Visa sai vuosi ja risat sitten minun vastaukseni heti: jess! Jouduin kuitenkin vähän hämilleni, kun huomasin, etten oikein tiennyt. Mikä on blogi? En ollut seurannut yhtäkään blogia aktiivisesti enkä arvannut, että niiden laatimisessa on sääntöjäkin. Niiden mukaan en liene kirjoittanut montakaan 137 jutustani oikein.

Kirjoituksistani tulee melkein aina pitkiä, en ole Eskon tavoin kertaakaan katsonut merkkimäärää, mutta yksi näytöllinen on ollut summittainen rajani, usein huonolla menestyksellä. Ne ovat yleensä myös liian ”valmiita”. Se on siinä, pilkkuakaan muuttamatta. Vaikea niitä on varmaan kommentoidakaan. Ehkä syynä on toimittajataustani (yksi lukemattomista valeasuistani), joka on painottunut aikakauslehtipuolelle. Ensimmäisten kirjoittajavuosieni leikekirjoja muutama viikko sitten selatessani yllätyin, kuinka vähän kirjoitustyylini on kolmessakymmenessä vuodessa muuttunut. SYK:n tiukan, mutta kannustavan äidinkielen lehtorin Leena Kupilan opit elävät edelleenkin jokaisessa jutussani, missä ne sitten ilmestyvätkään. Onneksi Kannussa on joskus voinut vähän irrotellakin!

Vuoden kannustuksia juoksuttaessani huomaan, että kirjoitan usein otsa kurtussa. Silti voin edelleen seistä jokaisen sanani takana, vaikka välillä on tullut huitaistuksi pahastikin. Olin vuosi sitten juuri jäänyt vuorotteluvapaalle, joka sitten marraskuussa päättyi pitkän pohdinnan jälkeen irtisanoutumiseen Turun kaupungin palveluksesta. Nyt voin tunnustaa, että tämä vuosi ei ole ollut helppo. Frouvani on analysoinut Kannuvalimon minun puhdistautumisriitikseni. Samana aikana olen kouluttanut itseni kahteen ja puoleen uuteen ammattiin puolen vuosisadan paalun lähestyessä.

Kannuun huomaan valuttaneeni rivien välissä paljon kipuja turkulaisuudestani. Koskaan en elämässäni ole saanut tuntea yhtä suurta iloa ja tyydytystä työssäni, koskaan en elämässäni ole voinut yhtä huonosti kuin muutamana vuonna Turun kaupungin palkkalistalla. Kaupungin hallinnon sulkeutuneisuus sekä päättäjien lyhytnäköisyys ja omahyväisyys ovat turhauttaneet monen muunkin kuin minut, niitä kertomuksia saan edelleen kuulla jatkuvasti. Keskiaikainen kaupunginmuuri on korkea, puolustuksemme kaikkea ulkopuolelta tulevaa uutta vastaan toimii aukottomasti. Kamelit saavat kulkea Turkuun neulansilmästä, edelleenkin.

On ollut riemullista voida kirjoittaa kaikesta mahdollisesta eikä aina vain klassisesta musiikista tai viestinnästä – aiheemme “Elämä” ja “Ilmiöt” ja “Moraali” ovat suorastaan riemullisen kutkuttavia. Eniten olen tainnut nauttia maisterintutkintoni yleisen valtio-opin arvosanan hyödyntämisestä, vihdoinkin. Eskon ja Visan mahtava tietämys ja kokemus ovat olleet minulle sekä haaste että kannustin. Tässä seurassa pitää ajatella ainakin kahdesti. Nopeasti tuli omaksutuksi myös uusi tapa ajatella: ”Hei, tuosta voisi saada kannun” tai ”Tuosta on ihan pakko kirjoittaa” tai ”Minulla olisi tuohon uusi idea”.

Alussa tuntui vähän oudolta, että koneen äärellä meni joskus kauankin, mutta lukijoita oli kuitenkin vain muutama kymmenen (muistan odotelleeni nuorukaisena aamuyöstä postiluukun ääressä Hesaria, jossa oli ensimmäinen juttuni). Mutta sehän on blogin idea, sain kuulla. Lukijatilastot lohduttavat: Kannua luetaan koko Suomessa, Brysselissä ja muualla Euroopassa, Amerikoissa ja Australiassa, monien viestimien toimituksissa, firmoissa, yliopistoissa, suurlähetystöissä ja jopa Turun kaupungin koneilla. Joskus tuntuu, että jutuilla on ollut vaikutustakin. Me kaikki äijät saamme paljon palautetta, niin sivuilla kuin henkilökohtaisesti. Se tuntuu hyvältä. Niin kuin koko ajan kasvanut lukijamäärä: 40.000 käynnin raja rikkoutui eilen, sivukäyntejä on yli 70.000.

Kiitos ja anteeksi!, niin kuin muusikot sanovat konsertin jälkeen. Näytön raja taisi taas ylittyä. Nyt pitää ruveta hankkimaan taustatietoja seuraaviin juttuihin: Vaaleista vaaleissa, Hirvensalon kaavoituksesta, melkein autoni alle jääneestä pyöräilijästä, tappajakoirista…