Vieraskynämme, professori Jarmo Virmavirta, kommentoi  mediailmiöitä molemmin puolin Suomenlahtea.

Osallistuin viime viikolla Viron suurimman päivälehden 150-vuotisjuhliin. Postimees syntyi Viron kansallisen heräämisen aikoihin ja kansallisuusliikkeen tukijaksi. Perustaja J.V. Jannsen alkoi käyttää virolaisista nimitystä kansa, ”rahvas”. Siihen asti oli tunnettu vain ”maarahvas”, joka eli baltisaksalaisen aateliston ehdoilla. Edelleen lehden syvin ajatus on tukea Viron kansan säilymistä ja kehittää sen identiteettiä, sanoo päätoimittaja Merit Kopli.

Postimees on säilynyt elossa kovia aikoja, jopa 50 vuoden neuvostovallan. Jo 80-luvun lopulla alkoivat sen johdossa olevat nuoret miehet edelleen kustantajana lehteä johtavan Mart Kadastikin johdolla valmistautua uuteen aikaan ja selvittää journalismin ja kustantamisen perusteita lännessä. Minulla oli ilo opastaa heitä Suomen lehtimaailmaan. Nyt olen jo yli viiden vuoden ajan ollut Postimees-lehden kolumnisti.

Sanomalehti Uuden Suomen toistaiseksi viimeisenä päätoimittajana teen vertailua. Uusi Suomi oli saman kansallisen heräämisen tuote kuin Postimees. Uusi Suomi ei kuitenkaan ehtinyt 150 vuoden ikään, vaikka levikki nousi jatkuvasti. Uuden Suomen perustehtävä oli kutakuinkin sama kuin Postimees-lehden. Postimees eli 50 vuoden neuvostovallan yli, mutta Uusi Suomi kaatui laman  ensi metreillä. Lehden kuolema oli ensimmäinen signaali siitä, että sinivalkoinen pääoma on menettänyt uskonsa tulevaisuuteen. Virossa usko kansalliseen identiteettiin säilyi myös neuvostoaikana.

Enemmän kuin mielenkiintoista on, että neuvostovallan oloissakin Virossa ymmärrettiin kansallisen identiteetin merkitys paremmin kuin avautuvassa maailmassa elävässä Suomessa. Suomessa aate sai mennä, kun raha alkoi päättää arvoista. Ahtaissa oloissa Virossa arvoilla oli enemmän merkitystä. Rahaa haettiin kansallisen identiteetin vaalimiseksi. Maan itsenäistyttyä Postimees sai rahoitusta ulkovirolaiselta liikemieheltä Heldur Jannsenilta, J.V. Jannsenin pojanpojalta. Nyt Postimees-lehden omistaja Eesti Meedia konserni on norjalaisen Schibstedtin omistuksessa.

Virossa kansallisen identiteetin vaaliminen koetaan maan koon ja suuren venäläisvähemmistön takia tärkeämmäksi kuin Suomessa. Viron uuden hallituksenkin ohjelmassa puhutaan kansallisesta identiteetistä ja piirretään kieliohjelmaa. Pienellä kansalla on elämisen edellytykset vain, jos sillä on kulttuurista annettavaa yhteiseen maailmaan. Ei se perusasetelma Suomesta eroa, mutta meillä arvot ovat kauppatavaraa.

Hyvä on, että Niklas Herlin on herättämässä Uuden Suomen eloon tarkoituksella ”edistää suomalaisuutta”. Aika on oikea. Kirjoitin viimeiseen Uuteen Suomeen, että Uusi Suomi palaa, kun uusi Suomi syntyy. Politiikassa uuden ajan merkit ovat nyt siihen suuntaan. Uusi ajattelu kaipaa foorumia, jollainen Uusi Suomi voi olla. Verkkojulkaisu on varmaan oikea muoto, mutta jollakin tavalla paperiakin suomalaisuus vielä kaipaa. Arvelen, että paperilehti tulee aikanaan verkon lisäksi. Järjestys lienee nykyaikaa.

Jarmo Virmavirta

Olen nyt Bolognan lähellä Italiassa kuunnellut kolme päivää monesti ällistyneenä venäläisiä puheenvuoroja seminaarissa, jossa käsitellään Venäjän ja EU:n suhteita. Mukana on parisenkymmentä lähinnä moskovalaista osanottajaa. Jotkut ovat hyvinkin lähellä Kremliä, jotkut taas edustavat erilaisia liberaaleja ryhmittymiä. Kaikki ne tulevat jonkinlaisista ajatusmyllyistä, think tankeista.

Tällaiset kuulemiset ja keskustelut ovat erityisen tärkeitä suomalaisille nyt kun puukaupan asiat askarruttavat ja kun Pronssisotilaan tapauksesta on vasta kuukausi kulunut. Aika pelottavalta mutta ymmärrettävältä kuulostaa esimerkiksi tämä muistiinpanoihini tarttunut lause: venäläiset haluavat suurvaltaa, koska demokratia ja hyvinvointi eivät toteutuneet.

Venäläiset ovat pettyneitä maan sisäisiin saavutuksiin, jolloin saavutuksia haetaan ulkopolitiikasta. Niinpä Venäjä hakee nyt asemaansa suurvaltana. Se hakee myös identiteettiä korostamalla omia arvojaan ja henkisyyttään. En ole koskaan kuullut niin paljon viittauksia Dostojevskiin ja Pushkiniin. Nämä mestarit ovat Venäjän henkisiä isiä nyt.

Mutta samalla kysytään, miksi EU pitää Venäjää erilaisena? Meillähän on yhteinen arvopohja! Venäjällä ovat eurooppalaiset arvot. Samaan hengenvetoon sanotaan, että EU ei saa opettaa Venäjää.

Venäläisten mielestä EU yritti tehdä 1990-luvulla Venäjästä puolisiirtomaan, mutta epäonnistui, kun energian hinta räjähti kasvuun ja rahaa alkoi virrata maahan. Nyt on tämä muistutus kovassa käytössä: Venäjän rahoja ja resursseja ei saa ohjata ulkoapäin.

Mutta samalla myönnetään: kaasun ja energian antamat tulot saattavat loppua eikä rakenteellisia uudistuksia ole saaduilla rahoilla tehty. Tiet ja rautatiet samoin kuin energiateollisuus ja kuljetusputkistot tarvitsevat valtavia investointeja.

Kun nyt patsastellaan suurvaltana voikin käydä niin, että ulkomaista rahaa tarvitaan tulevaisuudessa panemaan kuntoon asioita, joihin ei öljyrahoja raskittu tuhlata.

On siinä Putinin seuraajalla pohtimista.

Ensimmäinen sato avomaan varhaisperunoita on valmistunut! Maaliskuussa, poikkeuksellisen aikaisin, Rymättylässä saatiin siemenperunat peltoon. Suomessahan viljellään ainoastaan hyvää perunaa ja ensimmäiset Timot ovat olleet kaupoissa täällä Turun seudulla jo viime viikon lopulta alkaen. Tänään ne maksoivat marketissa 3.95e mitä ei ole pidettävä pahana. Tarjolla on myös ruotsalaista hyvin pyöreänmuotoista ‘hätyria’, joka on uuden perunan irvikuva.

Myös tämän aamun Helsingin Sanomat uutisoi perunoiden valmistumisen, mutta juttuun liittyi kummallinen lause: ”Tiistaina nostetut perunat ovat kaikkein parhaimpia lauantaina lakkiaispäivänä”. Parhaimpia lauantaina? Seisottuaan neljä päivää jossain? En ymmärrä. Perunat ovat parhaimmillaan juuri pellosta nostettuna, niin pian kuin mahdollista! Juttu ei ollut ruokatoimituksen kirjoittama…

Uusien perunoiden keittämistä on käsitelty Kannuvalimossa viime juhannuksena.

Suomalaiset elintarvikkeet ovat puhtaita ja raikkaita, on väittämätasolla hoettu iät ja ajat. Ja totta se onkin.

Asia tuli mieleeni aamulla Hesarin nettiuutista lueskellessani. ”Kiina teloittaa ruokaturvallisuudesta vastanneen johtajan”. Suomessa kiinalaisten kollegat saavat olla rauhallisilla mielin, sillä tuskinpa Suomessa laitetaan vaikkapa jarrunestettä hammastahnaan, niin kuin teloitettava johtaja on sallinut.

Kun suomalainen ruokasesonki lähestyy kaupallista huippuaan, juhannuksen aaton aattoa, kannattaa miettiä mitä sinne ruokakärryihin laittaa. Erityisen hyvillä mielin voi kärryihin laittaa tuotteen, jossa on Joutsenlippumerkki.

PS. Kiinalainen talouskasvu on maailman ihmeitä. Kannattaa pysähtyä miettimään myös, onko täkäläinen hitaampi malli kuitenkin parempi…

PPS. Esko on EU:n etelärajoilla, eikä mahdollisesti saa nettiyhteyttä toimimaan, Tero-Pekka taas muuten pois kaupungista (Åbo). Koettakaa kestää. Ehkä jo huomenna…

Odotettu suvivirsi kajahtaa jälleen tällä viikolla kun koulut päättyvät ja lapset sekä nuoret kirmaavat kesälaitumille tai kesätöihin.

Erityisen odotettu tuo tuleva lauantai on n.30.000 uudelle ylioppilaalle. Ainakin niin monessa kodissa juuri nyt tuskaillaan mitä tarjotaan vieraille, kuinkahan paljon väkeä tulee ja mitä laitetaan päälle.

Sadoissa tuhansissa kodeissa taas mietitään mitä viedä ylioppilaalle lahjaksi, mitä ja kuinka paljon kenellekin ja kuinka moneen juhlaan sitä ehtii kiirehtää. Huh-huh!

Ainakin täällä Turun suunnalla juhlasta toiseen singahtelusta on tullut suorastaan taidetta, jopa siinä määrin, että yleisin smalltalkin aihe vieraitten kesken on: ”monetko vielä?”.

Mielestäni onkin vähän hassua, että käydään sellaisissa laikkiaisissa, joiden juhlakalun nimeä ei edes tiedetä tai muisteta. Olenkin usein naureskellut tarinaa eräistä juhlista, jonne onnittelukäynnille mennessään pariskunta joutui autossa arvaamaan mukaan otettavan lahjakirjekuoren. Väärin meni, oikea osoite olisi ollut seinän takana oleva rivitaloasunto, jonne myös oli kutsu käynyt.

Noususuhdanteen vaan kestäessä ja kestäessä myös lahjojen arvo on noussut. Olen pannut merkille, että jo lahjatoivetasolla rima vedetään aika ylös. Ja kaupoista olen kuullut, että yli sadan euron lahjat per ylioppilas ovat varsin tavanomaisia. Hurjaa hommaa, varsinkin jos on matka seitsemiin lakkiaisiin…

Olen ollut näissä asioissa jonkinmoinen askeetikko varmaan, sillä kirjalahjakortti oikeaan kirjakauppaan on ollut vuosikaudet lahjavalintani. Sillä olen mielestäni pystynyt ohjaamaan oikealla tavalla lopputulosta. Toinen vahva valinta on ollut hyvä pinnoitettu keitto/paistoastia, jonka olen antanut on sitten kyseessä ollut tyttö tai poika. Viime vuonna niitä meni viisi.

Väitän, että minulla on Suomen upein työmatka. Asun nimittäin Tuomiokirkon takana ja työtilani on Kristiinankadulla jokirannassa. Tänä vuodenaikana ei voi upeampaa reittiä olla.

Aamuisin kuljen tält pualt jokke. Silloin kohtaan Pinellan rappion. Pengertyö tietenkin pahentaa näkymää. Mutta kyllä Pinellan rapautuminen on kovin näkyvää. Siitä tulee vielä turkulaisen päätöksenteon muistomerkki. Pari talvea vielä, eikä korjaamalla taida enää saada siitä kalua. En olleenkaan osaa sanoa, kuka on oikeassa ja kuka väärässä poliittisessa päätöksenteossa. Mutta lopputulos on kamalaa katsottavaa. Jokirannan helmi tuhoutuu ja minkä takia?

Työhuoneeni ikkunasta taas voi seurata tosi-TV:tä. Lämpimänä päivänä ambulanssi voi vierailla useampia kertojakin tarkastamassa jokipientareelle sammuneiden tilaa, mutta sadon korjaa perässä tuleva Musta Maija. Olen ollut huomaavani, että poliisi on alkanut partioida aluetta omaehtoisestikin. Tämä taitaa olla ainoa keino joenrannan puhdistamiseksi.

Tässä pelaa uhkapolitiikka: säilöön otettavaksi joutumisen mahdollisuus on ehkä ainoa keino turvata se, että upeasta jokirannasta voivat tavallisetkin turkulaiset nauttia törmäämättä värikkääseen laitapuolen elämään.

Paluumatkalla saa nauttia palasta Eurooppaa. Kirjasto ja siitä jatkuva palanen Tuomiokirkkosillalle on upea pätkä. Matkalla voi resoneerata maailman menoa liikkeensä ovelta elämää tarkkailevan Artsin kanssa eurooppalaiseen tyyliin ja napata vaikka cappuccinot terassilla.

Pennisilta on välttämättömyys. Se sitoisi kaksi rantaa toisiinsa ja loisi upean kokonaisuuden, etenkin jos Pinella vielä olisi olemassa! Ja sitten
olenkin jo Tuomiokirkon aukiolla. Sen sulkeminen liikenteeltä on osoitus, että kyllä hyviäkin päätöksiä syntyy Turussa. Kerrassaan upea kokonaisuus.

Mutta se Pinella! Jottain tarttis tehdä. ProPinella panemaan painetta osapuoliin?

Tänäänkin on ollut mielenkiintoinen päivä mediassa, myös mediaa itseään koskien.

Jänniä uutisia on tullut useampia. Kiinnostavin mielestäni on Niklas Herlinin Uusi Suomi –ostos. Hän on hankkinut brändin kaikkine oikeuksineen edustamalleen Nikotiimi Oy:lle Alma Medialta, Gallen-Kallelan piirtämää logoa myöten. Hauskaa uutisessa on mm. se, että Alma oli kauhuissaan ja uhosi vaikka mitä kun Herlin kevättalvella rekisteröi itselleen Uusi Suomi –domainit netistä.

Uusi nettilehti siitä syntyy, kertoo mm. Markkinointi&Mainonnan verkkosivu.

Painettu Markkinointi&Mainonta ilmestyi tilaajilleen tänään pääjutuiltaan vanhana. Lehdessä nimittäin käsiteltiin mm. Herlinin domain-valtausta, Aina Mediaa päähaastateltavana ja miltei kokosivun kuvassa päätoimittaja Kari Väisänen.

Aukeaman juttu taas käsitteli Kai Mäkelän mediajärjestelyjä lähinnä Kari Uotin kirjoittaman kirjan pohjalta. Ja Mäkelän himoja Hesarin haatamiseen.

Tänään netti on pursunnut mm. Uutta Suomea ja Kari Väisäsen nimitystä Taloudellisen Tiedotustoimiston TAT:n toimitusjohtajaksi.

Eipä paljon huvittanut lukea M&M-tabloidia.

Kun Kai Mäkelä mm. pohdiskelee millä saataisiin säästöjä Talouselämän ja Kauppalehden toimituksia yhdistelemällä (lue: alas ajamalla), kannattaisi paremminkin pohtia millä Kauppalehdestä saataisiin kiinnostava ja taas uutisia tarjoava. Ja millä se pärjäisi netille. Ulkoasu-uudistukset ovat tärkeitä, mutta sisältö vieläkin tärkeämpi. Ei kolmossivun tytön uusi silhuetti paljon lämmitä, jos kaikki mielenkiintoinen on sieltäkin riisuttu. Niin kuin mm. torstain ruokasisältö.

Kannuvalimo odottaa jännityksellä uutta Uutta Suomea!

PS. Turun Sanomien nettisivu kertoo tulossa olevasta päätoimittajakarusellista ja viittaa erityisesti lehteen itseensä ja Ilta-Sanomiin. Mitähän jutunpätkä ennakoi?

Oli vähän kyseltävää Soneran laskusta. Siis siitä lankapuhelinliittymästä, jota vielä pidämme laajakaistan takia. Kuten jo tällä palstalla olen aiemmin monasti raportoinut, luovuimme kaikista varsinaisista Sonera-palveluista yksinkertaisesti siksi, että yhtiön asiakaspalvelu on sanalla sanoen.. oukei, huonoa, tämähän on perheblogi.

Useana päivänä olen roikkunut linjoilla, kuuluttaja kertoo että jonotusaika on yli kymmenen minuuttia, seuraavana päivänä yli kaksikymmentä minuuttia. Mutta juuri äsken vain yli viisi minuuttia (mitä tuo ”yli” sitten tarkoittaneekaan, ilmeisesti ”ei ainakaan ali”). Viiden minuutin kuluttua öklöttävä taukomusiikki loppui ja naisääni sanoi englanniksi, että ilmoittakaa ID-numeronne ja painakaa jotakin (en saanut selvää) nappia. Ajattelin, että on linjoissa varmaan vikaa (kun on Sonera) ja aloitin uudestaan ”yli viiden minuutin” odottelun. Jälleen määräajan kuluttua sama englantilaisneitonen kuulutti kerta kerran jälkeen, että ilmoittakaa ID-numeronne… Eikä jonotus jatkunut ilman, että olisin ilmoittanut ID-numeroni.

Miten suomalainen ID-numeron kirjain ilmoitetaan? Miksi ID ylipäätään pitäisi ilmoittaa? Miksi vain englanninkieltä ymmärtävät saavat palvelua?

Minähän en ilmoita ID:täni kenellekään tuntemattomalle englantilaisnaiselle. Enkä soita enää ikinä Soneralle. Kertokaa, miten laajakaistan saa toimimaan ilman Sonera-välikättä?

P.S. Visan edelliseen juttuun viitaten: tämä kirjoitus tuli ennalta ilmoittamatta ja tilaamatta, yllätyksenä Visalle ja Eskolle ja toivottavasti muillekin (mutta ei ehkä Soneran asiakkaille).

Kannuvalimo on pyörinyt tässä mediassa runsaan vuoden. Juttuja on kirjoitettu yhden vuoden päiviä vastaava määrä. Lähes joka päivä on siis ollut joku Eskon, Tero-Pekan tai minun päästä lähtenyt pläjäys. Joinain päivinä juttuja on ollut useampikin.

Lukijasta saattaa tuntua, että homma on hyvinkin ohjelmoitua ja organisoitua. Paljastan salaisuuden: ei se ole! Kirjoittaminen tapahtuu varsin spontaanisti. Hämmästys meille kannuveljille on aina suuri kun havaitsemme: tänäkin aamuna oli juttu.

Erinomaisen hauskaa on edelleen huomata, että keskustelu palstoilla on entisestään lisääntynyt. Kommentteja on tullut yhteensä tuhatkunta. Jokainen postaus on siis puhuttanut keskimäärin kolmea lukijaamme kommentiksi asti.

Tämä vuorovaikutteisuus viehättää. Niin kuin nopeuskin. Kommentoijat lienevät havainneet, että kommentti ilmestyy verkkoon samalla hetkellä kuin sen on hyväksytyksi ilmoittanut. Emme siis moderoi tekstejä, jälkitarkastamme toki. Ja poistamme epäasiallisuudet. Vielä ei ole kertaakaan tarvinnut.

Nettikeskustelun ennakkotarkastus on ollut ajankohtainen aihe viime päivinä. Julkisen sanan neuvosto otti asiaan kantaa 16.5. ja kehotti mediaa laatimaan pelisäännöt verkossa käytävälle keskustelulle. Se on kovin ymmärrettävä toivomus, ellei suorastaan vaatimus. Jos vaikka kyse on päivälehdestä, lehti vastaa, päätoimittaja henkilönä, kaikesta julkaistusta sisällöstä, myös netissä.

Keskustelu blogosfäärissä asiasta on ollut tietenkin runsasta. Katkaistaanko tällä koko hommalta siivet, on ollut se keskeisin kysymys.

Kannuvalimosta katsottuna asia ei tällä hetkellä ole ajankohtainen. Fiksut ihmiset keskustelevat asiallisesti asioista. Ja ihanan erilaisista asioista: tällä viikolla esillä on ollut vaikkapa parsan syömisen vaikutus virtsan hajuun (Pena: näin se on!), norjalainen perinneruoka persetorsk, urheilun eettiset kysymykset ja ties mitä! Mutta kaikki laadukasta ja asiallista.

Kysymys kuuluukin: Pitäisikö keskustelua netissä rajoittaa ”ennakkosensuroinnilla”?

Näkemyksiä asiasta löytyy mm. Jari Lindholmilta, Haakanalta ja täältä.

Viiden vuoden aikana Euroopan jalkakentillä on kuollut yli neljäkymmentä nuorta, tervettä pelaajaa, kesken ottelun tai harjoituksen, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, suorilta jaloilta. Asiasta kertoi viime viikolla Ruotsin TV:n tutkivan journalismin kuuluisa ohjelma Uppdrag Granskning. Alun perin asialla oli Tanskan TV:n toimittaja, joka oli alkanut ihmetellä, että eri maiden lääkärit eivät olleet kyenneet löytämään mitään syytä äkkikuolemille.

Suurin kohu syntyi portugalilaisen huippujoukkueen Benfican 24-vuotiaan unkarilaisen tähtipelaajan Miklós Fehérin kuolemasta. Loppuunmyydyn stadionin nurmella, televisiokameroiden kuvatessa Fehér vain lyyhistyi kentälle ja kuoli. Sydän yksinkertaisesti lakkasi toimimasta.

Tanskalaistoimittajan tutkiessa 27-vuotiaan oman maansa pelaajan Claus Henningsenin äkkikuolemaa, tuli tieto samanikäisen tanskalaispelaajan Kjartan Ellingsenin kuolemasta. Haastateltuaan Féherin ja pohjoismaisten pelaajien omaisia ja joukkuetovereita, toimittaja löysi kuolemille yhteisen nimittäjän. Jokainen oli palaamassa pahan loukkaantumisen jälkeen takaisin peleihin ja jokainen oli käyttänyt kovaan kipuun suuret annokset tunnettuja kipulääkkeitä, dokumentin mukaan Kjartan Ibuprofenia, Claus Diklofenakia ja Miklos Voltaren-nimistä valmistetta. Yhdysvalloissa ja monessa muussa maassa on kipulääke Vioxx kielletty, koska yksi sen haitallisimmista sivuvaikutuksista on ollut kuolema kuten amerikkalaislääkäri dolumentissä kertoi.

Urheilijalla on suuri henkinen ja fyysinen, huumeriippuvuuteen verrattava tarve päästä pelaamaan, joten kaikki keinot käytetään hyväksi sairasloman lyhentämiseksi. Joukkueiden sisäinen kilpailu on niin kova, että poissaoleva pelkää menettävänsä oman paikkansa pysyvästi joutuessaan vamman takia sivuun, ohjelmassa haastatellut pelaajat ja valmentajat kertoivat. Kiihko on samanlainen eri tason sarjoissa, ja kuolema on vieraillut niin kansainvälisellä huipulla kuin alemman tason maakuntajoukkueissa.

Tanskalaisraportti osoitti selkeästi, että kipulääkkeiden yliannostus saattaa olla syynä näihin kuolemiin. Pahinta on se, että joukkueiden lääkärit olivat hankkineet kipulääkkeitä niin paljon, että ne olivat ”kaapin päällä” kaikkien vapaasti käytettävissä ja lääkärit olivat jopa suositelleet niiden käyttöä. Jotkut tanskalaislääkärit ovat kirjoittaneet reseptejä jopa tuhansille pillereille vuosittain. Kymmenestä haastatellusta ruotsalaisesta huippupelaajasta jokainen käyttää Voltarenia – lempinimellä ”fotbollsgodis” eli ”futisnami” – joka oli jonkun mielestä ”ratkaisu melkein kaikkeen”. Muuan pelaaja kertoi ottaneensa kaksikymmentä pilleriä päivässä päästäkseen pelaamaan. 118 tanskalaista nimipelaajaa vastasi kyselyyn eri kipulääkkeiden käytöstä: 80 % käytti lääkkeitä säännöllisesti, 65 % sai niitä seuran lääkäriltä.

Ohjelman lopuksi kolmen asiantuntijan keskustelussa ruotsalaisen tähtijoukkueen GAIS:in lääkäri yritti vähätellä tutkimusta ja epäili kuolemien johtuneen sydänvaivoista – kunnes kuuli, että epäilyttävin tapausten lukumäärä on yli neljäkymmentä. Lisätietoa lääkkeistä hän ei ollut katsonut tarpeelliseksi hankkia – ”no ollaan juteltu kollegoiden kesken” – eikä myöntänyt oppineensa dokumentista mitään. Hän tuli itse paljastaneeksi määränneensä Voltarenia omille pelaajilleen. Alemman tason seuroilla ei edes ole omaa lääkäriä, joka kuitenkin periaatteessa voi valvoa kipulääkkeiden käyttöä. Pillerisirkus voi siis rehottaa täysin hallitsemattomana.

Paria tärkeää kysymystä jäin ohjelmasta kaipaamaan. Onko jalkapalloa pelattava väkivallan rajamailla niin, että jokainen pelaaja kärsii jatkuvasti vammoista? Olisi ollut mukavaa kuulla jalkapallotuomarin näkemys jalkapallon kehityksen suunnasta. Hyvä olisi ollut myös kysyä, onko vastaavanlaisia kuolemantapauksia ollut muissa urheilulajeissa. Näin urheiluvalmentajana ja henkisen valmennuksen ohjaajana kysyn, mikä on valmentajan rooli. Ohjelmoimmeko me kovan pelin ja voittamisen pakon jo juniorisarjoissa nuoriin pelaajiimme? Seurojen vastuulla pitäisi olla urheiluvammojen ja niiden hoitamisen tiedon ja taidon opettaminen kaikille junioreille.

Mikä on tilanne Suomessa? Pelataanko myös omassa liigassamme futisnamien voimalla? Käytätkö sinäkin kipulääkkeitä päästäksesi pelaamaan?

Ajatuksia herättävän dokumentin voi katsoa täältä kohdasta Tidigare reportage.

Kuvassa joukkuetoverit kentälle lyyhistyneen Miklós Fehérin ympärillä. (Kuva: SvT)

Euroopan unionin ehkä järjenvastaisin ulottuvuus on, että sen parlamentti kokoontuu istuntokausien aikana noin kerran kuussa Strasbourgissa. Neljän päivän kokoustamista varten kaikki parlamentin jäsenet, suuri joukko heidän avustajiaan, parlamentin virkamieskuntaa ja yleensä Euroopan komission jäsenet avustajineen pakkaavat tavaransa laatikoihin ja siirtyvät Brysselistä Strasbourgiin.

Rahaa palaa suunnattomasti mutta sitä myös tienataan. Strasbourgin hotellit ovat täynnä ja hinnat reilusti yläkantissa. Niinpä, kun minua pyydettiin puhumaan parlamentin Itämerityöryhmään Strasbourgin istunnon aikana, en enää saanut hotellia. Otin Frankfurtin kentältä pienen Mersun (ainoa saatavilla oleva) ja ajoin alas Elsassiin. Otin Saksan puolelta parinkymmenen kilometrin päästä Strasbourgista saksalaiseen tapaan kalustetun ja siistin gasthausin 42 euroa yö ja ajan aamulla esiintymään.

Söin äsken gasthausin ravintolassa elämäni erikoisimman parsa-aterian. Totta kai, parsatankoja ja bearnaise -kastiketta. Mutta lisukkeet: kaksi keitettyä perunaa siististi neljään venelohkoon leikattuina kumpikin ja hollantilainen pannukakku! Oli pakko ottaa jo Puu-Pinellan erinomaisten hollantilaisten pannukakkujen muistoksi. Ja parsatankoja, hieman krouvisti kuorittuna tosin, ei ollut neljää niin kuin Suomessa vaan 10!

Oli se kokemus. Pakko myöntää, että joskus 90-luvun alussa Wienin Valkoisessa Nokikolarissa syömäni parsat Parman kinkun kanssa ovat tämänkin jälkeen ylivoimainen paras kokemukseni, lukuun ottamatta Terhin viime viikonloppuna loihtimaa! Jos menette koskaan Wieniin, menkää ihmeessä Valkoiseen Nokikolariin! Yksi parhaita ravintoloita Euroopassa, jossa selviytyy ulos omilla rahoillaankin.

Nyt julistankin kilpailun: kertokaa huimimmat parsakokemuksenne ja Visa kommentoi!

PS: pakko sanoa, ennekuin Heikkilä huomauttaa, että pieniä ne Strasbourgin kulut on rauhanprojektissa. Olen yhä intohimoinen integraation kannattaja. Näillä nurkilla voi vielä miettiä, paljonko päivä sotaa maksaisi Ranskan ja Saksan välillä samalla kun ylittää niiden rajan huomaamatta sitä! Mutta silti tämä rumba on järjetöntä.