Moi, entäs sulle?
Vanha äkäinen äijä iskee taas, nyt sinuttelemisesta.
Suomessa on nyt maan käytöstapana sinutteleminen. Kun asioit kahvilassa, ravintolassa tai kioskissa voit odottaa nuoren myyntihenkilön lähestyvän sinua iloisella kysymyksellä Mitäs sulle? Otaks muuta?
Joskus tämä tuntuu todella töykeältä, joskus siihen on pakko suhtautua huvittuneesti, tilanne on joskus oikeastaan aika koominen. Olen tapa-asioissa vanhoillinen henkilö ja reippaasti keski-ikäinen, jopa näytänkin siltä. Siksi minua joskus huvittaa kovin nuoren kovin läheinen puhuttelu.
Sinuttelun vierastaminen on perua omasta lapsuudestani. Muistan, että 50-luvulla joissakin perheissä lapset teitittelivät vanhempiaankin tai kutsuivat heitä nimityksellä ”äiti” tai ”isä”: ottaako Äiti kahvia? Omassa lapsuudenkodissani opettiin teitittelemään vanhempia ihmisiä.
Tämäkin nykykäytäntö lienee tullut Ruotsista, jossa kai saa sinutella kuningastakin. Minä en kyllä tohtisi sinutella Tasavallan Presidenttiä! Nyt pohdin, miten puhuttelen opiskelutoveriani ministeri Ilkka Kanervaa. Jos jossakin julkisessa tilanteessa tapaisin ministeri Kanervan, puhuttelisin häntä varmaan ministeriksi. Arvovalta edellyttää kohteliaita tapoja. Mutta kahden kesken taidan sinutella.
Ehdottaisin, että erityisesti palvelualelle valmistavissa oppilaitoksissa sovittaisiin yhteisestä ohjeistuksesta, joilla opiskelijoille opetetaan perusasioita. Toivoisin, että palvelutehtäviin koulutettavia opetettaisiin teitittelemään asiakaspalvelussa. Se kuuluu mielestäni sivistyneeseen elämään.
Eniten minua ihmetyttää jopa akateemisesti sivistyneiden nuorten henkilöiden tapa sinutella. Rekrytointitilanteessa jätän kyllä kahdesta tasavertaisesta hakijasta valitsematta sen, joka sinuttelee omasta aloitteistaan. Samoin edellytän mahdolliselta työntekijältäni, että hän teitittelee puhelinkontakteista lähtien kontaktejaan.
Olenkohan tiukkapipo?
huhtikuu 23rd, 2007 at 8:56
Huomenta Professori!
Nyt tuli tärkeä aihe, kotikasvatus, joka näkyy.
Aina kun tapaan nuoria, jolla se näkyy, lähetän äidille terveiset. Moitteita ei uskalla eikä sovi jakaa,niistä tulee huonoa palautusta.
En vieläkään sinuttele ilman ettei sovita.
Varsinkaan vanhempia ihmisiä.
huhtikuu 23rd, 2007 at 10:01
Maailma kehittyy. Huonompaan tai parempaan, riippuen katsojan silmistä. Meille 70-luvulla syntyneille teitittely ei ole enää selviö ja joissain piireissä (koulut, Puolustusvoimat varauksella) jopa kannustetaan sinuttelemaan tasavertaisuuden nimissä. En itse koe sinuttelun olevan epäkohteliasta, jos muuten osataan käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla.
Mainitset sinuttelun vierastamisen olevan perua lapsuudestasi. Mitäpä jos me nuoremman sukupolven edustajat vierastammekin teitittelyä samoin perustein? Kumpi on oikeampi tapa vierastaa?
Eniten minua taasen ihmetyttää akateemisuuden nostamista tässä asiassa esille. Sillä näet pitäisi olla hyvin vähän tekemistä käytöstapojen kanssa, kyllä se maisterikin osaa kuolata pieluksilleen ja rasvamontusta taasen osataan nostaa hattua.
huhtikuu 23rd, 2007 at 12:06
Pipo kiristää vähemmän kuin sukat. Tero (vai pitäisikö kirjoittaa hra Ylitalo, niin kuin olisi ollut korrektia vielä 40 vuotta sitten) on oikeassa siinä, että asioiden perustelu sillä, että näin on ennenkin tehty, ei oikein riitä nykyään ketään vakuuttamaan. Kaikki ennen tehty ja arvostettu kun vanhenee tätä nykyä nopeammin kuin koskaan. 1990-luvun tekniikka ja käytännöt ovat jo nii-in historiaa. Rasvamonttuja ei enää muuten ole missään, huollettavat ajoneuvot nostetaan työskentelykorkeuteen hydraulisesti ja kiinnitetään tietokoneeseen. 1950-luvun moraalia noudatetaan tätä nykyä lähinnä moskeijoissa. Silti olen veli Eskon kanssa yhdessä haikealla mielellä perinteisten käytöstapojen katoamisesta. Teitittelen uhmakkaasti asiakkaita ja haastateltaviani. Yleisessä käymälässä Puutorin päällä on asiakkaan kohtelias tervehtiminen ja hyvästely ensimmäinen opetettava asia.
Akateemisesta sivistyksestä näissä asioissa on sikäli hyötyä, että historiaan tutustumisen myötä ymmärtää, että vuoron perään jokainen sukupolvi on ollut varma siitä, että seuraava sukupolvi tuhoutuu tapainturmeluksen tähden. Voi muuten olla, että tällä kertaa tuhoutuukin. Ei kuitenkaan omaan törkeyteensä, vaan meidän vanhan ajan herrasmiesten toimien johdosta. Olkaa hyvä, arvoisa seuraava sukupolvi…
huhtikuu 23rd, 2007 at 12:09
Minua ei kotona opetettu teitittelemään vanhempia ihmisiä, mutta olen sen oppinut työelämästä. Asiakasta ja viersta ei voi lähestyä kuten kaveria. Arvostan sitä, että minua teititellään, mutta en pidä sitä aina välttämättömänä. Mielestäni tilanne on vähän erilainen jos ostan jäätelöpuikkoa tai autoa.
Yksi lisätekijä saattaa olla myös englannin kieli jossa you -sanalla voidaan sekä teititellä että sinutella. Voitaisiin siis syyttää myös TV:ta.
Pitääpä oikein tarkkailla jäätelökioskeilla tänä kesänä, että miten minua puhutellaan.
Ai niin, olen -75 syntynyt, mutta ehkä hivenen konservatiivinen mitä tulee käytöksen.
huhtikuu 23rd, 2007 at 12:49
Arvon herra Heikkilä,
kohtelias voi olla niin monella tapaa. Kohteliaisuuden kulmakivenä pitäisin kuitenkin toisen ihmisen huomioonottamista, jolloin myös kohteliaisuuden vastaanottajan pitäisi osata tulkita kohteliaisuuksien eri kirjoa. Ja sekös vasta on kohteliasta, kun ymmärtää katsoa toisen ihmisen näkökulmasta mitä tämä yrittää itselle viestiä!
Vaikeaksi tämä menee, mutta yritetään sopeutua toistemme koodituksiin parhaamme mukaan.
huhtikuu 23rd, 2007 at 19:36
Esko, senkin tiukkapipo!
Saman ikäluokan edustajana olen kokolailla eri mieltä kanssasi. Minusta sinuttelu normaalielämän tilanteissa ei ole lainkaan epäkohteliasta, vaan tekee kanssakäymisestä paljon luontevampaa. Sävy on sanoja tärkeämpi. Iloinen sinuttelu mieluummin kuin kankea teitittely.
Itselleni ainakin tulee lähinnä vaivautunut olo, jos joku yrittää teititellä minua.
Kaupantekotilanteessa tulkitsen sen useimmiten ns. nuoleskeluksi. Toisinaan teitittelyn kohteeksi joutuminen saattaa ottaa “pattiinkin” – olenko minä muka jo niin vanha!
Mistä tulikin mieleen entisen esimieheni Erkki Saran kertomus Turussa muinoin vaikuttaneesta Gumplerin miesten vaatehtimosta. Eki oli ostamassa housuja ja astui sovituskopista myyjän eteen valittaen, että myyjän suositteleman mallin haarat roikkuvat vähän alhaalla. Myyjä selitti äärimmäisen kohteliaasti, että vanhempien miesten housumallit on sillä tavalla leikattu. Tähän Eki totesi epäilevänsä, että tuskinpa “ne” iän myötä kasvavat eli eiköhän etsitä vähemmän roikkuvaa mallia.
Oho – olikohan tämä nyt hyvien tapojen vastainen juttu?
huhtikuu 23rd, 2007 at 22:12
Tasa-arvon vuoksi puutun puheeseen. Totean, että en usko palstanpitäjää pipomieheksi, joten se ei liene ongelman ydin. Minut on kasvatettu teitittelemään itseäni vanhempia ihmisiä. Ikäisiäni (arviolta) tai nuorempia tuntuu hullulta teititellä. Ylitalo osui asian ytimeen, puhuttelun sävy on ratkaiseva. Sinutteleva nuori voi olla hyvin kohtelias.
huhtikuu 23rd, 2007 at 23:29
Tästä uhkaa tulla asiallinen keskustelu. Ytimessä on kunnioitus. Vanhemman ihmisen, nuoremman ihmisen, naisen, miehen. Respektii hei, niinkö nyt sanotaan? Helpottaisi tietysti, jos olisi voimassa edes joitain yhteisesti hyväksyttyjä – vaikka sitten vanhoja – tapoja, joilla tuota kunnioitusta voisi osoittaa. Se tekisi elämän pikku hetkistä helpommin sujuvia.
huhtikuu 24th, 2007 at 10:10
Moikka, Esko, kiva juttu sulla! Ruotsissa toki sinutellaan, mutta kuuden vuoden kokemukseni perusteella miltei yhtä hienotunteisesti kuin Englannissa, jossa you-sinuttelu/teitittelyn kyllä aistii jommaksikummaksi kaikki muut paitsi Suomen televisiokanavien kääntäjät, jotka eivät tunnu useinkaan löytävän keskustelun “tason” mittaria. Itse olen käynyt kovan koulun niin kotona kuin SYK:ssa: teitittelen mielelläni.
Mukava testi on ollut radion Sävel on vapaa -musiikkitoivekonsertti, jota olen ollut juontamassa useita kertoja. Suorassa lähetyksessä pitää nopeasti päättää, sinutellaanko vai teititelläänkö. Kerran soittaja oli kirjailija Elina Karjalainen, jonka hyvin tunsin, mutta teitittely kuului mielestäni asiaan siinä tilanteessa. Olen myös joskus käyttänyt kysymystä “Saanko teititellä?”.
Kun tapasin musiikkitieteen professorini ja mentorini Erik Tawaststjernan ensimmäisen kerran, luennon jälkeen vuonna 1976, hänen ensimmäiset sanansa minulle olivat: “M-m-minä olen sitten s-s-sinä”.
Tunnen itseni vanhaksi, mutta arvokkaaksi, kun joku teitittelee – omanarvontunto kohoaa. Kerran tuntui yllättävältä, kun vanhempi henkilö, nainen, sinutteli minua. Toimiessani Turun konserttitalon johtajana (intendentin työn bonus), eskorteerasin tasavallan presidenttiä Tarja Halosta saliin pitämään juhlapuhetta. Lapseni olivat pyytäneet minua lähettämään hänelle henkilökohtaisia terveisiä. Virallisin sanankääntein ilmaisin asiani. Vastaukseksi sain iloisen kiitoksen sekä: “Sano heillekin terveiset”.
huhtikuu 24th, 2007 at 11:11
Vielä kerran otan kantaa, jos televisiossa toimittaja teitittelee haastateltavaa, on se minusta fiksumpaa, vaikka kuinka olisi sinut siviilissä.
Sitäkin olen seurannut, Karhuvaarasta näkee mitä kotona on opetettu.,
huhtikuu 24th, 2007 at 20:06
Kiitos taas erittäin mielenkiintoisesta keskustelusta. Keskustelu tosin on yhtäältä – toisaalta -tyyppistä. Vaikka voisin hyväksyäkin liberaalisti sinuttelun puolesta puhuvien perusteluita, kumminkin pysyn kannassani. Haluaisi kysyä, tekeekö otsikkokysymys “Moi, entäs sulle?” elämästä luontevampaa? Minusta ei. Olen Heikkilän kommentin nro. 8 kanssa täysin samaa mieltä.
huhtikuu 24th, 2007 at 21:48
Juolahti vielä mieleeni seuraavaa. Olisiko kenties otsikkokysymys muotoiltuna “Moi, entäs sinulle?” se kaivattu kompromissi?
Sinuttelussa ja sullettelussa on nimittäin myöskin kovin suuri ero, ehkä jopa suurempi kuin sinuttelussa ja teitittelyssä.
huhtikuu 29th, 2007 at 21:43
On kiehtovaa,että asiat muuttuvat.Nyt on sinuttelu muotia.Ehkä eurooppalaisuus tuo teitittelyn takaisin.Oli miten oli,pitäisi sanoa oikeassa muodossa, Siis ei näin:Johanna Oras, oletteko maalanneet tänään taulun? O tempores, o mores.