Alan Gilbert kutsuttiin eilen New Yorkin filharmonisen orkesterin taiteelliseksi johtajaksi. Työn Tukholman Kuninkaallisen filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena neuvonantajana amerikkalaismuusikko aloitti vuonna 2000, yleisön ja arvostelijoiden, mutta ei muusikoiden ihmetykseksi. Paikka oli petattu sensaatiomaisen ensivierailun perinteikkään soittajiston eteen tehneelle Mikko Franckille, mutta neuvottelut katkesivat aivan viime hetkillä. Johonkin tavalliseen konserttiin talon silloinen johtaja Åke Holmqvist oli löytänyt jostakin vähän yli kolmekymppisen, kaikille tuntemattoman johtajan. Osaan arvata samanlaisia tilanteita naapuriorkesterissa kokeneena, että valinta aiheutti ammattiyhdistyksessä närää.

Gilbert tuli, johti aika eriskummallisen näköisesti, mutta valloitti jäykähkön soittajiston ensihetkiltä alkaen niin muusikkoudellaan kuin persoonallaan. Muistan ensitapaamisemme Konserthusetin ”Hall of Famessa”, kapellimestarihuoneessa, jonka seiniä koristavat siellä yli seitsemän vuosikymmenen aikana frakkiin pukeutuneiden maailmanmaestrojen kuvat. Samassa huoneessa orkesterin päävierailija Paavo Järvi oli muutama vuosi aiemmin kertonut minulle ääni vapisten, ettei viihdy noiden legendojen tuijotettavana.

Alanin ensimmäinen kädenpuristus, suora, rehellinen ja miltei lempeä katse sekä valloittava avomielisyys tekivät heti vaikutuksen: aivan kuin hän olisi tuntenut minut jo vuosia. Seuraavilla kerroilla saattoi tuntea itsensä hänen ystäväkseen. Muusikot käyttäytyivät hänen viikoillaan aivan erikoisesti. Tunnetusti jöröt taiteilijat olivat kuin yhtä perhettä – ja hymyilivät.

Pian Åke Holmqvist saattoi juhlistaa eläkkeelle jäämistään (sittemmin hänet kutsuttiin arvokkaaseen Kuninkaallisen Musiikkiakatemian pysyvän sihteerin virkaan) ylikapellimestarikiinnityksellä – jotka ovat intendentin työn huippuhetkiä, pitkän prosessin kirkastus
.
Holmqvistin seuraajavalinta oli sen sijaan epäonnekas, ja talo horjui perustuksissaan Hötorgetin tunnelbana-aseman päällä. Mutta Alan Gilbert pani tuulemaan, ja pian toimitusjohtajan tuolille ryöstettiin kilpailijan eli Ruotsin Radion sinfoniaorkesterin toimistosta toinen kerrassaan mainio mies, Stefan Forsberg. Minulla oli ilo kokea muutos viettäessäni vuonna 2002 viikon verran Konserthusetin Tonsättarfestivalilla, jolloin sain juontaa kaikki konserttien ”varaslähdöt” – säveltäjävieraina olivat Kaija Saariaho ja Magnus Lindberg, joiden musiikkia Alan johti antaumuksellisesti. Mikään muu ei enää muistuttanut vanhasta filharmonikoista kuin Konserthusetin turkoosinsiniset seinät. Muusikot katsoivat silmiin, hymyilivät, nauroivat, halailivat, ja toimistoväki (noin 60!) kulki ainakin kerrosta ylempänä iloisessa mielentilassaan.

Gilbert ja Forsberg olivat tehneet ihmeen. Ja, mikä parasta: orkesteri, joka ei katastrofaalisen Gennadi Rozdestvenskin ylikapellimestarikauden jäljiltä ollut ollut edes 20 parhaan joukossa Pohjoismassa, soi yhtäkkiä kuin maailmanluokan huippusoittajisto. Tunnelma on edelleenkin sama, ja orkesteri mainiossa vedossa, valmistautumassa ensi vuonna alkavaan, superempaattisen ja loistavan muusikon Sakari Oramon johtajakauteen.

Tonsättarfestivalilla Alan Gilbert oli aivan poikkeuksellisen iloinen, sillä hänen puikkokätensä kainalon alta katse oli pysähtynyt epätavallisen usein nuoreen sellistiin, Kajsa William-Olssoniin. Pian vietettiinkin jo häitä, ja nykyään muusikkoparilla on jo kaksi lasta. Alanin oma instrumentti on viulu; hän on itse soittanut muun muassa Bostonin ”Big Five” -orkesterissa ja harrastaa jatkuvasti kamarimusisointia orkesterisolistien ja -muusikkojen kanssa eri maissa.

Alan Gilbert on rikastuttanut Tukholman filharmonikkojen konserttiohjelmistoa ja johtanut päättäväisesti paljon elävien ruotsalaissäveltäjien musiikkia – maassa kun ei ole omia, ruotsalaisia salosia, sarasteita, oramoja, vänskiä, storgådseja, sakareita… Turun orkesterin hovisäveltäjän Anders Hillborgin teoksia Gilbert on johtanut myös kotimaassaan Yhdysvalloissa.

Puolisentoista vuotta sitten kuulin Tukholmassa, että New Yorkissa olisi ehkä tapahtumassa kummia. Ja pari viikkoa sitten Alan Gilbert sai asian vahvistavan puhelinsoiton. New Yorkin filharmonikkojen muusikkopariskunnan lapsesta, joka on kasvanut kirjaimellisesti orkesterin sisällä, tulee ensi vuonna huippusoittajiston ensimmäinen newyorkilaissyntyinen taiteellinen johtaja. Broadwayn Lincoln Centerissä siirrytään vihdoin ukkoenergiasta nykyaikaan.