Olenko yksin? Olenko väärässä?
Olen ihmeissäni lukenut valistuneitten ihmisten analyyseja Euroopan huippukokouksesta ja sen tuotoksesta. Kaikki toistavat yhdestä suusta, että kaikki oleellinen perustuslaillisesta sopimuksesta itse asiassa säilytettiin. Mutta minun mielestäni uudesta tekstistä on karsittu lähes kaikki oleellinen! Olenko nyt siis aivan väärässä?
Ihmiset, jotka sanovat nyt, että kaikki oleellinen säilyi kuitenkin vuonna 2004 ja myöhemminkin todistivat, että perustuslaillinen sopimus on niin tarpeellinen, koska se parantaa unionin mahdollisuuksia toimia tehokkaammin ja samalla korvaa aikaisemmat sopimukset. Silloin nimittäin sanottiin, että tähän asti unionia on kehitetty paikkaamalla olemassa olevia sopimuksia ja seurauksena on niin moni mutkainen kokonaisuus, ettei kukaan, ainakaan kansalainen, sitä pysty hallitsemaan.
Ja kuinkas kävikään! Saamme mahdollisesti sopimuksen, joka taas paikkaa kaikkia vanhoja sopimuksia ja jossa vaan lisätään erilaisia poikkeuksia ja opt outeja eli ulosjäämisen mahdollisuuksia jäsenmaille. Tuloksena on asiakirja, joka aktiivisesti riisuu perustuslakisopimuksesta kaikki ne elementit, jotka sen toimintakykyä olisivat parantaneet. Jäljelle jäi sentään pyrkimys lisätä määräenemmistölle tehtävien päätösten määrää.
Perustuslakisopimuksesta haluttiin karsia ensinnäkin sana ”perustuslaki” ja sen mukana kaikki sanat ja pyrkimykset, jotka jotenkin liittyvät valtiolliseen muotoon tai valtioon liittyvään käsitteistöön. Ulkoministeriäkään ei saa kutsua ulkoministeriksi vaan edelleen korkeaksi edustajaksi, joka on aivan käsittämättömän kömpelö ilmaisu.
EU:n ongelmahan ei ole se, että sen sopimukset eivät kattaisi lähes kaikkea mahdollista inhimillisessä elämässä vaan se, ettei se pysty asetettuja tavoitteita ja velvoitteita toteuttamaan. Juuri tähän sitä perustuslakia olisi tarvittu. Ja kun juuri tästä puolesta tingitään samalla kun esimerkiksi ilmastonmuutos nostetaan uutena asiana unionin tehtäviin, ei todellakaan ole syytä tyytyväisyyteen.
Ymmärrän toki, mistä kenkä puristaa. Euroopassa puhaltaa kansallismielisyyden puhuri maasta toiseen. Kansallismieliset poliittiset voimat imevät käyttövoimaansa juuri EU:sta ja sen epäonnistumisista. Pahoin pelkään, että viikonlopun päätökset entisestään ruokkivat tätä kehitystä.
Yksinäistä on nyt täällä Euroopan integraation puolustajien leirissä. Ja kun vielä sataakin!
kesäkuu 28th, 2007 at 19:41
Et ole yksin, Eskoseni, et.
Ei räätälöity tällä sopimuksella EU:lle takkia, ei liiviä eikä edes tuluskukkaroa. Ja aika pitkälti näin kävi juuri siitä syystä, jonka toiseksi viimeisessä kappaleessa toteat. Toinen suuri syy lienee EU:n liian nopea laajeneminen. Ei ehditty saada edes “omia rivejä” kuntoon, kun riviä jatkettiin toisesta päästä aivan toisenlaiseen poliittiseen kulttuuriin tottuneilla mailla.
Vaan toivotaan, että se oikea perustuslaki ja sen tuloksena EU-liittovaltio joskus vielä syntyy – ja että Suomikin on siinä mukana.
kesäkuu 28th, 2007 at 20:24
Hyvä kun joku asiantuntijakin sanoo, ettei keisari sitten kuitenkaan saanut niitä vaatteita. Tulosta on kai kehuttu siksi, että pelättiin vielä pahempaa, ja vähältä se kai pitikin.
90-luvulla puhuttiin ensin, että nyt unionia tiivistetään, mutta melkein seuraavana päivänä aloitettiin kiihkeä laajentaminen, joka teki yhtenäistämisen mahdottomaksi. Laajentamisen aloittivat kai ne, jotka eivät halunneet integraatiota syventää.
Unionin yhtenäisyydessä on liian paljon bluffia ilman laajentumistakin. Uuden perussopimuksenhan kaatoivat kaksi perustajajäsentä. Kuten nytkin nähtiin, kun piti poistaa tiettyjä sanoja ja lauseita, jotta integraatio ei näyttäisi edes siltä, mitä se jo on. Kyllähän Suomenkin liittymisessä taisi olla aika tavalla perustuslaillisesti kyseenalaista peittelyä. Asiasta päätettiin ikään kuin olisi hyväksytty mikä tahansa kansainvälinen sopimus. Eikä uudessa perustuslaissamme ole sanaakaan unionista, vaikka se käyttää lainsäädäntövaltaa, joka voittaa Suomen eduskunnan lainsäädäntövallan. Onhan tämä huijausta.
Vallitseva olotila voidaan säilyttää vain, kun sitä ei sanota selvästi vaan annetaan sen olla piilossa sopimusviidakossa, jota kukaan ei jaksa lukea eikä ainakaan ymmärtää.
Täytynee vaan odotella muutama vuosikymmen. Ehkä routa vielä ajaa porsaat yhteiseen karsinaan.
kesäkuu 29th, 2007 at 12:05
Päissämme täällä kesäkalliollamme ajattelimme mekin, että kun kerran Euroopan yhdentyminen politiikan, hallinnon ja julistusten tasolla tuntuu olevan niin tuskallista, niin voitaisiinko vahvistaa niitä kohtia, jotka nytkin jo ovat vahvoja. Tarkoitan taloutta ja arkista elämää. Yhteisiä euroja tarttisi saada omalla pankkikortilla minkä EU -maan seinästä tahansa. Talo pitäis voida ostaa ilman mitään ylimääräisiä muodollisuuksia mistä vaan, töihin ja kouluun saisi marssia aina vaan vapaammin. Verojen ja sosiaaliturvan pitää liikkua kohti hyvää yhteistä eurooppalaista tasoa, niin että ensi vuosikymmenellä ei palkka- ja hintakuiluja EU-maiden kesken ole. Lain tarttisi olla sama kaikkialla ja poliisiin ja oikeuslaitokseen olisi voitava luottaa joka maassa. Kun tämän kehityksen jatkuessa Euroopan kansa lopulta huomaa, että samassa porukassa tässä ollaan, niin ehkä myös poliitikkojen päässä lopulta naksahtaa järki kohdalleen ja yhteiselämän organisointikin onnistuu.
kesäkuu 29th, 2007 at 13:17
Kiitoksia paljon herroille. Optimismi on tarpeen tässä asiassa. Pelkäämpä pahoin, että kansallistunteen aallot juuri nyt loiskuavat tämän rauhallisen kehitysvaihtoehdon yli. Mutta asiat etenevät sykleissä niinkuin hienosti sanotaan.
Konsultit puhuvat seitsemän vuoden sykleistä. Totta vie. Kun Suomi kansanäänesti vuonna 1994 unioni oli juuri aloittanut toimintansa unionina (mehän pyrittiin EY:hyn) ja seuraavan seitsemän vuoden aikana tehtiin paljon, EMU ja kaikki. Tämän vuosituhannen ensimmäiset seitsemän vuotta kohta kuluvat loppuun ja ne ovat olleet vaikeita. Tämän mukaan olemme kohta aloittamassa uutta vaihetta. Toivottavasti parempaan suuntaan mennään.
Muuten, olen sitä mieltä, että Suomelle tulisi hahmotella Eurooppa-politiikka!
kesäkuu 29th, 2007 at 15:45
En heti yhtyisi ajatukseen “kansallistunteen aallosta”, sillä en yleensä pidä näitä aaltoselityksiä (“Euroopan oikeistoaalto” jne) kauhean uskottavina. Sikäli kun kansallistunteen korostumista on havaittavissa, en pitäisi sitä suoraan EU:iin liittyvänä. Jos nyt puhutaan uudesta reformisopimuksesta, jonka johdosta suomalainenkin media on jostain syystä leimannut Puolan ja Iso-Britannian neuvottelijat kiukutteleviksi älykääpiöiksi jotka eivät ymmärrä tehdä vastoin kotimaan äänestäjien tahtoa, niin puolalaisten tai brittien suhtautuminen asiaan ei liene mikään uusi tai yllättävä ilmiö.
Sen sijaan kansallistunteen nousun sijoittaisin analyysissä jonnekin sinne terrorismin vastaisen sodan hujakoille.
Suomessa ei sentään poliittisella eliitillä näytä olevan mitään estoja olla kertomatta oikeastaan kenellekään oikeastaan yhtään mitään siitä, että miten neuvotteluihin lähdettiin ja mitä niistä haettiin. Jälkeenpäin ilmoitellaan että hyvin meni (ilmeisesti ei vaadittu mitään). Koska eduskunta hyvää tahtoaan osoittaakseen ehti ratifioida jo perustuslakisopimuksenkin jonka muut olivat hylänneet, ei liene kovin monen minuutin homma kopsautella pöytään tätäkään sopimusta.
Meille jotka suhtautuvat EU:iin nykyiseen kehityssuuntaan epäillen, juhannuksena syntynyt sopimus on myös tappio. Se on tappio, koska se on muotoiltu niin, että kansanäänestykset voidaan välttää. Ehdotetun kaltaisen perustuslain vastustajien aseet on siis viety – yksinkertaisesti lakkaamalla kutsumasta paperia perustuslaiksi. (Eihän se alkuperäinenkään teksti siis mikään nerokas tai edes kovin paljoa perustuslakia muistuttava ollut, joten sinällään en ymmärrä mikä siinäkään olisi niin erinomaista ollut – suorastaan karmaiseva ajatus että se olisi jäänyt jotenkin koskemattomaksi perussopimukseksi.)
Luin eurooppanuorten blogia tuossa jonain päivänä, ja voin hyvinkin ykskantaan todeta olevani federalistien kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä, että nyt aikaansaadun sopimuksen ympärillä oleva hyssyttelyn, piilottelun ja kansalaismielipidettä pakoon juoksemisen ilmapiiri ei ole omiaan lisäämään kansalaisten luottamusta EU:iin, eikä varmasti edesauta integraatiota pitkällä tähtäimellä – ainakaan jos onnistuneeseen integraatioon luetaan kuuluvaksi myös integroitunut kansalaisyhteiskunta.
Valitettavasti pelkään, että jos Suomelle hahmotellaan Eurooppa-politiikka, tulee se olemaan harvojen politiikka. EU kärsii valtavasta demokratiavajeesta, ja se heijastuu kansallisten parlamenttienkin tapoihin hoitaa EU-asioita.
kesäkuu 30th, 2007 at 12:50
Täällä Orikedon Shellin baarissa ei ole minkään valtakunnan kuvaa siitä, miten asioita EU:ssa käsitellään ja miten ne päätetään. Pelkään, että Göttingenin Aldin kassalla asia on vielä oudompi. Puhumattakaan nyt Palermon Pizza Hutista. Jos odotamme, että valistus ja koulutus on valaissut jokaisen EU-kansalaisen, ennen kuin voidaan hallintoa ja organisaatiota selkeyttää ja päätöksentekoa virtaviivaistaa, voidaan unioni haudata saman tien ja palata keskenään ikuisessa sodassa olevien ruhtinaskuntien Eurooppaan. Demokratian on Unionin mittakaavassa pakko olla edustuksellista, niin paljon kuin se joskus kismittääkin. Edustajien jaa sellaiseksi pyrkivien on oltava asioihin perehtyneitä ja niin selkeäsanaisia, että pystyvät keräämään tarvittavat äänet. Lähidemokratia oman kylän ja kunnan asioista puolestaan voisi perustua kansanäänestyksiinkin.
kesäkuu 30th, 2007 at 18:12
Orikedon Shellin baarissa ei ole varmaankaan kovinkaan hyvää kuvaa siitäkään, miten asioita käsitellään ja päätetään Eduskunnassa. Kaikkien ei voi olettaakaan ikinä olevan mitenkään erityisen kiinnostuneita politiikasta.
Tämä ei ole minusta mikään kauhean vakuuttava syy vaihtaa huonompaan demokratiaan. Demokratia on edustuksellista siis Suomessakin. Suoraa demokratiaa käytetään anarkistien päiväunien ulkopuolella hyvin harvakseltaan missään. Ei tosin minusta ole mitään periaatteellista syytä, miksei sitä voitaisi käyttää enemmänkin. Esimerkiksi Sveitsin liittovaltiomallissahan näin on. Mistä pääsemmekin itse asiaan.
Minusta EU:n mahdollisen perustuslaillisen sopimuksen tulisi olla huomattavasti lyhyempi, selkeämpi ja pelisäännöt paremmin listaava paperi kuin mitä on esitetty tai mitä ilmeisesti lokakuun paikkeilla syntyvän reformisopimuksen sisältö tulee olemaan. Ymmärrän hyvin, etteivät Euroopan kansalaiset tuosta vain halua hyväksyä paperia joka ei kunnolla määrittele edes sitä mikä ihme EU edes on tai mikä sen pointti on – tätä ongelmaa eivät siis ratkaise hymnit, liput tai muut päälleliimatut symbolit joiden tarkoitus on kuvata jonkinlaista pan-eurooppalaista aatetta joka kuitenkin on olemassa vain aika harvalle.
Jos halutaan liittovaltio, pitää määritellä millainen liittovaltio se on, jotta asiasta voidaan järkevästi keskustella. Jos kysymyksessä on jokin muu kuin liittovaltio, tulisi sekin selkeästi kertoa. Muutoin kysymyksessä on vallan luovuttaminen ylikansalliseen päätöksentekoon, jonka prosesseista emme voi olla koskaan täysin varmoja ja joka ei ole mainittavasti avointa.
Olen itse hyvinkin eurooppalaisten valtioiden syvemmän yhteistyön ja yhteistoiminnan puolesta. Integraatio ei ole minulle kuitenkaan mikään pyhä tavoite ylitse muiden, jota pitäisi toteuttaa millä ehdoilla vain. Suomen eduskunnan suhtautuminen esimerkiksi reformisopimukseen on siinä määrin salaileva, että avoin keskustelu ehdoista ja tavoitteista ei ole mahdollista maan poliittisen eliitin kanssa. Se ei ole hyväksyttävää.
heinäkuu 2nd, 2007 at 21:37
Anna, Tämä menee mielenkiintoiseksi. Euroopan politiikka todella menee aalloissa. Kun Lissabonin sopimus vuonna 2000 tehtiin, oli unionissa 15 jäsentä, joiden hallituksista 12 (varmuudella 11) edusti ns keskustavasemmistoa. Nyt niitä on 8 ja maita 27! Ellei oikeiston ja keskustaoikeiston menestys ole aalto, niin mitä se on: maasta toiseen, kunnes se taas joskus kääntyy toiseen suuntaan.
Samalla kansallismielisten, usein hyvin oikeistolaisten, ryhmittymien kannatus nousee.
Ja kyllä kytkentä unioniin on selkeä. Erityisesti uusissa jäsenmaissa kansallismielisyys nousee, kun jäsenyys ei tuonutkaan mannaa taivaasta vaan vaatii yhä enemmän uhrauksia ja markkinoita. Sitähän se on Puolassa ja Tsekissä.
Ja vanhoissa jäsenmaissa juuri laajenemisen pelko ajaa puolustamaan “kansallista”. Kuten Ranskan presidentti, joka sai poistettua uudesta sopimusversiosta niinkin pyhän asian kuin vapaan kilpailun ensisijaisuuden!
Tuosta poliittisesta aallosta vielä: Itämeren aluetta on pidetty eurooppalaisen sosialidemokratian tukialueena. Mutta nyt: kahdeksasta pääministeristä vain yksi on demari (Liettuassa) ja Suomessa ja Ruotsissa demarit ovat ulkona hallituksesta. On siinä minun mielestäni jotain samansuuntaista dynamiikkaa! Luepa kolumnini “Forum för Ekonomi och Teknik”, 5/2007.
heinäkuu 4th, 2007 at 16:19
Esko, lukaisin kyseisen kolumnin, kiitos vinkistä.
Voisin korjata alkuperäistä lausuntoani jonkun verran. Syy miksi en pidä aaltoselityksistä on se, että aalto ei ole kauhean selitysvoimainen nimilappu. Toki yhteiskunnasta ja historiasta voidaan löytää yhden maan sisäisiä ja moniin maihin tietyllä ajanjaksolla vaikuttaneita trendejä, joita voidaan kutsua aalloiksikin, mikäs siinä. Tämä vielä ei tosin kerro paljon mitään ilmiöstä itsestään. Vaikka voitaisiin tarvittavalla todistuksella löytää jonkinlainen yhteiskunnallinen aaltodynamiikka (rakenne), epäilisin että jokainen aalto on kuitenkin oma ilmiönsä omine syineen, sisältöineen ja seurauksineen. Onko Baltiankin maita todella pidetty kuuluvana itämeren alueen sosialidemokraattiseen keskittymään? Tätä on vaikea äkkiseltään uskoa – eihän vaikkapa Virossa ole ymmärtääkseni vieläkään Suomen tai Ruotsin demareita vastaavaa merkittävää poliittista puoluetta. Tietysti samaan aikaan kun Suomessa ja Ruotsissa on vaihdettu pitkä demariputki keskustaoikeistolaisempaan kokeiluun, on Norjassa politiikka ottanut vaaleissa melkoisen askeleen vasemmalle. Aalto ei myöskään ole tasainen, sillä aikanaan vuosituhannen alussa Itävallan vapauspuolueen menestys vaaleissa johti ainakin hetkelliseen vasemmistohumanismiin EU-tasollakin (jos nyt näin suurieleisesti voi edes sanoa, joka tapauksessa EU-laajuinen vastustus oli ilmeistä – sama tapahtui aikanaan Le Penin monelle shokkina tulleen suosion kanssa). Puhdas aaltoselitys ontuu myös siinä, että se johtaa automaatio-oletukseen että jokin siirtymä oikealle Euroopassa johtuu siitä/mahtuu siihen, jolloin siirtymän kunnollinen analyysi voi jäädä tekemättä.
Suomessa taas Perussuomalaisten kannatus EU-politiikassa on oikeastaan vielä mittaamatta. Epäilen että puolueen kannatus tulee kuitenkin vuoden 2009 vaaleissa nousemaan. On ikään kuin unohdettu, että vuonna 1995 yli 40 prosenttia äänensä antaneista äänesti Suomen EU-jäsenyyttä vastaan. Tämä mielipide oli lähes vuosikymmenen täydellisessä poliittisessa paitsiossa, ja oli oikeastaan vain ajan kysymys ennen kuin osa siitä kanavoituu EU:n vastustamisella ratsastavaan oikeistopopulismiin. Tosin en ollenkaan usko Timo Soinin puheisiin kymmenen prosentin kannatuksesta puolueen nykyisillä sisällöissä – jo määritelmällisesti todellisuudesta irtautunut populismi ei nähdäkseni kykene lohkaisemaan niin isoa siivua kuin kenties erikoistapauksissa aivan hetkittäisesti, eli tarvitaan siis EU-politiikan huomattavaa terävöittämistä ja tarkentamista.
Mitä tulee kolumnissa käsittelemääsi porvaripuolueiden syvempään yhteistyöhön (tai jopa yhteiseen linjaan), on se tietysti mahdollista, ja toivottavaa. Suomen luonnollisin konteksti EU:ssa on voimakas yhteistyö muiden alueen jäsenmaiden kanssa. Kuitenkin esimerkiksi Suomen ja Ruotsin EU-linjat ovat olleet viime vuosina hyvin kaukana toisistaan, huolimatta vallassa olleista sisarpuolueista. Oli selvästi nähtävillä, kuinka erilaiset paineet EU-politiikassa kohdistuivat demareihin Ruotsissa ja toisaalta demareihin Suomessa. Pitäisin sitä sangen mielenkiintoisena, jos perustilanne olisi jotenkin muuttunut nyt kun vallassa ovat keskustaoikeistolaiset koalitiot.