Tupakkatuotteiden myyntipakkauksissa on ollut jo pidemmän aikaa varoituksia niiden käyttämisen terveyshaitoista. Varoitusten paksuista surureunoista huolimatta niihin on jo totuttu ja niiden tehoa alettu epäillä.

Niinpä terveysviranomaiset ovatkin koventaneet otteitaan: tupakkiaskeihin on tulossa kammottavia varoituskuvia syövän runtelemasta suusta, keuhkoista jne. Voi olla, että tehoaa.

Varmaankin asian saama julkisuus on herättänyt muitakin vaatimaan ohjausta erilaisten tuotteiden käyttöön. Vuoden päästä saadaan lukea alkoholituotteista varoituksia, siitä on jo päätös.

Tämän päivän Iltalehdessä katuhaastatteluun vastannut herra toivoi varoitustarroja myös erilaisiin elintarvikkeisiin. Eikä siinä vielä kaikki, paitsi terveyshaitoista, myös eettisistä kysymyksistä pitää varottaa.

Tähän voisi sanoa, että nyt jo elintarvikkeissa on tuo informaatio, sitä kutsutaan tuoteselosteeksi. Siitä käy ilmi mitä tuote sisältää. Jokainen päättäköön mitä pitää kulloinkin vaarallisena.

Tuntuu siltä, että koko ajan mennään pidemmälle ja pidemmälle tässä meidän holhamisessamme. Pian lähestytään vapauden ihmemaata Amerikkaa, jossa mikroaaltouunissa varoitetaan, ettei siinä saa kuivata kotielämiä, lasten puuvillaisissa vaatteissa siitä, ettei niitä saa käyttää yöpukuna kun materiaali ei ole palamatonta jne.

Mutta kuka varottaa elämästä, se vasta vaarallista on…

Turku 2011 -säätiö hakee, kaupunkimme ”valmistautuessa toimimaan” Euroopan kulttuuripääkaupunkina, sanomalehti-ilmoituksilla hankkeelle kahdenlaista toimitusjohtajaa, suomenkielistä ”dynaamista ja vakuuttavaa”, ja ruotsinkielistä, jonka tulisi olla ”dynamisk och energisk”. ”Vakuuttava” saanee puhua veronmaksajat ja sponsorikandidaatit pyörryksiin, kun taas ”energisk” saanee elvyttääkseen jo väsähtämään ehtineen ohjelmasuunnitelman. Molempiin hommiin haetaan ”luovaa ja innostavaa, yhteistyö- ja organisointikykyistä” johtajaa. Luovuus lienee nyt ensimmäistä kertaa vaatimuksena kenellekään Turkuun töihin tulevalle – on syytä varoa, ettei tästä tule kaupungille vaarallista ennakkotapausta.

”Vakuuttava” ja ”energisk” johtaja saavatkin ensi töikseen todistaa luovuutensa innostamalla laittamaan kaupungin koko hallintokulttuurin uusiksi, onhan nykyinen ja hyvinvoipa johtamistapa muutaman vuosisadan jäljessä kulttuuripääkaupunkihankkeen modernista eurooppalaisuudesta. Uusiin johtajasopimuksiin kirjattaneen sen takia mahdollisuus irtisanoa tarpeellinen määrä uuteen eurooppalaishenkeen soveltumattomia kaupungin korkeita virkamiehiä – tulevat kunnallisvaalit saattavat pelastaa tilanteen luottamushenkilöpuolella, kun vastaan pyristelevät eivät enää uskalla asettua ehdokkaiksi. Yhteistyö kaupunkiorganisaation kanssa vaatii aivan erityisiä taitoja, ja organisointikykyä tarvitaan ”vakuuttavan” ja ”energiskin” johtajan saamiseksi tekemään yhteistyötä – heidän ei kannata hakea esimerkkiä kaupungintalolta.

Organisointikykyä vaatii myös se, että uudet johtajat pitävät ensimmäisestä työpäivästään lähtien poliitikot kokonaan loitolla hankkeen ohjelmallisista ja käytännön suunnitelmista. Kulttuuripääkaupungin johtajahakuhan on jo 14 kuukautta myöhässä, ja jos poliitikot päästetään mukaan, ”vakuuttava” saa anoa hankkeen valmisteluun Brysselistä viisi vuotta lisäaikaa.

Tulevat toimitusjohtajat ”toimivat tiiminvetäjinä ja vastaavat jättihankkeen rahoituksesta”. Haetaanko jälkimmäisellä töihin peräti itse Nalle Wahlroosia rahoittamaan koko hanketta? Kovin monella muulla suomalaisella ei riittäne siihen omaa varallisuutta. (Olisiko hän ”vakuuttava” vai ”energisk”? Ehkä enemmänkin ensimmäinen – saa sitten puhua suomea – onhan hänellä kokemusta myös vakuutustoiminnasta omassa konsernissaan.)

Sekä ”vakuuttavalta” että ”energiskiltä” johtajalta vaaditaan hakuilmoitusten mukaan “käytännössä”, ei siis pelkästään teoriassa, “osoitettua johtamistaitoa”. Kansainvälisistäkin hommista vaaditaan kokemusta (esimerkiksi istumista Turun ystävyyskaupunkityöryhmässä), samoin kuin “kykyä luoda kontaktiverkostoja” (kulmapöytää Old Bankissa), “kulttuurin tuntemusta” (sitä saa esimerkiksi Turun Sanomien kulttuuripääkaupunkisivuilta), “erinomaista suullista ja kirjallista ilmaisukykyä” (työpaikkahaastattelussa on pakollisena tehtävänä kääntää nämä hakuilmoitukset selkokielelle ja lausua ne kuuluvalla äänellä), ”energisk” saa lisäksi käyttää apunaan Power Pointia, koska sillä puolella on vaatimuksena ”presentationsförmåga”. Oman kielitaidon pitäisi molemmilla ”mahdollistaa kansallinen ja kansainvälinen yhteistyö” – ensiksi mainittu tarkoittanee ”vakuuttavalla” Tampereen murteen hallintaa, ”energiskillä” asioimista på finska Stockmannilla. Viimeiseksi vaaditaan “tehtävään soveltuvaa koulutusta” – ei siis tutkintoa, mutta ”vakuuttavalle” riittänevät Paasikiviopiston tai TulevaisuusAkatemian kurssit, ”energiselle” kelvannee kuitti Åbo Underrättelsin kuukausitilauksesta.

Palkkatoivomukset saa laittaa paksun ansioluettelon väliin. Likaisen työn lisää kannattaa sekä ”vakuuttavan” että ”energiskin” hakea, sillä Turussa on asuttava vuoden 2012 loppuun asti.

Pitäisiköhän hakea?

Ihan samanlainen otsikko julkaistiin eilen Talous-Sanomien nettisivuilla. Kyse on nyt vielä kuitenkin luonnoksesta, mutta ” koskaan sitä ei ole tehty näin systemaattisesti ja perinpohjaisesti valmistellen kuin nyt” toteaa MEKin ylijohtaja Jaakko Laaksonen.

Me olemme vastedes kolme c:tä: credible eli luotettava, contrasts eli vastakohdat, creative eli luova ja cool eli rento ja ”viileä”, todetaan julkaisu-uutisessa.

On jännittävää kun jossain vaiheessa luonnostelun tulokset julkistetaan visuaalisesti, miltä me siinä näytämme. Tunnistammeko itsemme siitä.

Vai onko niin kuin Tero-Pekka luonnehti Turkua kolmella k:lla: keskiaikainen, keskikokoinen ja keskinkertainen?

Tuskinpa sentään. Suomi on hieno pohja rakentaa brändiä, niin uskon.

Brändi on tässä jonkinlainen vanhan Suomi-kuvan synonyymi. Kiinnostaa kovasti onko Suomella myös ruokabrändi? Ja jos, niin millainen? Miltä se näyttää? Ja maistuu? Entä kuka semmoisen on rakentanut? Ja koko Suomi-brändin.

Kannuvalimo tukee kaikkia ponnisteluja aiheen ympärillä!

Vietin kolme päivää Göteborgissa, Sveriges Tennisförbundetin vuosittaisessa valmentajakongressissa. Hieno kokemus! Olen aina mielelläni käynyt pohjoismaisissa musiikkimööteissä, ja oli jännittävää aistia urheilutapaamisen hyvin erilainen jännite. Kummastelinpa vain, että olin ainoa suomalainen osanottaja. Missä olivat vahvat suomenruotsalaiset seurat? Samoin sain ihmetellä, kuinka oma työni tennispelaajien henkisenä valmentaja kiinnosti ruotsalaisia. Olin luullut, että tämä homma on itsestään selvyys naapureille, mutta ei – keikkaa olisi tarjolla! Antoisinta olivat brittiläisten huippuvalmentajien esitykset niin luennoilla kuin tenniskentällä, hauskinta tietoisku Norrköpingin tennispäiväkodista (!) ja sydäntä lämmittävintä innokkaiden pienten pellavapäiden hienot esitykset demonstraatioissa.

Hotelli Park Avenuen naapurissa, maineikkaassa Konserthusetissa, oli lauantaina kapellimestarivieraana Esa-Pekka Salonen, joka sai jo etukäteen suuret otsikot, olihan edellisestä käynnistä kulunut jo 22 vuotta. Solistina Göteborgin upeilla sinfonikoilla olisi ollut Lilli Paasikivi, oma Vuoden Nuori Solistini Sinfonia Lahden -ajoiltani. Mutta tiukka tennisaikataulu ei sallinut livahtamista harjoituksiin.

Toisenlaisen taideluoman sain kuitenkin kokea. Vanha ystäväni Virpi Näsänen on yksi meistä Ruotsiin kutsutuista suomalaisista kulttuuripersoonista, kaupungin eri museoiden yhteisen ja hyvin tasokkaan Göteborgin taidebiennaalin johtajana. Hänellä olikin avajaisten varaslähdöksi esitellä suurten otsikkojen taidenäyttely. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin olin menossa, kun perjantai-illan pimetessä astuin valkaistulta katukäytävältä yhden pienen huoneen Galleria Kaustikiin.

Pål Hollender itse myhäili kahden suuren, valkoisen keon vierellä. Hän oli jo ennen virallisia avajaisia kaupungin puhutuin taiteilija. Näyttely Clean ei todellakaan ollut muuta kuin nuo keot pienine värikkäine pusseineen ja kirjekuorineen ikään kuin vuorille kiipeämässä. Kyltit seinällä avasivat arvoituksen. Kävijöitä kehotettiin sekoittamaan omat kokaiininsa valkoisiin kekoihin, jotka vastaavat kooltaan Ruotsissa vuosittain käytettävän keskushermostoon vaikuttavan huumeen määrää.

Tunne oli ahdistava. Ulos astuessani huomasin, että mustat kenkäni ovat aivan valkoiset. Pöly ei lähtenyt hyppimällä, ei täysin edes kenkien pesulla hotellissa. Entäpä jos tullin huumekoirat saavat minut kiikkiin?

Näyttely – lainausmerkeissä ja ilman – kosketti. Pitkät jonot Kastellgatanille (sisälle mahtuu yhtä aikaa pari, kolme ihmettelijää) takasi paikallisen kulttuurilautakunnan sosiaalidemokraattinen puheenjohtajatar Helena Nyhus, joka peruutti lupaamansa näyttelyn avaamisen, näkemättä itse taideteosta. Göteborgspostenissa kaikki muut lautakunnan jäsenet puolustivat näyttelyä ja sananvapautta, mutta toverisosset olivat puheenjohtajan kannalla. Lehti otsikoi suuresti: Eroa, Nyhus! Kuvitteliko poliitikko todella, että joku huumehöyryinen nuori vie kalliita grammojaan johonkin kalkkikasaan?

Niinpä niin, taiteilijan julkisuuskampanja onnistui. Poliitikko nolasi jälleen itsensä. Kansa sai puhuttavaa ja talonmies parin kuukauden hikisen keikan jalkakäytävän puhdistamisesta.

Taiteen tehtävä ei koskaan ole kysyä kuluttajalta, mitä hän haluaa nähdä tai kuulla. Taiteen on aina oltava askelen edellä aikaansa. Taiteen pitää antaa yllättää. Taiteen pitää saada koskettaa. Elämä ei voi olla pelkkää viihdettä.

Tapasin viimeviikolla sattumalta ystäväni Antti Vahteran – Helsingissä Strindbergin terassilla, vain muutaman tuolin päässä Benistä!. Olimme molemmat tulossa ja menossa mutta vaihdoimme kuulumiset viinilasin ja oluen ajan.

Puhe kääntyi turkulaiseen terassielämään. Tai sen puutteeseen paremminkin. Sellaista ei nimittäin Turussa pahemmin ole. Piristävältä poikkeukselta näyttää ohi kävellessä Marinan terassi. Sinne en nyt vaan tänä kesänä koskaan eksynyt. Jää testattavaksi ensi kesänä.

Espalla on toinenkin oiva terassi, Kämpin terassi, jossa Terhin kanssa muutamana lämpimänä iltana seurailtiin helsinkiläistä kesäelämää. Siellä tapaa istua myös muuan helsinkiläinen, tunnettukin, seurue, joka todella osaa ottaa kaiken terassielämästä. Ihmisiä tulee ja menee ja koko ajan on erinomainen tunnelma.

Eikä johdu Kämpin erinomaisesta roseviinistä – alkoholi ei terassielämässä ole pääroolissa. Terassielämä on istuskelua, flaneeraamista, tuttujen tapaamista ja keskustelua. Ja sitä ei Turussa voi harrastaa.

Antin kanssa visioimme, että KUNHAN Pennisilta valmistuu ja KUNHAN Pinella saadaan kuntoon ja KUNHAN Linnankadun pää suljetaan liikenteeltä, on Turussa erinomaisen viehättävä eurooppalainen aukio terassielämää varten. Ravintoloitakin on jo olemassa.

KUNHAN sanat vaan ovat tässä visiossa kovin isoilla kirjaimilla.

Flaneerata = kuljeskella päämäärättä, maleksia

EU:ta hallitsevat suuret maat, vaikka kaikkihan ovat tasa-arvoisia. Yleensä ajatellaan, että suuruus palkitaan enemmillä äänillä tai huomioimalla väkiluku, kun äänestetään. Mutta lopultakin äänestäminen ei ole pääasia vaikutusvallan käyttämiselle.

Puheenjohtajavaltio, niin kuin Suomi viime syksynä, haluaa saada aikaan päätökset yhteisymmärryksellä. Sana EU:n raameissa tarkoittaa, että jokaisen toivotaan ymmärtävän, että yhteinen kanta, siis kompromissi, on  jokaisen kannalta parempi vaihtoehto, kuin äänestäminen.

Äänestämisessä on se ikävä puoli, että joku aina häviää äänestyksen. Tämä käy luonnon päälle etenkin suvereenien valtioiden järjestelmässä. Mitä suurempi maat, sitä suurempi luonto, arvovalta. Häviäjälle tulee mieleen se vanha katkeran naapurin lausahdus ”kuollaan sitä meilläkin” kun hautajaiskutsua ei tullut.

Kenen ääntä lopulta kuullaan? Päätökset valmistellaan työryhmissä, joissa jokaisella maalla on edustaja. Joku aika sitten julkaistiin tutkimus, jossa tätä asiaa selvitettiin. Tutkija kysyi jäsenmaiden edustajilta, ”minkä valtion kanssa useimmiten harjoitat yhteistyötä, jotta työryhmässäsi saataisiin yksituumaisuus”?

Ja kas! Saksa,  Iso Britannia ja Ranska olivat kärjessä. Mutta sitten tulivatkin Ruotsi, Hollanti ja Tanska ennen kahta suurta jäsenmaata Espanjaa ja Italiaa. Ja sitten Suomi, sijalla 9. Olihan se parempi kuin Itävallan (20) ja Irlannin (21) sijoitus.

Mutta Ruotsia ja Tanskaa kuunnellaan enemmän kuin meitä. Mikä selittää? Ruotsi ja Tanska ovat monesti vähän omilla linjoillaan ja niiden kantaa ehkä halutaan kysyä, jotta tiedettäisiin hankalien kumppaneiden kanta. Mutta toisaalta, ehkä niiden virkamiehet ovat osaavia ja siksi kiinnostavia.

Suomi on astetta harmaampi. Meillä ei ole koivinkaan usein suuria intohimoja asioissa. Ihan sama. Kuunneltaisiinko meitä, jos haluaisimme enemmän. Jotta haluttaisiin enemmän, EU-politiikan tehostamista ja EU-strategiaa tarvittaisiin.

Muuten, Kyprokselta ja Maltalta kysytään mielipidettä kaikkein harvemmin. Yllättyikö kukaan?

Silakan suomalaisista ruokapöydistä ulosajo saa koko ajan uusia ja uusia piirteitä. Pari viikkoa sitten Iltalehden sinänsä ansiokkaan Itämeriteeman yhden päivän artikkelissa silakka ui vatsa pystyssä yli aukeaman. Aiheena oli, ettei Itämeri puhdistu sitä vauhtia, että silakan myyntilupa voisi jatkua muutaman vuoden kuluttua.

Eilen uutta puhtia metsästykseen tuli kun Valio joutui ottamaan markkinoilta ruokakermaa, jossa on dioksiinia. Valiolta todetaan Hesarin uutisessa, että ”Kuluttaja ei huomaa eroa mausta tai muustakaan ominaisuudesta. Esimerkiksi silakassa dioksiinipitoisuudet ovat merkittävästi suurempia”

Taloussanomissa lausunto menee vielä syvemmälle: “Jos syö 0,3 desilitraa ruokakermaa, siinä on sama määrä dioksiinia, kuin kahdessa grammassa silakkaa”.

Voi silakka parkaa!

Mielestäni paljon huolestuttavampaa on, että Joutsenlipputuote joudutaan ottamaan markkinoilta Sveitsistä ostetun intialaisen myrkyn takia.

Tämän päivän Helsingin Sanomat siteeraa verkkosivuillaan Dagens Industri –lehteä. Siellä kerrotaan, että Unileverin Uppsalan tehdasta oltaisiin lopettamassa heikon kannattavuuden vuoksi.

Pakko myöntää, että Pro Sinappi -liikkeen toisena käynnistäjänä tunnen pientä huvittuneisuutta asian johdosta.

Uppsalassa toimiva Slottsin tehdas on tehnyt sinappia kohta 90 vuotta, ja siis myös Turun Sinappia vuodesta 2003. Lähin Unileverin sinappitehdas toimii Ranskassa. Tuntuisi kummallisesta jos Pohjolan makeita sinappeja alettaisiin valmistaa Dijon-sinapin synnyinmailla.

Herää mielenkiintoinen kysymys: Onko Turun Sinappi myynnissä? Palaako se Suomeen? Sellaisia markkinahuhuja on ollut liikkeellä viime päivinä.

Pro Sinappi –liikkeen puolesta emme ole järjestämässä tulojuhlia jos niin kävisi. Meillä on Auran Sinappi ja se riittänee.

Sen sijaan jos Uppsalassa tarvitaan osaamista kansanliikkeen pystyttämisessä paikallisen Slottsin puolesta, Markku Haapioon tai minuun voi ottaa yhteyttä…

PS. Bongasin hauskan tekstinpätkän Turun Sinapin sivuilta: “Suomalaisten suussa sileä, korkealaatuisista sinapinsiemenistä valmistettu sinappi maistuu perinteisesti paremmalta kuin vaikkapa ranskalaisten suosima karkearakenteinen sinappi. Saattaa tosin olla, että ranskalaiset eivät ole tutustuneet Turun Sinappiin.” Että sikäli…

PS 2. Kirjoitin HP-kastikkeen muutosta Hollantiin viime toukokuussa. Mitähän siellä markkinaosuudelle kuuluu?

Hesarin kulttuurisivulla on tänään Sivusilmin-palstalla vallan mainio juttu Ruotsin dekkarikirjallisuuden huikean suosion ja surkean kaunokirjallisen tason nostattamasta julkisesta keskustelusta, siis hienosti sanottuna debatista. Raportin on laatinut Timo Hämäläinen, yksi lehden huippukirjoittajista. (Valitettavasti juttua ei löydy Hesarin nettisivulta, mutta varmaan jokaisen Kannu-lukijan kotoa tai työpaikalta – sivun C1 koilliskulmasta).

Ruotsin kirjamarkkinoiden Tio i Topp -listalla on kahdeksan dekkaria, yksi ritariromaani ja yksi tyttökirja. Nimekkäistä kirjailijatohtoriprofessoreista kärkkäimpiä on Ernst Brunner, joka on kuvannut dekkarikirjailijoita kuin ”merimetsoiksi, joiden jäljet saaristossa ovat hirvittäviä: dekkarikirjailijat riehuvat samoin kaunokirjallisuudessa”. Kaunis kuva muuten: kuvitelkaapa dekkarikirjailijoita saaristossa – mitä jäisikään käkkärämännyistä ja rantakoivikosta jäljelle öisten makkaranpaistojuhlien jälkeen? (Ruotsissa makkara on yhtä pahaa kuin huono dekkarikirjallisuus.)

Björn Ranelidin mielestä ”miljoona ruotsalaista pystyy kirjoittamaan siinä kuin Liza Marklundkin”. Klassikkodekkaristi Maj Sjövallkin on myöntänyt Marklundin kielen köyhyyden. Tuoreimman dekkarikuningattaren Camilla Läckbergin taasen väitetään kirjoittavan niin kuin 1950-luvun rakastettu peikkohahmo Nicke Lilltroll puhuu: ”hyvin lespaavan keskinkertaisesti”. Menestysdekkaristi Mari Jungstedt on taas vastannut arvostelijoille: ”Keski-ikäiset miehet haluavat näyttää menestyneille ja kauniille naisille missä kaappi seisoo”. Oman arvosteluryöppynsä on toki saanut myös seikkailukirjailija Jan Guillou, joka Brunnerin mukaan kuuluu ”Ruotsin kirjallisuuden suurimpiin roskakirjailijoihin”.

Itse en ole vuosikausiin lukenut kuin yhden suomalaisen dekkarin, Matti-Yrjänä Joensuun uusimman. Sen sijaan olen selviytynyt yli neljästäkymmenestä ruotsalaisesta dekkarista vuoden 1994 Ruotsiin-lähdön jälkeen. Olen pitkälti samaa mieltä herrojen Ruotsin-professorien kanssa. Viimeksi Marklund lysähti kesken surkeuttaan. Debyyttiteos Sprängaren jäi parhaaksi, sen jälkeen kirjoittaja on myynyt itsensä liian helpolla. Läckbergin esikoinen odottaa vielä yöpöydällä. Henning Mankell on kirjoittajana parempi, mutta sarjamurhien mielettömyys vie kiinnostuksen herkästi piirretystä skoonelaiskomisario Wallanderista. Timo Hämäläinen ei kerro, onko myös tasaisen varma Åke Edwardsson (jonka Winter-hahmo pilattiin tv-sarjassa) saanut professoreilta kyytiä. Håkan Nesserin poliisi van Veeteren ei ole innostanut minua, mutta hänen toisenlaiset jännitysromaaninsa ”Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö”, “…och Piccadilly Circus ligger inte i Kumla” sekä ”Skuggorna och regnet” ovat ainakin minulle sitä tasokkainta ruotsalaiskirjallisuutta, aivan kuin Mikael Niemen ”Populärmusik från Vittula”. Erinomaista kielenharjaannuttamista – kannattaa lukea nimenomaan ruotsiksi!

Timo Hämäläisen raportoimalla ruotsalaisella kirjasodalla on ollut kesäisen haalea vastineensa Hesarin kulttuurisivuilla, jossa on väitelty ns. kevyen ja ns. klassisen (siis raskaan) musiikin paremmuudesta. En ole jaksanut pysytellä kärryillä. Ihmeellistä on, jos valtiovalta musertaa lähes 120-vuotiaan suomalaisen klassisen musiikin vientiteollisuuden maailmanmenestyksen kapea-alaisilla ja lyhytnäköisillä toimillaan. Toisaalta, niin kuin 1960-luvulla jo todettiin, hyvä iskelmä voittaa huonon sinfonian. Kaikessa taiteessa on hyvää ja huonoa, ja niin myös viihteessä.

Olin kesällä esitelmöimässä Muusikkolääketiedesympoosiossa Savonlinnassa otsikolla ”Keskinkertaisuus – kulttuurin kantava voima”. Määritelmäni mukaan taiteessa (ja näin muodoin myös viihteessä) vain todella hyvä ja todella huono on kiinnostavaa. Huono on sitä, ettei pystytä parempaan. Hyvä on hyvää, kun on haluttu ja uskallettu tehdä hyvää. Keskinkertainen on mielestäni taasen hyvää, joka ei halua olla tai jolle ei anneta mahdollisuutta olla hyvä. Kuka haluaa olla keskinkertainen? Kuka tekee päätöksen keskinkertaisuudesta? Kulttuurillisesti keskinkertainen poliitikko tai epäkulttuurivirkamies? Saanen palata näihin kysymyksiin myöhemmin.

Taide, viihde ja yhteiskunta elävät nykyään mätänevien paalujen päällä savimaalla. Sattuneesta syystä minulla on tästä erinomaisen hyvä kokemus ja paljon mainioita esimerkkejä viimeisten vuosien ajalta. Viihteessä lähdetään siitä, mitä asiakas haluaa. Taiteessa ei koskaan voi kuunnella asiakkaan toiveita, sillä taiteen tehtävä on yllättää.

Siksi hyvä dekkarikin voi olla taidetta. Ja suuri ooppera keskinkertaisuutta komeimmillaan.

Kuva: Menestyneen kauniin naisen ensimmäinen ja paras kirja. Lisätietoja täältä.

P.S. Håkan Nesseristä sattuu olemaan tänään puolen tunnin ohjelma Det goda samtalet TV1:llä klo 21.55. Suosittelen – erikoinen tapaus!

Olen ollut murheissani, ettei herkkutatteja ole löytynyt sieltä, mistä niitä tavallisesti on löytynyt. Onhan niitä toki, muutama.

Tapasin eilen taiteiden yössä Turun Sanomien päätoimittaja Aimo Massisen, jonka muistin ”sienihulluksi”. Ja purin murheeni herkkutateista. – Aluksi niitä nousi, sitten loppui, totesi Aimo, enkä voinut olla eri mieltä. Näin on käynyt. Odotellaan, kyllä niitä sieltä.

Sieniä yleensä on nyt noussut varsin paljon. Kantarelleja jopa niin paljon, etten muista koska vastaava sato on ollut käsillä.

Oli minulla yksi herkkutattikin kun sienirisottoa tänään laittelin. Kantarelleja vaikka kuinka. Mietiskelin ruokaa laittaessani tätä suomalaista ruokamaailmaa. Onneksi risotosta tuli niin loistava, että harmitus meni ohi.

Päätin kuitenkin, että tulen ajatuksineni ulos mediassa myöhemmin.
–
Taiteiden yössä Turussa oli mukavaa. Promosimme Antin (Vahtera) kanssa uutta, nyt jo yhdeksättä kirjaamme. Vastaanotto oli ennennäkemättömän innostunut. Olemme varmoja, että skandinaavinen ruoka on ruuvi, joka vetää! Tuntui, ettei koskaan kirjojamme ole tuolla tavalla himoittu kuin eilen. Se on hyvä tunne.
–
Kansallisen Kirjakaupan keikka päättyi klo 22, jonka jälkeen nautittiin kirjakaupan mainioista tarjoiluista pihalla. Mutta kun liikkeelle oli lähdetty piti sitä kuitenkin vanhaan lempiravintolaan, Old Bankiin, poiketa.

Aikaisemmin oli harmillista, että pienikin poikkeama ko. ravintolassa sai aikaan tarpeen tuulettaa vaatteet. En ole tupakointikiellon jälkeen vieraillut paikassa, joten olin suorastaan utelias nuuhimaan ilmaa. Ulkona oli 23°C ja sisällä varmasti 30°C. Sisällä haisi samanlainen haju, jonka muistan lapsuudestani maauimalan pukuhuoneesta. Kosteaa, hikeä, ties mitä. Ei hyvä näinkään. Jopa enemmän epämiellyttävää. Marraskuussa kaikki on toisin.
–
Sienistä vielä. Kun kerran kaikki paikat ovat täynnä kantarelleja, tehkää ihmeessä niistä makeita etikkasieniä. Niitä voi laittaa salaattiin, syödä sellaisenaan tai käyttää ruokien lisäkkeenä.

Ohje seuraavalla sivulla.
(lisää…)