Dracula
Työmökkini on niukasti runsaat kaksi neliötä. Siinä on pienen keittiön edut: kaikki on käden ulottuvilla. Läppäri, kaksi keyboardia, kuulokkeet, partituureja, nuottilehtiä, kirjoja, kansioita, sanakirjoja, dvd:itä, tennispalloja, pöytälamppu, kalenteri, hyllyllinen lasten- ja nuortenkirjoja (muun muassa häthätää teipillä koossa pysyvä Pippi Långstrump går ombord, kolmas painos vuodelta 1947), dekkareita, kaksi vanhaa Hesaria, viikonlopun Höblä ja yksi ÅU sudokuruudukko sotkuisesti täytettynä, kärpäslätkä, neljä vaateripustinta, kännykkä (hiljaisella), seinään kiinni hakattu kerrossänky, kotimatkalla Visan maalta tien poskesta pelastettu pikkuruinen nojatuoli, rusinapaketti ja pussillinen pähkinöitä. Pariovi aukeaa länteen, pienelle verannalle. Valkoinen työpöytä on tuskin 50 senttiä kapea (ilmeisesti entinen ompelu- tai peilipöytä, koska siinä on kolme pientä vetolaatikkoa), ja katson tietokoneen näytön yli pienestä ikkunasta osapuilleen etelään, sini-valkoruudullisen verhon työntäessä aurinkoa ulos. Istun punaisella, vanhalla, Helsingin kaupungin koululaitoksen ylijäämävarastolta joskus löydetyllä työtuolilla.Sen adoptoidun nojatuolin on ominut Hugo – jonka alla on uudessa tehtävässä ovimatto, jossa lukee Tervetuloa. Alemman sängyn raivaan iltapäivällä puoleksi tunniksi ihan rehellisiä nokosia varten. Hyttysiä ei saaressa ole, kolmionmuotoinen paarma eksyy joskus sisään, ampiainen johdatetaan ystävällisesti takaisin luontoon.
Työmökin nimi on Dracula. Etymologia ei suinkaan viittaa saarella vuosikymmenet vaikuttaneeseen kreivilliseen henkilöön (joka ei kummittele, mutta näkyy joka päivä vadelmapensaita karsimassa, juoksemassa haavin kanssa perhosten perässä, verkkoja nostamassa, puuhaamassa, ahkeroimassa). Joskus viime vuosisadan loppupuolella tätä mökkiä alettiin kutsua Gradulaksi. Taisi olla perheen naisväki muutoksen takana, nimi kun alkoi muuttua minulle peräti kiusalliseksi käsitteeksi, työkiireiltä ei yksinkertaisesti niin sanotusti ehtinyt keskittyä maisterisprojektiin. Mutta vuoden 1997 juhannuksena huomasin, tällä samalla Draculan työtuolilla, että nyt minulla on kuin vahingossa aukko työhommissa, ja väänsin gradun muutamassa viikossa valmiiksi. Draculassa on saatu aikaan inhimillisesti ottaen suurempiakin asioita, mittavin ja yhä kasvava 16 kesää sitten.
Aamulla kukkui käki, nyt peipponen laulaa ja metsä vastaa. Jossakin vienoa siritystä, monikanavastereoiden vastakkaisella laidalla lintunuorukaisten oikeaa nuottia hakeva melodia, jonka syrjäyttää kuulokentän halki leijaileva äänenmurroksinen lokki. Taustakohinana koivunlehtien värinää ja haapojen arempaa havinaa. Mantereella määkii epävireiseltä mieskuorolta kuulostava lehmälauma, taitaa olla Rilaxin kartanossa ruoka-aika.
Elämyksellisintä Draculan lasiovesta on kuitenkin astua joskus neljän maissa aamulla auringon ensisäteisiin, metsän lintujen virittäytyessä small talkillaan uuden päivän seikkailuihin. Luonnon partituuri hakkaa parhaimmankin ihmissävellyksen. Ihan turhaan istuttu päivä ja puoli yötä komponeeraamassa, mitä?
heinäkuu 15th, 2007 at 7:40
Olipa hieno ja luonnonläheinen kuvaus. Luonnonäänistä tuli mieleeni kuuluisa itävaltalainen viinintekijä Willi Opitz, joka jouluyönä v. 1995 sai päähänsä äänittää kellarissaan pulputtavien viinitynnyrien ääniä. Hän huomasi miten erilaisia käymisääniä eri rypälelajikkeet tuottivat. Hän teki niistä levyn, jossa kuullaan kukin lajike erikseen ja niistä sitten koostettu erikoinen yhdistetty sinfonia. Levyn nimi on Sound of Wine for meditation. Mies käy joka vuosi maaliskuussa Helsingin ViiniExpossa, joten noutakaa sieltä levy omaksenne.
heinäkuu 16th, 2007 at 13:13
Onnea vain sinne saaristoon, noin niinkuin hyttysten suhteen. Täällä Costa Del Mäntyharjulla näitä inisijöitä kyllä riittää. Voisikohan näistä tehdä vientituotteen?
Jospas nyt vaihtaisit tuon mökin nimen vähän perinteisempään tai positiivisempaan.
Tuollahan voi olla alitajuista vaikutusta vaikkapa tekemääsi musiikkiin. Saatikka jos vaikka kirjoitat jotain vampyyrisiä säkeitä tälle palstalle!