Tänä iltana se alkaa. Hyvä, TV1! Ruotsin sossepampun ja pitkäaikaisen pääministerin Göran Perssonin neliosainen jeremiadi (josta kirjoitin 27.3.) tulvahtaa klo 23 olohuoneisiimme.

Ordförande Persson on samalla saippuasarja, tragedia, komedia ja parodia. Enemmän kuin kohteestaan, se kertoo ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Kuuden vuoden kokemuksella nollåtta-alueella Tukholmassa (ja kotosaarella Lidingössä) voin arvioida, että maa on totalitaarinen. Kansankodin politiikassa värit vaihtelevat, mutta ajattelu ei.

Ei ole väliä, kuka ja mikä hallitsee (ehdin kokea hetkisen myös moderaatteja kokoomuslaisia ja Carl Bildtiä), ruotsalaisuus on ja pysyy. Kaikki tehdään yhdessä – lapsemme saivat jo peruskoulun ykkösluokalla joka viikko oppia ”samrådsmotestä” eli yhteisten asioiden hoidosta keskustellen. Niinpä henkilökohtainen vastuunotto ei ole harrastuksista suosituimpia. Oman kokemukseni mukaan naapurissa ajatellaan, että aina on yläpuolella joku, joka sen varsinaisen vastuun kantaa: jokin ylempi johtaja, oman työpaikan styrelse, ammattiyhdistys (”facket”), puolue, poliisi, kuningas. Tai pääministeri. Tai ylipäänsä joku tai jokin, joka on yläpuolella ja joka päättää puolestani.

Oma, suomalainen päätöksentekotapani ei oikein soveltunut Ruotsin radion (tai siis Ruotsin) systeemeihin. Meillähän on tapana, että kun jotain päätetään, niin se myös pidetään. Ruotsissa tunnutaan etsittävän monien ja pitkien keskustelujen jälkeen kompromissi, josta sitten jo pari viikkoa päätöksestä taas keskustellaan. Sitten yhtäkkiä päätöstä ei olekaan. Pahimpia kauhukokemuksiani oli, kun aloitimme kokoukset ”styrelsen” kanssa. Elin, joka vastaa Suomen orkesterien joka vuosi äänestettävää epäpoliittista valtuuskuntaa (joka on hallinnon ja muusikkojen välinen yhteistyöfoorumi), osoittautui paikallisen ammattiyhdistysosaston johtokunnaksi – niin, ammattiyhdistyksistä suurimman. Toisen ammattiliiton jäsenet ja villit eivät saaneet osallistua päätöksentekoon. Kun asetuttiin neuvottelupöytään, mainioista ja mukavista muusikoista tuli kuin napin (minkä värisen?) painalluksesta kivenkovia neuvottelijoita. Minulle opetettiin nopeasti, että pääasia ei ole tehdä yhteistyötä, vaan olla vastaan. Periaatteessa.

Siten Ruotsin poliittisessa ilmastossa ”maltillisena kokoomuslaisena” olo tarkoittaa, että vastustaa sosiaalidemokraatteja ja olla sosse taas tarkoittaa, että on periaatteessa vastaan kaikkea, joka liikkuu näköpiirissä oikealla.

Ja televisiossa jokaisesta vähäisestäkin aiheesta keskustellaan. Mutta ruotsalaiset ovat siinä pirullisen taitavia – myös tv-toimittajat, toisin kuin varovaiset suomalaiset kollegat. Joltakin ruotsalaiskanavalta tulee aina keskustelua (ja joltakin toiselta yhteislaulua). Jan Guillou, maan ykköskirjailijoita, oli kerran mukana taas yhdessä keskustelussa. Hänen ammatikseen ei nimen alle ollut kirjoitettu ”författare” eli kirjailija, vaan – ”debattör”. Keskustelija!

Kun minut oli valittu Ruotsin radion sinfoniaorkesterin johtoon, säveltäjä-akateemikko Joonas Kokkonen soitti ja onnitteli. Mutta varoitti myös. Hän kertoi istuneensa lukemattomissa virallisissa kokouksissa pohjoismaisten säveltäjäkollegojen kanssa. Kerran, tuntikausien jaarittelun jälkeen, kun ruotsalaiset taas ehdottivat avointa keskustelua, Kokkonen jyrähti: ”Jag hatar ingenting så mycket som en livlig diskussion”.

Göran Perssonin sadasta haastattelutunnista editoidut neljä tuntia dramatiikkaa ovat siis ruotsalaista diskussionia. Siksi sossepamppua ei pidä ottaa ihan suomalaisen tosissaan. Ja kun vielä ruotsalaisen Hallituskadun sivuosien esittäjät eivät liene monellekaan tuttuja, luulen, että tapahtumia ei ole helppo seurata. Mutta kannattaa yrittää. Veikkaan, että puoliltaöin moni suomalainen on heepnaadilla lyöty.