Vuonna 1918 Ruotsiin syntyi neljä ei ihan tavallista svenssonia. Birgit Nilssonista (17.5. – 25.12.2005) tuli oopperamaailman juhlituin Wagner-sopraano, Eric Ericssonista (26.10.) maailman kunnioitetuin kuoronjohtaja, Sixten Ehrlingistä (3.4. – 13.2.2005) kansainvälisesti tunnetuin ruotsalainen kapellimestari – ja Ingmar Bergmanista yksi kaikkien aikojen mestarillisimmista elokuvaohjaajista sekä suurenmoinen teatteriohjaaja ja kirjoittaja.

Ruotsissa ei liene koskaan täysin tajuttu Ingmar Bergmanin suuruutta, joten eilinen kansainvälisen median valtaisa uutisvirta oli varmasti monelle yllätys. Sain Ruotsin musiikkielämässä kyllästymiseen asti kuulla maan köyhästä klassisesta musiikista verrattuna meidän Sibeliukseemme. Vastasin aina: ”Mutta teillä on Ingmar Bergman.” Yleensä sain kommentiksi hymähdyksen.

Bergman ei olisi ruotsalainen, ellei hän olisi saanut jatkuvaa kritiikkiä kotimaassaan. Hän kulki kuitenkin rohkeasti omaa tietään välittämättä mitä erilaisimmista syytöksistä. Bergman imi elokuvan itseensä jo lapsena, veljeltään 150 tinasotilaalla ostamastaan kinematografista alkaen. Hän loi ennen näkemätöntä, ihmeellistä ja hyvin persoonallista kuvakieltä, vuodesta 1953 yhdessä pääkuvaajansa Sven Nykvistin kanssa. Noin kuudenkymmenen elokuvan lisäksi Bergman ohjasi 125 näytelmää teatteriin ja televisiolle sekä oopperaa filmille (ihastuttava Taikahuilu) ja näyttämölle – vuosittain siis keskimäärin yhden elokuvan ja kahdesta kolmeen näytelmää runsaan kirjoittamisen lisäksi. Kun Sibelius oli maailman tunnetuin suomalainen, niin neljän Oscarin ja lukemattomien muiden palkintojen Ingmar Bergmanista voi sanoa samaa: sivistysmitalla suurin ruotsalainen.

Mutta Ingmar Bergmanin suuruus oli joillekin ruotsalaisille liikaa. Vuonna 1976 poliisi keskeytti hänen näyttämöharjoituksensa Dramatenissa. Hänet määrättiin heti (harjoitusta oli jäljellä 20 minuuttia) kuulusteluihin poliisiasemalle, ja kärkäs media räväytti skandaalista tietenkin ykkösuutisen. Niin, mistä skandaalista? Veropetoksesta! Vaikka syytös osoittautui pian vääräksi, Bergman raivostui, teki miehen teon ja lähti Ruotsista kulttuuripakolaiseksi kahdeksaksi vuodeksi. Kotimaahan Bergman palasi vasta tekemään Fannyä ja Alexanderia – jonka myös ruotsalaiset ymmärsivät ottaa omakseen.

Eilinen kansallinen surupäivä oli jälleen osoitus Sveriges Televisionin uutistoimituksen loisteliaasta tasosta. Epäilemättä muistokirjoitukset ja -filmit olivat jo kauan olleet valmiina varastossa. Pääuutislähetys Rapport (klo 21 Ruotsin aikaa) pidennettiin sujuvasti tunnin mittaiseksi ja perään lähetettiin ensimmäinen jakso 3 x Bergman -dokumentista (muut osat lähetetään tänään ja huomenna). Muissa uutislähetyksissä käytettiin paljon eri haastattelumateriaalia, joten ilmeisesti uutistoimitus oli kokonaan valjastettu kunnioittamaan suurmiestä. New Yorkista oli aikaerosta huolimatta löytynyt elokuvaohjaajia Woody Allen (”kaikkien aikojen merkittävän elokuvaohjaaja”) ja jostakin muualta Ang Lee (”minun jumalani”), Bergmanin luottonäyttelijät Pernilla August, Lena Endre ja Peter Stormare oli yhytetty ilmeisesti lomalta, Fannyn ja Alaxanderin tuottaja Jörn Donner Bromarvista. Studioon oli ehtinyt kirjailija Henning Mankell, joka oli Bergmanin vävypoika. Valtiopäivävaalien poliitikkohaastatteluissa ryvetetty toimittaja Anna Hedenmo hoiti lähetyksen tavattoman tyylikkäästi.

Tilastot osoittavat, että joka päivä jossakin päin maailmaa esitetään Ingmar Bergmanin elokuvia. Dokumentissa mestari kertoi menestyksensä salaisuuden: ”Elokuvissani on aina vain yksi totuus, se on minun totuuteni eikä kenenkään muun. Tavoitteeni on vain saada katsoja liikuttumaan.”

SVT:n hienot muisto-ohjelmat löytyvät täältä.

3 x Bergman -dokumentin viimeiset osat näkyvät myös SVT-Europalta tänään ja huomenna.

P.S. Eivätpä taida näkyäkään, kun SVT Europa näyttää Allsångia Skansenilta. Ruotsalaista kulttuuria maailmalle, var så god! Sen sijaan FST5 on valppaana ja esittää saman sarjan, alkaen huomenna keskiviikkona klo 22.15.

Aina se on yhtä hankalaa, töihin ryhtyminen ensimmäisenä lomanjälkeisenä aamuna, olipa lomalla ollut kuinka monta viikkoa tahansa.

Puuhiin ryhtymistä auttoi aamun Turun Sanomien kunnon skuuppi: ”Suur-Turusta halutaan vahva keskus maakunnalle”. Ensi kertaa Turun alueen kuntien yhteenliittymisestä puhuttiin tiukkaa asiaa. Maakuntajohtaja Juho Savo ja maaherra Rauno Saari olivat jutun moottoreita.

Turku ansaitsisi olla suurkaupunki suomalaisessa mitassa. Se toimisi veturina ympäristölleen aivan toisella tavalla kuin nyt. Asiassa ei ole kuin yksi mutta, päättäjät: muutama sata kaupungin- ja kunnanvaltuutettua eri puolilla, kymmeniä ja kymmeniä turhia johtajia jne. Eikä kansanedustajiltakaan ole luvassa rohkeita kannanottoja, kuten TS:n gallup osoittaa.

Olemme aiemmin Kannuvalimossa saarnanneet Turku-brändin voimattomuudesta, tällä ratkaisulla syntyisi voimaa ja näkyvyyttä. Ehkä jopa rippunen yhteisymmärrystä?

On turha itkeä, että Naantalia, Raisiota, Kaarinaa jne. ei enää sitten olisi. Miksei olisi? Ainoastaan kuntarajaa ei olisi. Kuka sellaista rakastaa? Tai valittaa, ettei köyhien kanssa pidä ryhtyä. Kannattaa liittyä yhteen ennen kuin on pakko, kun vielä vetovoimaa on jäljellä.

PS. Lehden kansanedustajagallup osoittaa hyödyllisyytensä. Kansalaisilla on oikeus tietää mitä valitut ajattelevat. Vaikka olisivat ministereitäkin.

Viimeiset lomapäivät ovat kuluneet sympaattisesti luonnon eväitä maistellen. Kirjoitin pari päivää sitten, että oma rapukautemme alkaa. Niinpä se sitten alkoikin.

Talven aikana ehtii jo unohtaa kuinka ihanalta suomalaiset jokiravut maistuvat. Hyvässä seurassa illan pimetessä ulkona nautittuna ne ovat suomalaisen gastronomian huippua. Juuri oikea suolaisuus, tillin maku ja tuoksu, wow!

Mutta ei siinä vielä kaikki. Naapurin kokkiveli Vahteraa tervehtimään kävellessäni bongasin kaksi isoa herkkutattia. Puolen metrin päässä tieltä, vain kaksi – ja täysin virheettömiä!

Valmistin tateista kastikkeen, tein loistavista jauhoisista Amazon-perunoista muusin ja paistoin ahvenfileitä. En osaa enää päivä kekkereistämme arvioida kumpi oli parempaa, ahvenet tattisoosilla vai ravut, mutta yhtä kaikki, loistavaa.

Tässä tattikastikkeen ohje.

Tattikastike

2-3 hyvää tattia (herkku-, voi- tms.)
2-3 rkl voita
vehnäjauhoja
2 dl ruokakermaa
suolaa
valkopippuria myllystä
pieneksi silputtua ruohosipulia, sipulinvarsia tai lehtipersiljaa

Puhdista tatit, (poista voitateista lakin alta pillit ja usein limainen lakin päällinen). Leikkaa tattien lakit ohuiksi siivuiksi ja jalka joko siivuiksi tai kuutioiksi. Paista voissa kunnes sienet saavat väriä. Ripottele pannulle vehnäjauhot ja kaada päälle vettä kunnes kastikkeesta tulee sakean paksua. Lisää kerma ja muhita hetki. Mausta suolalla ja valkopippurilla. Viimeistele yrteillä.
Rapujen keitto-ohje löytyy Lisää-napin alta.

(lisää…)

Vähän huonosti on tullut oltua kirjoituspuuhissa, myönnetään. Mutta loma on lomaa, bloginpitämisestäkin. Onneksi Tero-Pekka on palannut ruotuun virtaa täynnä!

Loma on sujunut leppoisasti mökillä lueskellen, kaikenlaisia pikkupuuhia tehden ja tietenkin Kaius-vauvan kanssa touhuten. Vähän toki nuo säät ovat harmittaneet, ulkosalla aamiaisten nauttiminenkin on ollut vähän niin ja näin, päivällisistä puhumattakaan.

Pori Jazz jäi tänä vuonna väliin ensi kertaa 33 vuoteen! Jännä oli havaita, ettei suuria vieroitusoireita ilmennyt. Joskus sitä ajatteli, että ei kai sitä Savonlinnaan oopperajuhlille kumminkaan. Mutta nyt on sekin sitten koettu. Ja hienoa oli.

Mikkelin seudulla pyöriessämme havaitsimme, että Suomikuvamme on hieman vajavainen. Helsinki-Lahti-Jyväskylä-Kuusamo linjan itäpuolelle jäävä alue on tyystin mustaa. Monet Italian ja Rankan maakunnat ovat tutumpia…
Savon suunnalle autoileminen oli hämmentävä kokemus. Tiet ovat läntisestä Suomesta katsoen suorastaan häikäisevän hyvässä kunnossa. Moottoritie Helsingistä lähes Mikkeliin on itsestäänselvyys, Helsingistä Turkuun suuri ihme. Että se lobbauskyvystämme.

En malta olla suosittelematta sympaattiselta maistuvaa kirjaa, Marsha Meheranin ”Lumoavien mausteiden kahvilaa” (Helmi 2006). Hyvin kirjoitettua, ruokaisaa ja kulttuurillisesti opettavaista. Iranilaissiskosten ravintolanpito Irlannissa ei ole kovin helppoa!

Oma rapukautemme alkaa ylihuomenna. On jotain mitä odottaa…

PS. Ulkopolitiikasta on viriämässä kiintoisaa keskustelua, samoin kansalaisjournalismista. Mutta palataan niihin.

Olen äärimmäisen koukussa Tour de France –kisaan!

Aktiivisena sohvaurheilijana seuraan telkkarista urheilua kiihkeästi. Terhi ei tosin pidä siitä. Mutta tämä Tour on aivan omaa luokkaansa. Onneksi se ajetaan lomakaudella ja onneksi on ollut niin monia sadepäiviä, että sitä voi hyvällä omallatunnolla seurata.

Tour on uskomattoman älykästä urheilua ja siinä vallitsevat aivan omat lainalaisuutensa. Sen motto ei ole yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta vaan kaikki yhden puolesta. Joukkueissa on pomo, jolle joukkueen jäsenet uhrautuvat.

Koko kisaa johtava kilpailija kantaa keltaista paitaa. Joukkueen jäsenillä on omat roolinsa: kuka on kirimies, kuka on mäkispesialisti, kuka taas vetää porukkaa pitkillä tasamailla. Mutta he tekevät osuutensa, jotta pomo pärjäisi.

Jotkut yrittävät irtiottoja, joskus onnistuvatkin. Mutta ryhmätyö yleensä palkitsee, pomon.

Eurosportin selostaja Peter Selin on uskomaton. Mies ilmeisesti tietää kaiken pyöräilystä ja imee mukaansa. Katsoja tuntee olevansa ”pyöräilyn ystävä”, jolla nimellä hän meitä kutsuu. Itse tosin olen viimeksi pyöräillyt laajamittaisemmin kesällä 1967, siis 40 vuotta sitten, jolloin otin osaa useammankin kerran Tour de Pyhäjärvi tapahtumaan Säkylän suunnalla. Siinäkin kisassa olivat pomot omassa kastissaan. Usein liikkeellä neuvostovalmisteisella Gatz –merkkisellä ajoneuvolla.

Jos teillä on mahdollisuus nähdä Eurosport, kannattaa asettua telkkarin ääreen seuraavan kerran keskiviikkona alkuiltapäivästä. Ihan vaan kokeaksenne Tourin kiihkeän tunnelman.

Muuten, olen yhä sitä mieltä, että Suomi tarvitsee Eurooppa-politiikan.

Siis aprillijuttu heinäkuussa? Vai onko tällä jotain tekemistä naistenviikon kanssa?

Me suomalaiset soitamme hälytysnumeroon 112 joka vuosi 45.000 turhaa puhelua, kertoi Åbo Underrättelser lauantaina. Esimerkkejä hätäisistä kysymyksistä: ”Kuinka monta milliä auton renkaiden kulutuspinta pitää olla?”, ”Kuinka soitetaan Ruotsiin?”, ”Mikä on Paraisten paloaseman numero?”, ”Haluaisin polttaa oksia tontillani, onhan se okei?”, ”Kuinka voin kuolettaa pankkikorttini?”, ”Voitko yhdistää numeroon 118?”.

Keskuksissa on tunnetusti kiirettä, kun puheluja tulee keskimäärin 700 päivässä, viikonloppuisin 1000, ja jokaiseen vastataan. Kuinka moni todellinen avun tarvitsija on kuollut noiden turhien puhelujen takia? (Juuri nyt kuuluu ulkoa hälytysajoneuvon sireenin ääni.) Alkoholilla on tietenkin osuutta tässäkin asiassa, kännissä soitetaan haastatellun Varsinais-Suomen hätäkeskuksen johtajan Juha-Veli Frantin mukaan mieluusti ihan kiusallaan tai huumormielessä. Ja sitten kännykät soittavat taskusta, kun avaimet painavat (minun kännykkäni soittaa viitosnapilla vanhemmilleni, jotka ovat tietenkin iloisia, että poika muistaa). Meille tuli Lahdessa kotiin kaksi kertaa puhelu hätäkeskuksesta: ”Päivää, onko teillä kaikki kunnossa? Kun teiltä on soitettu.” Asialla oli ollut pikkutyttäremme, joka ilmeisesti juuri kävelemään opittuaan oli tajunnut, että puhelimen luurin pikku nappeja voi painella, 000.

Sisäministeriössä kuulemma tiedetään ongelmasta. Siellä suunnitellaan toista numeroa turhia soittoja varten. Hyvä. Vastaajana on ilmeisesti maisteri Frangén, joka valmistui vuonna 1990 yhteiskuntatieteistä pääaineenaan sosiologia ja sivuaineina valtio-oppi ja praktinen filosofia. Apu löytyy siis pian Tampereelta. Uuden numeron muistitarroja saa Turussa hakea Puutorin Vessasta.

Hyvä, että tärkeästä asiasta on tehty julkinen. Olisiko peräti pienen kampanjan paikka? Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi… Siis oltaisiinko vähän fiksumpia suomalaisia?

Hätäkeskusten sivuilta saa arvokasta tietoa!

Outoa olla taas kotona Turussa. Työnsin oivariinipurkin astiahyllylle, kun kaapit ja koneet ovat ihan väärässä järjestyksessä. Postikin tulee parinkymmenen metrin päähän pihapolun varteen, ihan samalle mantereelle. Pihan keto pitäisi laittaa vuosileikkaukseen. Lokki raakkuu välillä, mutta metsä ei puhu. Ihan mieluiten olisin hiljaisuudessa. Mutta kun seinän takana basso jytisee, on pakko laittaa itse musiikkia päälle. Toisin kuin ennen, sekin häiritsee. Uutta elämää!

Kun oli päässyt takaisin sivistyksen ääreen, piti ihan Helsingissä asti käydä kääntymässä. Ykköstiellä, sillä kapealla osuudella, puskuriin liimautui musta, suuri Voyager-tila-auto. Ratissa oli perheen vilkkaasti käsillään puhuva äiti, pikkupoika vieressä, ja ilmeisesti isä kurkki takapenkillä. Pienimmillään kahdeksankympin nopeudessa välimatka oli alle auton mitta. Olisin tietysti päässyt helpommalla antamalla hänen mennä ohitseni, mutta pääsinkin itse sopivasti ohittamalla hänestä eroon. Peilistä näin, että hän veti seuraavan ohituskaistan reilusti pitkäksi niin, että vastaantulija joutui väistämään pientareelle. Moottoritiellä Voyager katosi sataaneljääkymppiä horisonttiin.

Jotenkin tämä kuljettaja ei vaikuttanut kaaharilta, hän ei toiminut aggressiivisesti, vaan ihan tavanmukaisesti – ilmeisesti tapojensa. Mutta ketkä lukevat niitä juttuja lehdistä, joissa sanotaan suomalaisten stressaantuvan eniten liikenteen takapuskurissa roikkuvista? Ehkä hänkin. Jos olisimme sattuneet Munkan valoissa vierekkäin, olisin ihan ystävällisesti ja harmaan parran auktoriteetilla kysynyt, huomaako hän itse omaa ajotapaansa. Mutta hän ehti sinne varmaan parit valot aikaisemmin. Aivan pelkästä tutkijan ilosta tiedustelin Autorekisterikeskuksen nettipalvelusta auton omistajan tietoja. Eipä löytynyt.

Helsingin-pään moottoritiellä alkaa varsinainen villi itä kolmoskehän liittymän jälkeen. Peiliin ei katsota eikä vilkkuja käytetä, paitsi pitkiä vilkutetaan vasemmalla kaistalla metrin päässä takapuskurista – ja sitten kurvataan seuraavasta liittymästä ulos. Ai niin, sehän on sitä metropolia, kalenteri-täynnä-elämää. Onneksi meillä täällä periferiassa otetaan rauhallisemmin. Ei ole kiirettä, ei liikenteessä eikä kunnallispolitiikassa.

Olen alkanut huomata tekeväni liikenteessä virheitä. Ennakointi vähentää niiden aiheuttamia riskejä. Hoen Enska Itkosen tur-val-li-suus-vä-li-ä usein. Sen avulla olen kehittänyt itselleni säännön: maantiellä pitää voida ajaa jarruttamatta – jarrua pitää silloin tällöin painaa vain viestintätarkoituksessa. Kun tuntee tien ja sen mäet, Citikan kulutus laskee Hesaan mennessä litrankin verran, kun moottori hoitaa jarruttamisen ja katkaisee bensan syötön. Vakionopeussäädin helpottaa niin ajamista kuin säästötoimenpiteitä, veto kun on alamäessä helppo katkaista vain nappia painamalla.

Iloista on huomata, että elämäntapani muutettuani minulla ei ole enää tarvetta ajaa ylinopeutta. Ai että muka ikää on alkanut karttua, siitäkös se…?

Poikani laittoi eilen illalla herätyskellon soimaan kuudeksi. Laupiaana pikkuveljenä (15 vuotta) hän oli luvannut auttaa töiden takia koko kesän saaristossa viettävää isosiskoaan (18 vee). Niinpä Elis kömpi Turun Akateemisen kirjakaupan jonoon kello seitsemäksi. Ja nyt Meillä on Sitten Se.

Tämä on yksi niistä elämän päivistä – itse asiassa kai aika harvoista, kun 80 vuodessa niitä kertyy miltei 30.000 – jotka muistetaan. Missä olit silloin, kun…? Tuskin yksikään hengen voimissa oleva suomalainen, erakkosaarelaisia lukuun ottamatta, on voinut jäädä vaille tietoa viimeisen Harry Potter -kirjan julkaisemisesta, sillä media on avuliaasti auttanut Bloomsbury-kustantamoa, ilmaiseksi, niin meillä kuin kaikkialla maailmalla. Kuten Hesarikin tänään pääkirjoituksessaan arvelee, viimeisen Harry Potter -kirjan etukäteismarkkinointi on ”onnistunut liki täydellisesti” – mikähän se ihan ”täydellinen” olisi ollut? Huomionarvoista on, että huiman julkisuuden ja myyntikampanjan saa aikaan kirjan englanninkielinen alkuperäislaitos. Kannuvalimon salaisen agentin mukaan tunnelma Turun Akateemisen ovella oli ollut mahtava, noin sadan jonottajan iloisessa joukossa. Jo tänä iltana moni lukija tietää, kenen kirjan henkilön elämän kirjailija päätti lopettaa.

Niin uutis- kuin hömppämedialle Potter on suonut tervetulleen keitaan kauhu-uutisten jokapäiväisessä aavikkovaelluksessa. J.K.Rowlingin (siis Joanne ja isoäidin nimestä lainattu Kathleen, Bloomsburyn kustantamo ei uskonut, että pojat lukisivat naiskirjailijan teosta) tuhkimotarina ja olemus ovat avittaneet julkisuutta, ja junamatkalla Manchesteristä Lontooseen yhtäkkiä putkahtanut idea on tehnyt työttömästä opettajasta kymmenessä vuodessa maailman yhdeksänneksi eniten ansaitsevan viihde-elämän vaikuttajan – aika hyvä suoritus, kun ensimmäisen kirjan palkkio oli 1500 puntaa. Seitsemän on hyvä luku ja sopii kirjojen lopulliseksi määräksi, onhan se mukavasti mystinen. Suomessa on myynnissä päästy yli miljoonan, maailmalla Pottereita on myyty 325 miljoonaa.

Itse olen nähnyt vain elokuvat ja olen vähän kateellinen tyttärelleni. Hänen kielitaidolleen on ollut aivan mahtavaa, kun aluksi ruotsiksi ahmitut opukset ovat sarjan edetessä muuttuneet alkuperäisenglanniksi (skottilaisin maustein). En ole isänä ollut Potter-sarjan edetessä huolestunut kirjojen kyseenalaistetusta moraalista; kyllähän Peppi Pitkätossunkin huonosta vaikutuksesta lapsiin kiisteltiin aikoinaan. Olen samaa mieltä kuin Hesarin pääkirjoitustoimittaja: “Viime kädessä kyse on hyvän ja pahan taistelusta, ja me kaikki – mediakin – haluamme olla hyvän puolella”. Ja vaikka Rowlingin kieli tuskin lukeutuu tyylillisesti brittiläisen kirjallisuuden maailmanperintöön, fantasia omine, eriskummallisine sanastoineen aukaisee varmasti nuorten luoville ajatuksille uusia polkuja.

Tuskin tällaisesta äijästä on enää Potterin lukijaksi, kun Alastalon salissa ja Sinuhekin ovat vielä kahlaamatta, mutta elokuvat kyllä katson aivan varmasti. Ja tämän päivän muistan. Katsoin salaa 607-sivuisen kirjan ensimmäisen ja viimeisen lauseen. Enpä kerro.

Kuva: Product Placement – Kannuvalimo yhtyy maailmanmediaan ja antaa ilmaisen mainoksen kirjailijalle ja kustantajalle (siis maksettuaan kiltisti kirjan).

Kuvassa viimeisen Harry Potterin kassi, päivämäärineen – viimeisen päälle viritetty kampanja. Tänään on kirjoitettu (tai siis julkaistu) maailmanhistoriaa. 19,95€ kertaa muutama kymmenen miljoonaa.

Alan Gilbert kutsuttiin eilen New Yorkin filharmonisen orkesterin taiteelliseksi johtajaksi. Työn Tukholman Kuninkaallisen filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena neuvonantajana amerikkalaismuusikko aloitti vuonna 2000, yleisön ja arvostelijoiden, mutta ei muusikoiden ihmetykseksi. Paikka oli petattu sensaatiomaisen ensivierailun perinteikkään soittajiston eteen tehneelle Mikko Franckille, mutta neuvottelut katkesivat aivan viime hetkillä. Johonkin tavalliseen konserttiin talon silloinen johtaja Åke Holmqvist oli löytänyt jostakin vähän yli kolmekymppisen, kaikille tuntemattoman johtajan. Osaan arvata samanlaisia tilanteita naapuriorkesterissa kokeneena, että valinta aiheutti ammattiyhdistyksessä närää.

Gilbert tuli, johti aika eriskummallisen näköisesti, mutta valloitti jäykähkön soittajiston ensihetkiltä alkaen niin muusikkoudellaan kuin persoonallaan. Muistan ensitapaamisemme Konserthusetin ”Hall of Famessa”, kapellimestarihuoneessa, jonka seiniä koristavat siellä yli seitsemän vuosikymmenen aikana frakkiin pukeutuneiden maailmanmaestrojen kuvat. Samassa huoneessa orkesterin päävierailija Paavo Järvi oli muutama vuosi aiemmin kertonut minulle ääni vapisten, ettei viihdy noiden legendojen tuijotettavana.

Alanin ensimmäinen kädenpuristus, suora, rehellinen ja miltei lempeä katse sekä valloittava avomielisyys tekivät heti vaikutuksen: aivan kuin hän olisi tuntenut minut jo vuosia. Seuraavilla kerroilla saattoi tuntea itsensä hänen ystäväkseen. Muusikot käyttäytyivät hänen viikoillaan aivan erikoisesti. Tunnetusti jöröt taiteilijat olivat kuin yhtä perhettä – ja hymyilivät.

Pian Åke Holmqvist saattoi juhlistaa eläkkeelle jäämistään (sittemmin hänet kutsuttiin arvokkaaseen Kuninkaallisen Musiikkiakatemian pysyvän sihteerin virkaan) ylikapellimestarikiinnityksellä – jotka ovat intendentin työn huippuhetkiä, pitkän prosessin kirkastus
.
Holmqvistin seuraajavalinta oli sen sijaan epäonnekas, ja talo horjui perustuksissaan Hötorgetin tunnelbana-aseman päällä. Mutta Alan Gilbert pani tuulemaan, ja pian toimitusjohtajan tuolille ryöstettiin kilpailijan eli Ruotsin Radion sinfoniaorkesterin toimistosta toinen kerrassaan mainio mies, Stefan Forsberg. Minulla oli ilo kokea muutos viettäessäni vuonna 2002 viikon verran Konserthusetin Tonsättarfestivalilla, jolloin sain juontaa kaikki konserttien ”varaslähdöt” – säveltäjävieraina olivat Kaija Saariaho ja Magnus Lindberg, joiden musiikkia Alan johti antaumuksellisesti. Mikään muu ei enää muistuttanut vanhasta filharmonikoista kuin Konserthusetin turkoosinsiniset seinät. Muusikot katsoivat silmiin, hymyilivät, nauroivat, halailivat, ja toimistoväki (noin 60!) kulki ainakin kerrosta ylempänä iloisessa mielentilassaan.

Gilbert ja Forsberg olivat tehneet ihmeen. Ja, mikä parasta: orkesteri, joka ei katastrofaalisen Gennadi Rozdestvenskin ylikapellimestarikauden jäljiltä ollut ollut edes 20 parhaan joukossa Pohjoismassa, soi yhtäkkiä kuin maailmanluokan huippusoittajisto. Tunnelma on edelleenkin sama, ja orkesteri mainiossa vedossa, valmistautumassa ensi vuonna alkavaan, superempaattisen ja loistavan muusikon Sakari Oramon johtajakauteen.

Tonsättarfestivalilla Alan Gilbert oli aivan poikkeuksellisen iloinen, sillä hänen puikkokätensä kainalon alta katse oli pysähtynyt epätavallisen usein nuoreen sellistiin, Kajsa William-Olssoniin. Pian vietettiinkin jo häitä, ja nykyään muusikkoparilla on jo kaksi lasta. Alanin oma instrumentti on viulu; hän on itse soittanut muun muassa Bostonin ”Big Five” -orkesterissa ja harrastaa jatkuvasti kamarimusisointia orkesterisolistien ja -muusikkojen kanssa eri maissa.

Alan Gilbert on rikastuttanut Tukholman filharmonikkojen konserttiohjelmistoa ja johtanut päättäväisesti paljon elävien ruotsalaissäveltäjien musiikkia – maassa kun ei ole omia, ruotsalaisia salosia, sarasteita, oramoja, vänskiä, storgådseja, sakareita… Turun orkesterin hovisäveltäjän Anders Hillborgin teoksia Gilbert on johtanut myös kotimaassaan Yhdysvalloissa.

Puolisentoista vuotta sitten kuulin Tukholmassa, että New Yorkissa olisi ehkä tapahtumassa kummia. Ja pari viikkoa sitten Alan Gilbert sai asian vahvistavan puhelinsoiton. New Yorkin filharmonikkojen muusikkopariskunnan lapsesta, joka on kasvanut kirjaimellisesti orkesterin sisällä, tulee ensi vuonna huippusoittajiston ensimmäinen newyorkilaissyntyinen taiteellinen johtaja. Broadwayn Lincoln Centerissä siirrytään vihdoin ukkoenergiasta nykyaikaan.