Päätoimittajaruljanssi suomalasessa lehdistössä pyörii täyttä höyryä. Isoja saappaita on tarjolla siellä sun täällä. Hämeen Sanomatkin valitsi nopeasti uuden Kari Väisäsen tilalle. Eikä Uusi-Kilposen Pauli paha valinta ollut, päinvastoin. Pakke on toimittanut pienen paikkakunnan lehteä menestyksellä Raumalla. Ja porilaisena voin todistaa, että jos siellä onnistuu, pärjää missä vaan. Niin että onnea vaan, Pakke!

Turun Sanomien toimitusjohtaja Keijo Ketonen kommentoi TS:n nettisivuilla, että nyt on pula päätoimittajista. Toivottavasti Turussa ei päädytä nytkään jäännöseriin.

Luotettava markkinatieto kertoo, että uuden vastaavan päätoimittajan nimi lukee 1.7.2007 lehdessä, eli huomenna. Tiedossa on myös että hän on mies, syntynyt vuonna 195… jne. Tai sitten ei. Mutta jännittävää kyllä. Olisiko tässä uutisessa lehti ennen nettiä?

Olen ihmeissäni lukenut valistuneitten ihmisten analyyseja Euroopan huippukokouksesta ja sen tuotoksesta. Kaikki toistavat yhdestä suusta, että kaikki oleellinen perustuslaillisesta sopimuksesta itse asiassa säilytettiin. Mutta minun mielestäni uudesta tekstistä on karsittu lähes kaikki oleellinen! Olenko nyt siis aivan väärässä?

Ihmiset, jotka sanovat nyt, että kaikki oleellinen säilyi kuitenkin vuonna 2004 ja myöhemminkin todistivat, että perustuslaillinen sopimus on niin tarpeellinen, koska se parantaa unionin mahdollisuuksia toimia tehokkaammin ja samalla korvaa aikaisemmat sopimukset. Silloin nimittäin sanottiin, että tähän asti unionia on kehitetty paikkaamalla olemassa olevia sopimuksia ja seurauksena on niin moni mutkainen kokonaisuus, ettei kukaan, ainakaan kansalainen, sitä pysty hallitsemaan.

Ja kuinkas kävikään! Saamme mahdollisesti sopimuksen, joka taas paikkaa kaikkia vanhoja sopimuksia ja jossa vaan lisätään erilaisia poikkeuksia ja opt outeja eli ulosjäämisen mahdollisuuksia jäsenmaille. Tuloksena on asiakirja, joka aktiivisesti riisuu perustuslakisopimuksesta kaikki ne elementit, jotka sen toimintakykyä olisivat parantaneet. Jäljelle jäi sentään pyrkimys lisätä määräenemmistölle tehtävien päätösten määrää.

Perustuslakisopimuksesta haluttiin karsia ensinnäkin sana ”perustuslaki” ja sen mukana kaikki sanat ja pyrkimykset, jotka jotenkin liittyvät valtiolliseen muotoon tai valtioon liittyvään käsitteistöön. Ulkoministeriäkään ei saa kutsua ulkoministeriksi vaan edelleen korkeaksi edustajaksi, joka on aivan käsittämättömän kömpelö ilmaisu.

EU:n ongelmahan ei ole se, että sen sopimukset eivät kattaisi lähes kaikkea mahdollista inhimillisessä elämässä vaan se, ettei se pysty asetettuja tavoitteita ja velvoitteita toteuttamaan. Juuri tähän sitä perustuslakia olisi tarvittu. Ja kun juuri tästä puolesta tingitään samalla kun esimerkiksi ilmastonmuutos nostetaan uutena asiana unionin tehtäviin, ei todellakaan ole syytä tyytyväisyyteen.

Ymmärrän toki, mistä kenkä puristaa. Euroopassa puhaltaa kansallismielisyyden puhuri maasta toiseen. Kansallismieliset poliittiset voimat imevät käyttövoimaansa juuri EU:sta ja sen epäonnistumisista. Pahoin pelkään, että viikonlopun päätökset entisestään ruokkivat tätä kehitystä.

Yksinäistä on nyt täällä Euroopan integraation puolustajien leirissä. Ja kun vielä sataakin!

Kaikkien gastronomien isä Silvio Berlusconi iskee jälleen. Tällä kertaa kohteena ei kuitenkaan ole gastronomisilta iskuilta suojaton Suomi, vaan paljon mahtavampi voima, valkosipuli! Häntä ärsyttää sen käyttö.

Kynsilaukalle lienee odotettavissa valtaisa globaali buumi, sillä mediamoguli on valjastanut taisteluun koko media-arsenaalinsa. Silvio-herran on melko hankala saada aikaan mitään kansanliikettä, niin heikko on ehkä hänen imagovoimansa. Eli valkosipulin tuoksua on luvassa entistä enemmän Välimeren suunnalla.

Times OnLine raportoi asiasta muutama päivä sitten. Asiasta on luettavissa suomeksi aina valppaan Viisi Tähteä -lehden verkkosivuilta.

Berlusconia ällöttää valkosipulin hengitykseen syntyvä haju. Eihän se kovin miellyttävä ole, mutta sellaisen synnyttämisestä kyllä pitää syyttää kokkia, ei valkosipulia, sillä asianmukaisesti käytettynä ei haittoja synny. Ainoastaan makoisia makuja.

Valkosipuli on kuulunut Välimeren keittiöön aina, ja tulee kuulumaan vastakin. Liitettäköön tämä tarina sarjaan Ruokolahden leijonat…

Nyt on se aika vuodesta, että syksyn ensimmäiset kirjat alkavat ilmestyä. Todellakin: syksyn ensimmäiset. Varsinkin dekkarikirjallisuuden on todettu myyvän hyvin kesälomille lähdettäessä ja siksipä mm. takuuvarma ystävämme Jussi Vares, Reijo Mäen kirjojen pääasiallinen päähenkilö, ilmestyi ilahduttamaan lomailijoita jo juhannusviikolla.

Reijo Mäen uusin, Uhkapelimerkki (Otava 2007), ilmestyi kauppoihin viikko sitten. Nappasin kirjan mukaani ja lukaisin sen juhannuksena.

Reijo kuljettaa tarinaansa varmoin ottein pitkin Turkua. Vareksen ystävät saavat sitä mitä haluavat, hauskoja sutkauksia, juopottelua, renttuja kavereita ja yhä avoimemmin seksiä. Juoni kulkee arvaamattomasti ja tekstiä on hauska lukea.

Pari erityistä havaintoa on tehtävä. Entistä enemmän kaikenlaiseen viihteeseen tuppaa mukaan product placement, tuoteasettelu. Vares on erilaisten alkoholijuomien ystävä. Mallasjuomissa hänen valintansa on ollut systemaattisesti Karhu, kirjailijan porilais-satakuntalaisten juurten takia.

Nyt on kellossa toinen sointi: Laitilan Kukko mainitaan valinnaksi kymmeniä kertoja. Eikä pelkästään Kukko, vaan juuri Laitilan Kukko. Karhu sentään oli vaan Karhu, ei Siebrychoffin Porin panimon Karhu. Jopa Alasen antikvariaatissa aamulla kankkuseen nautittu lämmin kalja ei ollut lämmintä kaljaa, vaan ”lyhytprosaistille sihautettiin armeliaasti auki myös yksi huoneenlämpöinen tumma Kukko”. Liekö Reijo ryhtynyt panimon osakkaaksi?

Toinen havainto liittyy kanteen. Reijo Mäki Vareksineen on tällä hetkellä yksi kuumimmista kirjallisuusbrändeistä Suomessa. Miten on mahdollista, että Reijon kirjassa on niin kelvoton kansi kuin Uhkapelimerkissä on? Ei olisi haitaksi jos kannen tekijä lukisi kirjan ennen visualisointiaan. Tämmöistä kioskikirjallisuuskantta ei synny kuin huonolla brefillä tyyppiä : ”se pelimerkki on tärkeä tekijä”. Ja kirjaa lukematta.

Aika erikoinen, mutta mieleenpainuva tapa viettää Juhannusaattoa: Lounaissaksalaisesta Saarlouisen kaupungista halki upeiden Osburger Hochwaldin metsien ja mäkien Hahnin lentokentälle, josta lento Tampereelle, bussi Turkuun ja nyt, klo 22 illalla, auton nokka kohti maata ja saarta.

Oltiin edustustehtävissä. Chorus Cathedralis Aboensis Saarbrückenin kansainvälisillä musiikkifestivaaleilla, yhdessä Turun filharmonikkojen entisen ylikapellimestarin Jacques Mercierin ja hänen nykyisen oman soittajistonsa, Ranskan Metzin kaupungissa toimivan Lorrainen Kansallisorkesterin kanssa. Griegin – Ibsenin Peer Gyntin nimiosassa oli itse kansallissankari, näyttelijäprofessori Klaus Maria Brandauer. Suurkonsertilla vihittiin Dillingenin vanhaan veturihalliin rakennettu musiikki- ja kulttuuritalo – jonka ohitti konsertin aikana 17 junaa, tosin kulttuurisyistä hiljennetyllä vauhdilla.

Hienon konsertin jälkeen minulla oli kunnia lahjoittaa professori Brandauerille terveiset Turusta. Riemuissaan hän vastaanotti Lentävän hollantilaisen DVD-tallenteen eikä tahtonut millään uskoa, että ooppera oli todella toteutettu kahdella aidolla purjelaivalla. Sikälikin terveiset osuivat oikeaan, että tänä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunkina on Luxembourgin lisäksi koko sitä ympäröivä 11 miljoonan asukkaan suuralue, Belgian ranskan- ja saksankieliset yhteisöt, Ranskan Lorraine ja Saksan Reinin- ja Saarinmaat. Vuoden 2011 kulttuuripääkaupungin edustuskuoron esiintyminen kuului tämän vuoden juhlallisuuksiin ja oli esimerkki alueen yhteistyöstä: harjoitukset Ranskassa, piipahdus Luxembourgissa ja konsertti Saksassa!

Nyt siis meren äärelle! Yritän lähettää silloin tällöin terveisiä Bromarfin Skärgårdskontorin tietokonepäätteeltä. Mainiota ja maukasta suvea, rakkaat Kannuvalimon ystävät!

Kannuvalimoa on pidetty lähes päivittäin uudessa iskussa. Nyt kun loma-ajat ovat käsillä, liikumme itse kukin vähän siellä sun täällä. Kannua emme silti unohda emmekä hylkää, mutta emme sitä varmastikaan joka päivä päivitä. Tai mistäs sitä tietää…

Aurinkoa Juhannukseen!

Esko, Tero-Pekka ja Visa

PS. olemme innostuneita ja kiitollisia keväällä virinneestä aktiivisemmasta keskustelusta palstoillamme!

Minut herätettiin maanantaiaamuna antamaan lausuntoa Ylen Aikaiseen. Kommentointiherätykset ovat aina haastavia etenkin jos ei ole hajuakaan, mitä sellaista on yöllä tapahtunut, jota pitäisi kommentoida. Lehdet eivät vielä kerro ja Ylen omat uutiset eivät paljoakaan valaise asiaa. OIen lukemattomia kertoja ollut tilanteessa. Kaikkeen tottuu.

Yleensähän asiat ovat tuttuja ja niitä on seurannut pitkän aikaa. Asioiden eteneminen nimittäin seuraa valintariippuvuuden mallia. Sen mukaan asialla on joku ratkaiseva alkukohta, joka antaa maamerkit polulle, jota myöden asia etenee pienin askelin. Tehdyt vallinnat vahvistavat polkua. Lopulta polulta on mahdoton poiketa. Polku voi kuitenkin törmätä johonkin suureen ja yllättävään haasteeseen tai ennakoimattomaan ulkoiseen esteeseen.

Tätä yksinkertaista asioiden etenemisen mallia pidin mielessä, kun ”lausuin” tai ”myönsin haastattelun” (kuinka ihanilta nuo 1950-luvun radiokieleen kuuluvat sanonnat kuulostavatkaan!) EU:n perustuslakisopimuksen kohtalosta.

Kun Ranska ja Hollanti pari vuotta sitten äänestivät perustuslaillisesta sopimuksesta EI, oli selvää, että sopimus ei alkuperäisessä muodossa tule voimaan. Avautui polku, joka toisiaan seuraavien tapahtumien kautta on tuonut sopimuksen tähän pisteeseen. Polkua ovat vauhdittaneet poliittisen johdon uskottavuusongelmat monissa maissa.

Kysymys on ollut vain siitä, kuinka paljon sopimusta on muutettava että se edes jossakin muodossa menisi läpi. Vastaus on: paljon täytyy muuttaa. Kuinka paljon, sen tiedämme vain muutaman yön jälkeen.

Mutta hyvät Kannun lukijat: älkää pilatko juhannusta sitä murehtiessanne. Polku saattaa Jussina törmätä kansallisten etujen pöheikköön, mutta varmaa on, että uusi polku käynnistyy ja vie unionia taas eri suuntaan jos ei suorastaan umpimähkään.

Täällä ollaan valmiina kommentoimaan oli suunta mikä tahansa!

Kesä on erilaisten tapaamisten ja tapahtumien aikaa. Jokaisella kulmakunnalla Suomessa järjestetään jonkinlaiset kylä- tms. juhlat joka kesä.

Mökkipaikkakunnallamme Askaisissa peräti kahdet. Juhannuksen alla Livonsaaripäivät ja elokuussa kurkkumarkkinat. Tämänvuotiset Livonsaaripäivät pidettiin toissapäiväna.

Lähes kymmenvuotinen mökkeilymme Livonsaaressa palkittiin kutsulla juhlapuheen pitoon päivässä. Mikäpäs siinä, suostuin ilomielin, sillä viihdyn nurkkakunnalla mainiosti ja ponnistelen sen eteen minkä voin.

Puhetta rustatessani pohdiskelin kaikenlaista asiaan liittyvää. Maatalouselinkeinoa varhaisperunan ja kurkunviljelyksineen, syrjäkylien palvelua, kuntaidentiteettiä ja ties mitä.

Esko viittasi tällä palstalla kuntaliitoksiin hänen synnyinsijoillaan Halikossa. Samanlaista puuhaa on meneillään saaristossakin sillä erolla, että kun Salon seudulla vauraat liittyvät vauraisiin, näillä nurkilla köyhät hankkiutuvat vähän vähemmän köyhien kupeeseen. Tällä ollaan resurssien kanssa pakkoraossa,

Sanoin: ”Eikä tarvitse olla suuri ennustaja jos väittää, että semmoista kuin Askainen ei enää muutaman vuoden kuluttua ole kuntakartalla. Mutta Livonsaari on!” Identiteetti täällä saaristossa on ihan eri asia kuin mantereella. Saaristossa jokainen saari, isompi vallankin on ihan oma juttunsa. Mitä väliä sillä on, kuuluuko Jurmo tai Utö Nauvoon, Korppooseen tai johonkin uuteen saaristokuntaan. Hallinto on järjestettävä, mutta ei se identiteettiä vie.

Paremminkin on niin, että kun Livonsaarikin jakaantuu kahden kunnan alueelle, Askaisten ja Velkuan, olisi hyvä jos raja välistä poistuisi ja olisi vaan Livonsaari. Uskon, että seutukunnan kehittäminen ja kehittyminen saisivat aivan uutta pontta. Sitä paitsi voisi käydä niin, että ihmiset jopa oppisivat tietämään missä Livonsaari on.

Kuvassa juhlapuhuja traktorin lavalla (kuva: Antti Vahtera)

Yksi elämäni epäonnistuneita muistiharjoituksia on ollut: kumpi on ylempänä, Latvia vai Liettua, kumpaan kuuluu pääkaupunki Riika, kumpaan Vilna? Nyt taidan muistaa.

Häpeän tunnustaa, että Viro ja Tallinna ovat olleet minun Baltiani, ja että tietoni Latviasta ja Liettuasta ovat olleet tuon alkuvirkkeen tasalla. Ja nytkin tarvittiin herätteeksi lähteä tutkimusmatkalle muuan Turussakin tunnettu laivakesäteatterispektaakkelin säveltäjä, Riian oopperan muinainen ylikapellimestari Richard Wagner.

Riian (siis eikö kaupungin nimi voisi suomeksi olla Riga ja taivutus Rigan – tai sitten ainakin Riikan?) oopperajuhlilla, vuonna 1863 valmistuneessa hienossa oopperatalossa esitetty Valkyyria, vuosi vuodelta rakentuvan Ringin toinen teos, oli kelpo esitys, Siegmundina vakuuttava, inhimillinen Jyrki Anttila ja kapellimestarina Turun filharmonikoiden edessä viime syksynä vieraillut 27-vuotias kansainvälinen huippunimi, antaumuksella johtanut Andris Nelsons. Modernihko näyttämötoteutus ei jaksanut kantaa koko pitkää iltaa, kun hyviä ideoita ei ollut viety loppuun. Jotenkin Wagner onnistuu huipentamaan näytösten loput niin suurenmoisesti, että pitkät ja loppumattomat minuutit unohtaa kyynel silmäkulmassa. Dmitri Shostakovitshin nuoruudenteos Mstsenskin kihlakunnan Lady Macbeth taasen pahoinpitelee Leskovin herkän novellin ylipitkäksi ja aina vain samoin eväin huipentuvaksi ontuvaksi draamaksi – jonka vielä kokematon säveltäjä kuitenkin tavattoman taitavalla käsityöllä saa pysymään kasassa. Näyttämökuva, kauppiaantalon takapiha keskellä ankeata neuvostolähiötä, oli järkyttävän tehokas, mutta kun ohjaus monisti pursuilevaa tarinaa yksinkertaistamisen asemesta, kokonaisuus horjui. Molemmat illat osoittivat kuitenkin, että Latvian kansallisooppera on erittäin kiinnostava oopperatalo, jossa paistaa niin osaamisen ylpeys kuin tekemisen taito ja riemu.

Kaksi ensimmäistä päivää Riiassa menivät nähtävyyksiä ihmetellessä, mutta vasta kolmantena avautui kaupungin sielu zeppeliinihallien kansanmarketissa ja Stalinin pilvenpiirtäjän katolla. Neljännen päivän vierailu järkyttävässä miehitysmuseossa, jossa Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan hirmuteot heijastetaan taitavasti latvialaisen ihmisen kärsimyksen kautta, sekä käynti turistikeskustan ulkopuolella tavallisen kansan kauppakaduilla herättivät syvän ihastuksen tähän erikoiseen ja hyvin omaperäiseen kaupunkiin. Yksi kysymys jäi kuitenkin ilman tyhjentävää vastausta: millainen on latvialaisen ja venäläisen Riian asukkaan henkilökohtainen suhde, kun neuvostoajan pakkosiirtolaisia on yli puolet kaupungin väestöstä?

Vaikka Latvian kansantulo on vielä hyvin, hyvin kaukana EU:n virallisesta köyhyys-rajasta (75% maiden keskiarvosta), Riika vilisee mustia loistoautoja (muiden muassa yksittäiset Bentleyt, Maseratit ja Aston Martinit sekä usein vilahtelevat kalleimmat Mersut, Porschet, Range Roverit, Bemarit ja Audit) ja kauppakeskusten merkkiliikkeiden hinnat ovat suomalaisella tasolla. Stockmannin tavaratalon huikea ruokaosasto hakkaa turkulaisen ja jopa helsinkiläisen niin valikoimansa laajuudella, lihatiskillään kuin hedelmiensä ja vihannestensa tuoreudella – miten kaukana suomalainen kauppa onkaan oman pellon pientareelta tai eksoottisempien hedelmien maista! On kuitenkin vaikeaa kuvitella, miten latvialainen eläkeläinen selviää 90 latsin eli noin 135 euron eläkkeellään tässä kimmeltävässä kaupungissa.

Lento Riikaan Ryanairin koneella Tampereelta on henkisesti masentava kokemus, mutta matka sujui nopeasti, täsmällisesti ja ainakin näennäisen halvalla ennen kuin kaikki mahdolliset lisämaksut on jaksanut laskea yhteen. Mutta Riika on pienen kärsimyksen väärti: missä muussa maailman kaupungissa lähes puolet taloista, niin turistialueilla kuin sivummallakin, on rakennettu sykähdyttävimpään jugend-tyyliin? Kuin tuhat Helsingin Katajanokkaa – todellinen metropoli!

Salon seudun kunnat päättivät mennä yhteen ja perustaa suuren Salon. Niin häipyy historian hämärään myös Halikko. Mistä nyt löydän itseni, juureni. Halikkoa ei kohta enää ole, mahtaako siis olla halikkolaisiakaan?

Kun kävin kansakoulua, Angelniemellä toki, opetettiin hokemaa ”Halikon kautta Ruotsiin”. En koskaan oikein käsittänyt, mistä sanonta tuli. Muistaakseni meille opetettiin, että hämäläiset menivät Halikon kautta Ruotsiin. Taisivat olla somerolaisia tai forssalaisia lähinnä. Samoin opetettiin, että Birger Jaarli tunkeutuessaan Hämeeseen perustamaan Hämeenlinnaa aloitti matkansa Halikon jokea pitkin.

Ennen Halikkoa oli Rikala, jonka taas väitettiin olevan Viikinkien idäntien pysähdyspaikka. Rikalastahan löydettiin se hauta, jossa oli valtavasti aarteita kuten komea Halikko kääty. Ostin sen Terhille lahjaksi suhteemme alkutaipaleella ja hän, loimaalainen, oitis alkoi tuntea halikkolaisuutta. Käädyssä on jotain maagisuutta.

Yritin nostaa joissakin yhteyksissä ajatusta, että uuden kaupungin nimeksi tulisikin ottaa Rikala. Mutta ilmeisesti Nokian läsnäolo Salossa oli tehnyt Salosta jo maailmankuulun paikkakunnan. Tiedän, että ainakin Italiassa on myös Salo –niminen kaupunki. Kyllä Rikala olisi ollut parempi.  No ilmeisesti sentään Halikon upea vaakuna tulee suur-Salon tunnukseksi.

Minulle ihan oikeasti Halikko on tärkeä. Oma sukuni on viljellyt yhtä ja samaa taloa Antolan mäellä ainakin vuodesta 1540 lähtien. Tässä on siis taustaa ja identiteettiä, vaikka sitten Salon kaupungissa.

Siltä varalta, että joku sukulainen sattuisi lukemaan tämän, on pakko tunnustaa, että passissani lukee syntymäpaikkakuntana Angelniemi. Äitini oli opettajana Torkkilan  koulussa Angelniemen puolella eikä ollut vielä kirjaantunut Halikon kansalaiseksi ja syntymäpaikka merkittiin sen mukaan. Myöhemmin Angelniemi liitettiin Halikoon.

Mutta halikkolainen silti olen aina ollut, nyttemmin siis juureton.