Itäännyttävä vaikutus
Outoa olla taas kotona Turussa. Työnsin oivariinipurkin astiahyllylle, kun kaapit ja koneet ovat ihan väärässä järjestyksessä. Postikin tulee parinkymmenen metrin päähän pihapolun varteen, ihan samalle mantereelle. Pihan keto pitäisi laittaa vuosileikkaukseen. Lokki raakkuu välillä, mutta metsä ei puhu. Ihan mieluiten olisin hiljaisuudessa. Mutta kun seinän takana basso jytisee, on pakko laittaa itse musiikkia päälle. Toisin kuin ennen, sekin häiritsee. Uutta elämää!
Kun oli päässyt takaisin sivistyksen ääreen, piti ihan Helsingissä asti käydä kääntymässä. Ykköstiellä, sillä kapealla osuudella, puskuriin liimautui musta, suuri Voyager-tila-auto. Ratissa oli perheen vilkkaasti käsillään puhuva äiti, pikkupoika vieressä, ja ilmeisesti isä kurkki takapenkillä. Pienimmillään kahdeksankympin nopeudessa välimatka oli alle auton mitta. Olisin tietysti päässyt helpommalla antamalla hänen mennä ohitseni, mutta pääsinkin itse sopivasti ohittamalla hänestä eroon. Peilistä näin, että hän veti seuraavan ohituskaistan reilusti pitkäksi niin, että vastaantulija joutui väistämään pientareelle. Moottoritiellä Voyager katosi sataaneljääkymppiä horisonttiin.
Jotenkin tämä kuljettaja ei vaikuttanut kaaharilta, hän ei toiminut aggressiivisesti, vaan ihan tavanmukaisesti – ilmeisesti tapojensa. Mutta ketkä lukevat niitä juttuja lehdistä, joissa sanotaan suomalaisten stressaantuvan eniten liikenteen takapuskurissa roikkuvista? Ehkä hänkin. Jos olisimme sattuneet Munkan valoissa vierekkäin, olisin ihan ystävällisesti ja harmaan parran auktoriteetilla kysynyt, huomaako hän itse omaa ajotapaansa. Mutta hän ehti sinne varmaan parit valot aikaisemmin. Aivan pelkästä tutkijan ilosta tiedustelin Autorekisterikeskuksen nettipalvelusta auton omistajan tietoja. Eipä löytynyt.
Helsingin-pään moottoritiellä alkaa varsinainen villi itä kolmoskehän liittymän jälkeen. Peiliin ei katsota eikä vilkkuja käytetä, paitsi pitkiä vilkutetaan vasemmalla kaistalla metrin päässä takapuskurista – ja sitten kurvataan seuraavasta liittymästä ulos. Ai niin, sehän on sitä metropolia, kalenteri-täynnä-elämää. Onneksi meillä täällä periferiassa otetaan rauhallisemmin. Ei ole kiirettä, ei liikenteessä eikä kunnallispolitiikassa.
Olen alkanut huomata tekeväni liikenteessä virheitä. Ennakointi vähentää niiden aiheuttamia riskejä. Hoen Enska Itkosen tur-val-li-suus-vä-li-ä usein. Sen avulla olen kehittänyt itselleni säännön: maantiellä pitää voida ajaa jarruttamatta – jarrua pitää silloin tällöin painaa vain viestintätarkoituksessa. Kun tuntee tien ja sen mäet, Citikan kulutus laskee Hesaan mennessä litrankin verran, kun moottori hoitaa jarruttamisen ja katkaisee bensan syötön. Vakionopeussäädin helpottaa niin ajamista kuin säästötoimenpiteitä, veto kun on alamäessä helppo katkaista vain nappia painamalla.
Iloista on huomata, että elämäntapani muutettuani minulla ei ole enää tarvetta ajaa ylinopeutta. Ai että muka ikää on alkanut karttua, siitäkös se…?
Jätä vastaus