On varmaan totta, että Virossa ovat törmänneet toisiinsa erilaiset historiantulkinnat. Tämä nähdään ensi viikolla, kun Voiton Päivää juhlitaan. Tähänastisia reaktioita voi pitää enemmänkin huliganismina kuin vakavana poliittisena mielenilmaisuna.

Asia on herkkä ja herkässä tilanteessa jotkut näkevät mahdollisuuden ikkunan avautuvan omille toimilleen. Viikon aikana ehtivät venäläisten mielet saada pontta kuohunnalleen äiti-Venäjän reaktioista. Edessä voi olla kierre, jonka hallitseminen ja hillitseminen eivät onnistu. Mitä kovemmalla äänellä äiti-Venäjä puhuu, sitä kärsimättömämmäksi muuttuu myös maltillisten virolaisten mieli.

Ulkoapäin on helppo sanoa, niin kuin minäkin viime bloggauksessani, että Viron hallituksen sopeuttamispolitiikka on epäonnistunut. Mutta ehkä asia onkin niin, että sopeutumista ei ole haluttukaan toteuttaa. Virolainen yhteiskunta elää vielä sopeutumisvaihetta, jossa se irtaantuu yhdestä liittovaltiosta ja sopeutuu toiseen. Näin monet virolaiset kertovat.

Tämä on vaikea prosessi. Vaikka tiedänkin olevani poliittisesti epäkorrekti, sanon kuitenkin, että vähän hitaammin ja vaiheittain tapahtunut sopeutuminen kokonaan erilaiseen yhteisöön olisi antanut paremmat mahdollisuudet irtaantua vanhasta.

Tämä ei ole vain Viron ongelma. Tsekinmaan, Unkarin ja Slovakian poliittiset tapahtumat kertovat samalla tavalla sopeutumisvaikeuksista vanhasta uuteen. Latvia ja Liettua ovat omat kriisinsä kokeneet. Ja entäs Puola?

Euroopassa eletään uuteen sopeutumisen vaihetta. Ja se on vaikeata. Minua pelottaa myös, että Viron tapauksessa suomalaiset mielet kuohahtavat. Viron asia oli meille rakas 15 vuotta sitten. Niin se on nytkin, mutta kunpa maltettaisiin mielet liialta provosoitumiselta.

Viron patsaskiista kiihdyttää mieliä Suomessa. Tiedotusvälineiden raportoinnista saa kumminkin käsityksen, että kovin suurista ihmismääristä ei ole kyse, eikä Viron kansa ole nousuissa barrikaadeille. Enemmänkin näyttää siltä, että humaltuneet nuoret venäläistaustaiset miehet rähinöivät ja saavat vastaansa yhtä halulliset virolaisnuoret. Hulinointi pääsee voitolle.

Suomessa kuulee jo valitettavan, että EU ei tee mitään ja että Suomen pitäisi tehdä tai sanoa jotain. Ja ennen kaikkea, että Suomen tulisi opastaa Venäjää pysymään asiasta ulkona. Niin kauan, kuin mellakointi pysyy näissä rajoissa, ei EU:lla ole minkäänlaista mandaattia asioihin puuttumiseen. Sitä ei vaadita, kun Ranskan nuorisomellakat aina säännöllisin väliajoin leimahtavat.   Eikä Venäjäkään ole asialle vielä mitään tehnyt.

Mutta mellakoinnin takana on syvärakenteita, joita purkaukset heijastavat. Ja huonoimmassa vaihtoehdossa henki pääsee pullosta. Tuskin kukaan voi sanoa, että Viron politiikka venäläistä vähemmistöään kohtaan olisi ollut kovin onnistunutta viimeisen 15 vuoden aikana. Venäläisperäinen nuoriso näkee asemansa vähän samalla tavalla kuin Pariisin esikaupunkien siirtolaistaustainen nuoriso.

Eikä varmaan patsaan siirtäminen juuri nyt, kaksi viikkoa ennen Voiton Päivää, ollut aivan loppuun asti harkittu. Kansallismielisyys on Virossa kuitenkin vahva kaikupohja. Mutta niin se on Venäjälläkin. Liikkeelle voi lähteä prosesseja, joita kummassakaan maassa ei hallita, eikä ehkä halutakaan hallita. Venäjän suurvalta-asemaa korostava politiikka ja asemien hakeminen presidentinvaaliin on kasvualusta monenlaisille asioille.

Juuri nyt Suomessa emme voi tehdä asialle mitään. Sen sijaan kannattaa ajatella sitäkin, miltä tuntuisi, jos Kauppatorin laidalla, vaikka Ortodoksikirkon edessä, olisi miehittäjien pystyttämä Voiton patsas. Mutta sen sijaan vietimme juuri kansallista veteraanipäivää ja 9.5. Voiton Päivän sijasta Turussa järjestetään Eurooppa-päivän valtakunnallinen pääjuhla.

Kun joukko kokeneita värikkäitä poliitikkoja nimitettiin hallituksen keskeisille ministerinpaikoille, ei tarvittu paljonkaan mielikuvitusta keksiäkseen, että kyseessä on retroilmiö. Siis vähän kuin Marimekon Unikko.

Aika moni kirjoittaja uskoo varmasti keksineensä asian ja viljelee ilmausta nyt suurella innolla. Alkaa jo rasittaa, samaa jorinaa päivästä toiseen. Turussa kun päätoiminen kaupunginhallituksen puheenjohtaja ’sai siirron’ liikenneministerin avustajaksi ja tilalle valittiin 67-vuotias kunnallisneuvos, oli kyseessä retroilmiö, totta kai.

En tiedä ottaako päähän enemmän juuri tuon ilmiön ruotiminen vai se, että samaa tarinaa jauhetaan mediassa viikosta toiseen. Miten voidaan puhua tuoreudesta ja ajankohtaisuudesta kun sama asia voi pysyä pinnalla viikkokausia. Asiaa ei ainakaan helpota, että vakavastikin otettavaan mediaan on ilmestynyt kaikenlaisia julkisuusmittareita. Niistä voi lukea onko joku julkkis nousussa vai laskussa. Ja kuinka jyrkässä.

Toinen yhtä ällö ilmiö on äijäenergiasta puhuminen. Olen itsekin käyttänyt termiä pari vuotta sitten, ylpeästikin. Mutta nyt kun tuokin on kääntynyt ilmiöksi ja ilmiölle annettu sisältö, en löydä vähääkään itseäni tuosta höpötyksestä. Kaikkea hyvää vaan aiheen ympärille rakennetuille televisio-ohjelmille sun muille messuille.

PS. ’Tosiäijä’ on juuri nyt innostunut 3-viikkoisen poikansa hymystä. Se riisuu kaikista aseista.

Lupasin itselleni, etten enää vaivaa päätäni Kulttuuripääkaupunkihömpötyksillä, sen verran aiheesta on männävuosina joutunut kärsimään. Anteeksi, mutta nyt on ihan pakko. Hymyssä suin, huomaatteko?

Olen joskus tullut kyseenalaistaneeksi kaupunkimme päättäjien sitoutumista Turun nykyään 778-vuotisen historian suurimpaan hankkeeseen – niin, ja taitoa ynnä tietoa myös. Mitenkäs on alueemme median laita?

Turun Sanomat on omistanut Kulttuuripääkaupungille nettilehdessään ihan oman sivuston. Sieltä saavat siis tamperelaisetkin tuoreimmat tiedot hankkeen nykytilasta, sitä vartenhan kotisivut ovat olemassa. Kurkataanpa: http://www.turunsanomat.fi/kulttuuri/ . Ja sitten painetaan Kulttuuripääkaupunkilinkkiä.

Kaksi juttua. Päivätty 5.4.2005 ja 7.4.2005, kello 4 yöllä. Toista koristaa oikein päätoimittaja Raimo Vahteran kuva. TS:n Kulttuuripääkaupunki tarkoittaa siis kahta, 14 kuukautta ennen virallista, valtiollista ehdokaspäätöstä tehtyä uutista, jotka on kirjoitettu ilmeisesti jonkinlaisen buumin hurmoksessa, kahden päivän päässä toisistaan. Runsaat neljä kuukautta ennen Lentävää hollantilaista, jos tarkempaa aikamerkkiä kaivataan.

Entäpä kaupungin johto? Maineikkaan konservatoriomme kamariorkesteri palasi muutama päivä sitten menestykselliseltä kiertueelta kahteen EU-maahan, Alankomaihin ja Belgiaan – pääkonsertti oli peräti yhteisön sydämessä Brysselissä. Kaupunginjohtaja Mikko Pukkinen tervehti kiertuekäsiohjelmassa kolmen konsertin ja suurlähetystön kutsuvierasmatinean yleisöjä, siis musiikinystäviä, paikallista lehdistöä ja kansainvälisiä kunniavieraita peräti kolmella kielellä, suomeksi, ranskaksi ja flaamiksi.

Jotain johtajamme kirjoituksesta tuntuu puuttuvan. Ai niin. Ei sanaakaan Euroopan kulttuuripääkaupunkivuodesta 2011.

P.S. Käsiohjelman kantta koristaa kuva kamariorkesterin konsertista – Helsingin Finlandia-talossa. Eikö konservatorion upeaa Sigyn-saliakin kehtaisi esitellä Euroopan sydämessä?

Aurajoki virtaa, mutta keskustelu on Turussa padottu, ainakin suomenkielisessä lehdistössä. Ja senhän tietää, mitä likaiselle vedelle tapahtuu, kun se jää makaamaan auringonpaisteeseen.

Åbo Underrättelser paikkaa nykyään miltei jokaisessa numerossaan tuota valtaisaa paikallista mustaa aukkoa. Chefredaktör Torbjörn Kevin heittää tänään tikkansa kaupunkimme johtamisesta pääkirjoituksessaan ”Bytet i toppen” niin napakymppiin, että jokaisen turkulaisen pitäisi ottaa vaarin tästä erinomaisesta kielikylvystä. Samanaikaisesti Turun Sanomien paikallispolitiikan toimitus näyttää olevan niin sanotusti pihalla sekä kaupungintalosta että -kansliastakin. Onko TS:n pääkonttori liian keskellä kaupunkia?

Kannattaa siis klikata heti ÅU:n osoitteeseen , koska kirjoitus taitaa häipyä keskiyöllä. Tai parempi vaihtoehto on käväistä lehtikioskilla ja ripustaa juttu kotona peilin viereen.

Tässä pieniä pikatehtäviä Torbjörn Kevinin luetunymmärämiskokeesta:

”Näsdukarna blir torra när Åbopolitiken vinkar av Aleksi Randell.”

”Den orala robotten med voluminöst men ostrukturerat budskap har inte gett åbopolitiken ett nytt liv.”

”Aboensiska skattebetalare såg på det politiska skådespelet med uppspärrade ögon. Vart försvann ledarskapet?”

”En viktig del av ledarskapet har förblivit outvecklat: Vilken är riktningen?”

”Den heltidsavlönade ledaren har vänt uppdragsgivarna ryggen.”

””I den meningen har modellen med en framskjuten styrelseordförande misslyckats. Utåt har posten inte gett beslutsklimatet i Åbo ett mervärde.”

”Bäst trots allt att skruva ned förväntningarna. Ledarskap är en kronisk bristvara.”

Viime yönä nettiin pullahti kovasti odottamani lista. Eilen illalla Lontoossa julkistettiin maailman parhaat ravintolat 2007.

Restaurant Magazinen ylläpitämä ja S.Pellegrinon sponsoroima The World’s Best Restaurants –lista pitää sisällään taas mielenkiintoisia ilmiöitä. 2800 Academyn valitsemaa alan ammattilaista on äänestänyt mielestään erinomaisia ravintoloita, sellaisia, joiden kanssa itse ei ole tekemisissä ja joissa on syönyt viimeisen 18 kuukauden sisällä.

Eniten itseäni jännitti, tietenkin, kuinka Suomen käy ja mitä pohjoismaissa tapahtuu. Jännitystä hieman laski tieto, jonka Hans Välimäeltä kuulin: kutsu on käynyt ja listoilla ollaan. Mutta millä sijalla, nousua tai laskua? Nyt sijoitus oli 35., siis suomalainen Chez Dominique on maailman 35:ksi paras ravintola, huimaa!

Parhaiten pohjolan ravintoloista pärjäsi odotetusti Kööpenhaminan Noma, nousten rakettimaisesti 18 sijaa nyt viidenneksitoista. Ja vahva nousija oli myös Tukholman saariston Oaxen Skärgårdskrog, joka noteerattiin sijalla 39. Seuraava Pohjolan ravintola löytyy 50-100 –listalta sijalla 80, oslolainen Bagatelle.

Listan kärki pysyi muuttumattomana: Espanjan El Bulli, Lontoon (ympäristön) The Fat Duck ja Pariisin Pierre Gagnaire. Mukavaa oli huomata, että sellaiset ravintolat, jotka itse olen valinnut jossain vaiheessa ateriamatkan kohteeksi, pärjäsivät nousemalla tai listalle hyppäämällä. L’Atelier de Joel Robuchon (Pariisi), Nobu (Lontoo), Hakkasan (Lontoo), Cracco Peck (Milano) ja River Cafe (Lontoo) ovat mm. sellaisia.

Listan kuriositeetti, Bocuse Lyonissa, putosi sijalle 49 odottamaan lopullista pudotustaan.

Ilmiöitä jos hakee, niitä löytyy enemmänkin 50-100 listalta. Havaintoina mainittakoon barcelonalainen mainio tapaspaikka Cal Pep. Ja se, että listalla on myös kaksi Venäjän ravintolaa, Pushkin ja Turandot.

Vanha äkäinen äijä iskee taas, nyt sinuttelemisesta.

Suomessa on nyt maan käytöstapana sinutteleminen. Kun asioit kahvilassa, ravintolassa tai kioskissa voit odottaa nuoren myyntihenkilön lähestyvän sinua iloisella kysymyksellä Mitäs sulle? Otaks muuta?

Joskus tämä tuntuu todella töykeältä, joskus siihen on pakko suhtautua huvittuneesti, tilanne on joskus oikeastaan aika koominen. Olen tapa-asioissa vanhoillinen henkilö ja reippaasti keski-ikäinen, jopa näytänkin siltä. Siksi minua joskus huvittaa kovin nuoren kovin läheinen puhuttelu.

Sinuttelun vierastaminen on perua omasta lapsuudestani. Muistan, että 50-luvulla joissakin perheissä lapset teitittelivät vanhempiaankin tai kutsuivat heitä nimityksellä ”äiti” tai ”isä”: ottaako Äiti kahvia? Omassa lapsuudenkodissani opettiin teitittelemään vanhempia ihmisiä.

Tämäkin nykykäytäntö lienee tullut Ruotsista, jossa kai saa sinutella kuningastakin. Minä en kyllä tohtisi sinutella Tasavallan Presidenttiä! Nyt pohdin, miten puhuttelen opiskelutoveriani ministeri Ilkka Kanervaa. Jos jossakin julkisessa tilanteessa tapaisin ministeri Kanervan, puhuttelisin häntä varmaan ministeriksi. Arvovalta edellyttää kohteliaita tapoja. Mutta kahden kesken taidan sinutella.

Ehdottaisin, että erityisesti palvelualelle valmistavissa oppilaitoksissa sovittaisiin yhteisestä ohjeistuksesta, joilla opiskelijoille opetetaan perusasioita. Toivoisin, että palvelutehtäviin koulutettavia opetettaisiin teitittelemään asiakaspalvelussa. Se kuuluu mielestäni sivistyneeseen elämään.

Eniten minua ihmetyttää jopa akateemisesti sivistyneiden nuorten henkilöiden tapa sinutella. Rekrytointitilanteessa jätän kyllä kahdesta tasavertaisesta hakijasta valitsematta sen, joka sinuttelee omasta aloitteistaan. Samoin edellytän mahdolliselta työntekijältäni, että hän teitittelee puhelinkontakteista lähtien kontaktejaan.

Olenkohan tiukkapipo?

Lisäsin suosikkikolumnistini Pekka Seppäsen otsikkoon huutomerkin, jonka hän ilmiselvästi epähuomiossa oli omasta kirjoituksestaan (Talouselämä 20.4.2007) unohtanut.

Koska olen ’ruoanystävien kevätmielisen adressipilan’ nk. kantava voima, on pakko näin blogihengessä vastata pottuiluun ihan vaan pottuilulla.

Seppänen (Pekka, sopii kai sanoa Pekka?) on kirjoituksessaan oikeilla jäljillä ja tyystin hukassa. Osin taas tietämättömyys, mitä talouslehden toimituksessa ei kai voi olla olemassa, tekee tenää.

Pekka on oikeassa alkukeittojen kanssa. Ystäväni Heikki Tavela kutsuu moisia kengurunspermaksi ja ihmettelee kanssasi samaa.

Nieriästä taas pitää olla eri mieltä. Sitä ovat kaikkien ravintoloiden ruokalistat tätä nykyä täynnä. Ihmettelisit ennemmin ahvenen poissaoloa…

Terminologian kanssa taas voi vaan harmitella, ettei globalisaation aikana kansainvälisten ruokalistojen nimet ole saavuttaneet Talouselämän toimitusta.

Pekka varmaan tarkoittaa pihvin kanssa kaivatessaan Coca-Colaa kun puhuu maustetuista kivennäisvesistä. Lisää epäilemättä uskottavuutta ranskalaiseen kollegaan kun tilaa kuhan kanssa vadelmalla maustettua Bonaquaa. Toisaalta, tarjoaahan pääministerikin omenamehua.

Harmillista on lukea, että Pekka uskoo lukijoiden (Talouselämän?) keskiverron käyvän pizzeriassa syömässä Tropicanan. En tiedä mitä semmoinen pitää päällään, mutta onneksi Pekka tietää.

Ravintolayrittäjät varmasti haluaisivat, että heidän toimintansa siirtyisi elinkeinoministeriön alaisuuteen. Olisivat valmiita jopa rukoilemaan asian puolesta. Mutta gastronomian edistämisen kanssa sillä ei ole tekemistä.

Pekka, tiedät kyllä mitä gastronomialla tarkoitetaan. Siksi ei kannata heittäytyä tässä kohtaa tyhmäksi.

Ravintolaelinkeinon kehittäminen, koulutus ja vaikkapa kokkien kansainvälinen kilpailutoiminta ovat tyystin eri asioita, vaikka samaa päämäärää tavoitellaankin.

Kun juttusi tarkoitus selvästi on olla viikonlopun hömppäviihdettä niille, joita tanssikilpailut eivät kiinnosta, on pakko tarttua vielä yhteen yksityiskohtaan: Pekka, mistä päättelet, että Matti Salminen nimilistalla on maailmankuulu basso, eikä Raision vuorineuvos?

Huh-huh! Pekka, tuliko nyt samalla mitalla?

PS. harmittelen, etten tekijänoikeudellisista syistä voinut liittää alkuperäistä juttua tähän oheen. Talouselämä taas ei ymmärrettävistä syistä julkaise päätoimittajan kolumnia, edes näin jälkijättöisesti, netissä.

Lisäys: Juttu on kuin onkin (aina) myös netissä. Ylhäällä on linkki. Kiitos, VPA!

Kesko ilmoitti toissapäivänä uudistavansa kanta-asiakasjärjestelmänsä, Plussa-kortin. Korttiin yhdistyy myös maksukorttiominaisuus ja yhteistyö OP-ryhmän kanssa tiivistyy. Pohjolan vakuutuksistakin alkaa ropista plussapisteitä.

Talouselämä-lehti kommentoi asiaa tuoreeltaan ja otsikoi: ”Keskon Plussa-kortti muuttuu mutkikkaammaksi”.

Kanta-asiakasjärjestelmistä on tullut varsinainen riippa kaupalle. Kaupunkilaisella kansalaisella on 3-5 kanta-asiakaskorttia lompakossaan. Niitä sitten käytetään kun kassa mitä kummallisimmissa kaupoissa kysyy: ’onko plussa/ykkösbonus/s-korttia?’ Ja sitten kortti ojennetaan ja ihmetellään jonkin ajan kuluttua, että taas on tullut rahaa jossain muodossa hyvityksenä.

Kortit ovatkin selvästi ikiliikkujia, jotka synnyttävät niitä höylättäessä rahaa, joka ei tietenkään ole pois asiakkaan pussista, vaan kauppahan sen hyvää hyvyyttään maksaa omistajiensa, ei asiakkaiden pussista.

Perinteinen kanta-asiakasjärjestelmä liittyy pieniin palveluyrityksiin. Jos olet asioinut pesulassa vuosikaudet ja sinut tunnetaan, saat palvelusi hieman halvemmalla ja tarvittaessa nopeamminkin jne. Tämmöistä toimintaa on onneksi vielä. Sama toimii ravintolassa ja jopa sen korttikaupan lihatiskillä, ohi järjestelmän.

Jopa Alkossa homma toimii. Jos olet tullut tutuksi henkilökunnan kanssa, saat aivan eritystä palvelua. Ja olet tyytyväinen.

Lentoyhtiöissä systeemit ovat suorastaan ylimitoitettuja. Etuja, ilmaisia lentoja, vaikka mitä on saatavilla.

Sitten on VR. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Paitsi epäkunnossa oleva parkkiautomaatti. Ja lapun kun auton ikkunaan laittaa (toissapäivänä), jossa kertoo pysäköinninvalvojalle, että ei huolinut rahaa, tuloksena virhemaksu ikkunassa.

Pysäköinninvalvojatoimisto lupasi soittaa VR:lle ja kysyä automaatin toiminnasta. Toverituomioistuin antaa sinne soitettaessa päätöksensä tulevana maanantaina. Odotan sitä jännityksellä. Se on hieno suoritus vuotuisia 6000 euron Turku-Helsinki-Turku ¬lipunostoja vastaan. Ja n. 400 euron parkkimaksuja.

PS. tämä olkoon jatkoa jutulleni ‘Lompakko kuin sämpylä’

Vouhkasin tuossa toissapäivänä ’Ruoka on kulttuuria’ -vetoomuksen puolesta (juu, kannattaa edelleen allekirjoittaa). Koko touhun tarkoituksena on ruoan aseman nostaminen.

Kirjoitin Kannuun viime vuoden lokakuussa Suomen keittiömestareitten vierailusta hallituksen iltakoulussa. Kannatti Jaakko Nuutilan joukkoineen käydä, sillä siitä ja monista muista ahdisteluista seurauksena hallitusohjelman sivulla 26 seisoo:

“Hallitus käynnistää suomalaisen ruoan edistämisohjelman, jonka tavoitteena on ruoan arvostuksen kohottaminen, laadun kehittäminen, ravitsemuskäyttäytymisen ohjaaminen sekä luomu- ja lähiruoan edistäminen. Suomalaisen terveellisen ja turvallisen ruoan vientiä edistetään ja siihen liittyvät ylimääräiset, julkisen vallan toimin poistettavissa olevat, kustannukset minimoidaan.”

Se on hyvä alku! Taistelu jatkuu: Ministerit Anttila, Kanerva ja Wallin, tulossa ollaan… Varautukaa, positiivisesti!