä, että jäi kuitenkin 96 tuntia näyttämättä. Onneksi Suomesta ei sentään löydy näin kiehtovia ja painavia poliitikkopers(s)oonia.

Koko sarjan tai sen parhaita paloja voi katsoa dokumentin hienoilta kotisivuilta.

Visa sai vuosi ja risat sitten minun vastaukseni heti: jess! Jouduin kuitenkin vähän hämilleni, kun huomasin, etten oikein tiennyt. Mikä on blogi? En ollut seurannut yhtäkään blogia aktiivisesti enkä arvannut, että niiden laatimisessa on sääntöjäkin. Niiden mukaan en liene kirjoittanut montakaan 137 jutustani oikein.

Kirjoituksistani tulee melkein aina pitkiä, en ole Eskon tavoin kertaakaan katsonut merkkimäärää, mutta yksi näytöllinen on ollut summittainen rajani, usein huonolla menestyksellä. Ne ovat yleensä myös liian ”valmiita”. Se on siinä, pilkkuakaan muuttamatta. Vaikea niitä on varmaan kommentoidakaan. Ehkä syynä on toimittajataustani (yksi lukemattomista valeasuistani), joka on painottunut aikakauslehtipuolelle. Ensimmäisten kirjoittajavuosieni leikekirjoja muutama viikko sitten selatessani yllätyin, kuinka vähän kirjoitustyylini on kolmessakymmenessä vuodessa muuttunut. SYK:n tiukan, mutta kannustavan äidinkielen lehtorin Leena Kupilan opit elävät edelleenkin jokaisessa jutussani, missä ne sitten ilmestyvätkään. Onneksi Kannussa on joskus voinut vähän irrotellakin!

Vuoden kannustuksia juoksuttaessani huomaan, että kirjoitan usein otsa kurtussa. Silti voin edelleen seistä jokaisen sanani takana, vaikka välillä on tullut huitaistuksi pahastikin. Olin vuosi sitten juuri jäänyt vuorotteluvapaalle, joka sitten marraskuussa päättyi pitkän pohdinnan jälkeen irtisanoutumiseen Turun kaupungin palveluksesta. Nyt voin tunnustaa, että tämä vuosi ei ole ollut helppo. Frouvani on analysoinut Kannuvalimon minun puhdistautumisriitikseni. Samana aikana olen kouluttanut itseni kahteen ja puoleen uuteen ammattiin puolen vuosisadan paalun lähestyessä.

Kannuun huomaan valuttaneeni rivien välissä paljon kipuja turkulaisuudestani. Koskaan en elämässäni ole saanut tuntea yhtä suurta iloa ja tyydytystä työssäni, koskaan en elämässäni ole voinut yhtä huonosti kuin muutamana vuonna Turun kaupungin palkkalistalla. Kaupungin hallinnon sulkeutuneisuus sekä päättäjien lyhytnäköisyys ja omahyväisyys ovat turhauttaneet monen muunkin kuin minut, niitä kertomuksia saan edelleen kuulla jatkuvasti. Keskiaikainen kaupunginmuuri on korkea, puolustuksemme kaikkea ulkopuolelta tulevaa uutta vastaan toimii aukottomasti. Kamelit saavat kulkea Turkuun neulansilmästä, edelleenkin.

On ollut riemullista voida kirjoittaa kaikesta mahdollisesta eikä aina vain klassisesta musiikista tai viestinnästä – aiheemme “Elämä” ja “Ilmiöt” ja “Moraali” ovat suorastaan riemullisen kutkuttavia. Eniten olen tainnut nauttia maisterintutkintoni yleisen valtio-opin arvosanan hyödyntämisestä, vihdoinkin. Eskon ja Visan mahtava tietämys ja kokemus ovat olleet minulle sekä haaste että kannustin. Tässä seurassa pitää ajatella ainakin kahdesti. Nopeasti tuli omaksutuksi myös uusi tapa ajatella: ”Hei, tuosta voisi saada kannun” tai ”Tuosta on ihan pakko kirjoittaa” tai ”Minulla olisi tuohon uusi idea”.

Alussa tuntui vähän oudolta, että koneen äärellä meni joskus kauankin, mutta lukijoita oli kuitenkin vain muutama kymmenen (muistan odotelleeni nuorukaisena aamuyöstä postiluukun ääressä Hesaria, jossa oli ensimmäinen juttuni). Mutta sehän on blogin idea, sain kuulla. Lukijatilastot lohduttavat: Kannua luetaan koko Suomessa, Brysselissä ja muualla Euroopassa, Amerikoissa ja Australiassa, monien viestimien toimituksissa, firmoissa, yliopistoissa, suurlähetystöissä ja jopa Turun kaupungin koneilla. Joskus tuntuu, että jutuilla on ollut vaikutustakin. Me kaikki äijät saamme paljon palautetta, niin sivuilla kuin henkilökohtaisesti. Se tuntuu hyvältä. Niin kuin koko ajan kasvanut lukijamäärä: 40.000 käynnin raja rikkoutui eilen, sivukäyntejä on yli 70.000.

Kiitos ja anteeksi!, niin kuin muusikot sanovat konsertin jälkeen. Näytön raja taisi taas ylittyä. Nyt pitää ruveta hankkimaan taustatietoja seuraaviin juttuihin: Vaaleista vaaleissa, Hirvensalon kaavoituksesta, melkein autoni alle jääneestä pyöräilijästä, tappajakoirista…

Viikonloppuna on kaksi minulle merkittävää merkkipäivää. Kannuvalimo täyttää vuoden ja Rooman sopimus 50. Pakko myöntää, että olin alkujaan se epäilijä kun Visa alkoi puhua blogista. Minulla ei oikein ollut käsitystä, miten blogi toimii. Olenkin ollut kannuvalumiehistä vähiten aktiivinen. Näköjään 53 blogia vuoden aikana, mutta sekin on kerran viikossa!

Kuningas Salomon jo aikoinaan sanoi, että joka härjillä kyntää, se härjistä haastaa. Niinpä useimmat juttuni ovat koskeneet Eurooppaa. Se on yksi kolmesta säännöllisestä foorumista, joihin kirjoitan nykyään. Ja aivan erilainen kuin Gourmet tai Forum för Ekonomi och Teknik, kaksi muuta säännöllistä foorumiani.

Vuoden aikana olen muuttanut käsityksiäni blogeista. Yritän pysyä 1500 merkissä. Se on haastavan pieni määrä merkkejä, jos haluaa jotain sanoa. Se pakottaa miettimään, mitä haluaa sanoa. Siinä on myös mahdollisuus saada välitöntä palautetta. Se suuri ongelma tietenkin on, miten Kannuvalimo saataisiin vielä useampien blogilistalle! Rahaa tähän harrastukseen ei kulu!

Jos olinkin alkujaan blogi-epäilijä, olen muuttumassa EU-epäilijäksi. Se on aika paljon ihmiseltä, johon 20-vuotta sitten liitettiin Suomen ensimmäisen  EY-intoilijan leima. Havahduin tilanteeseen itsekin viimeisen pari viikon aikana, kun Rooman sopimuksen 50-vuotisjuhlaa pohdittiin kansainvälisissä think tankeissa.

Kohtasin totuuden lauantaina Helsingissä, kun Alex Stubb kysyi, miksi sinusta, Esko, on tullut EU-kyynikko? Olimme matkalla Maailmannäyttämön nauhoituksesta Eurooppalaisen Suomen tilaisuuteen, jossa vastakkain olivat keskustelemassa EU:n tulevaisuudesta idealisti (Alex) ja realisti (minä). Ikäkö on tehnyt minusta kyynikon?

Ei ole. Kyllä se on EU:n viime vuosien kehitys. Rooman sopimus loi järjestelmän, joka on tuottanut uskomattoman hyviä saavutuksia. Mutta nyt sopimuksen henki ja sen antamat mahdollisuudet eivät enää kanna unionia seuraavaa 50 vuotta. Jotain muuta pitäisi kehittää. Lupaan vaivata blogin seuraajia tällä asialla.

Hupaisaa, tänään on taottu tasan vuosi kannua! Vuosi sitten ei tiedetty mihin ryhdyttiin. Jos olisi tiedetty, olisi aloitettu jo aiemmin…

Tämä tämmöinen kolmen äijän yhteinen blogi on aika mainio juttu. Saa purkaa ajatuksiaan ja aikaansaada keskustelua. Jos on uskominen siteerauksia ja tilastoista näkyviä palvelimien nimiä, meillä on varsin tasokas lukijakunta. Se pistää ponnistelemaan…
–
Kannuvalimo on ehdottomasti mediakriittinen blogi. Se tarkoittaa, että seuraamme mediaa, mahdollisimman laajasti, ja kommentoimme sitä, hyvässä tai pahassa.

Rankan mediakritiikin paikka on viikko sitten käydyt eduskuntavaalit. Koko kansalle lienee itsestään selvää, että poliitikot, ehdokkaat, puhuvat mitä sylki suuhun tuo. Mutta hämmästynyt täytyy tunnustaa olevansa median kirjoittelusta, sen tietämisen tasosta ja logiikasta eduskuntavaalien yhteydessä.

Kritiikittä kirjoitetaan puolueitten ja ehdokkaitten itku ’miksi näin kävi’. Annetaan vielä jopa köyttä lisää selityksille. Kukaan ei kysy ’mitäs itse teit tai jätit tekemättä’. Puhumattakaan ’mitäs teit väärin’?

Sitten tehdään kirkkain silmin johtopäätöksiä, jotka ovat suoraan ties mistä: Niinistö sai Uudeltamaalta yli 60 000 ääntä, jos hän ei olisi ollut ehdokkaana, kokoomus olisi saanut jopa 4-5 paikkaa vähemmän Uudeltamaalta. Näitä, ja vastaavia, on nähty  kymmenittäin.

Vaalijärjestelmän tuntemisen kuvittelisi olevan perusedellytyksen vaaleista kirjoitettaessa. Mutta näinpä se vaan ei ole. Siksi mitä eriskummallisimmat ehdokkaiden selitykset menevät sellaisenaan lukevan (ja varamaan paremmin ymmärtävän) yleisön silmiin.

Paitsi vaalijärjestelmän, myös edes lähimmän poliittisen historian tuntemusta saisi olla matkassa kun asioita kommentoidaan. Ei ihme, että Seuran Koikkalainen ei kuulu aikakauslehdistön siteeratuimpien joukkoon. Jos perustaa juttunsa hallituspolitiikasta väittämään, että kokoomus oli viimeksi Ahon hallituksessa 91-95, voi johtopäätöksiä hieman epäillä. Ja muutakin.

Takuuvarmasti poliittiseen kotiinsa päin aina vetävät Turun Sanomien Aimo Massinen ja (nyk.) Avun Yrjö Rautio ovat lukeneet vaalituloksen realistisesti ja myös niin kirjoittaneet. Mutta he ovatkin ammattilaisia, vahvoilla mielipiteillä. Mikä on hyvä.