Kaksi kasaa kulttuuria
Vietin kolme päivää Göteborgissa, Sveriges Tennisförbundetin vuosittaisessa valmentajakongressissa. Hieno kokemus! Olen aina mielelläni käynyt pohjoismaisissa musiikkimööteissä, ja oli jännittävää aistia urheilutapaamisen hyvin erilainen jännite. Kummastelinpa vain, että olin ainoa suomalainen osanottaja. Missä olivat vahvat suomenruotsalaiset seurat? Samoin sain ihmetellä, kuinka oma työni tennispelaajien henkisenä valmentaja kiinnosti ruotsalaisia. Olin luullut, että tämä homma on itsestään selvyys naapureille, mutta ei – keikkaa olisi tarjolla! Antoisinta olivat brittiläisten huippuvalmentajien esitykset niin luennoilla kuin tenniskentällä, hauskinta tietoisku Norrköpingin tennispäiväkodista (!) ja sydäntä lämmittävintä innokkaiden pienten pellavapäiden hienot esitykset demonstraatioissa.
Hotelli Park Avenuen naapurissa, maineikkaassa Konserthusetissa, oli lauantaina kapellimestarivieraana Esa-Pekka Salonen, joka sai jo etukäteen suuret otsikot, olihan edellisestä käynnistä kulunut jo 22 vuotta. Solistina Göteborgin upeilla sinfonikoilla olisi ollut Lilli Paasikivi, oma Vuoden Nuori Solistini Sinfonia Lahden -ajoiltani. Mutta tiukka tennisaikataulu ei sallinut livahtamista harjoituksiin.
Toisenlaisen taideluoman sain kuitenkin kokea. Vanha ystäväni Virpi Näsänen on yksi meistä Ruotsiin kutsutuista suomalaisista kulttuuripersoonista, kaupungin eri museoiden yhteisen ja hyvin tasokkaan Göteborgin taidebiennaalin johtajana. Hänellä olikin avajaisten varaslähdöksi esitellä suurten otsikkojen taidenäyttely. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin olin menossa, kun perjantai-illan pimetessä astuin valkaistulta katukäytävältä yhden pienen huoneen Galleria Kaustikiin.
Pål Hollender itse myhäili kahden suuren, valkoisen keon vierellä. Hän oli jo ennen virallisia avajaisia kaupungin puhutuin taiteilija. Näyttely Clean ei todellakaan ollut muuta kuin nuo keot pienine värikkäine pusseineen ja kirjekuorineen ikään kuin vuorille kiipeämässä. Kyltit seinällä avasivat arvoituksen. Kävijöitä kehotettiin sekoittamaan omat kokaiininsa valkoisiin kekoihin, jotka vastaavat kooltaan Ruotsissa vuosittain käytettävän keskushermostoon vaikuttavan huumeen määrää.
Tunne oli ahdistava. Ulos astuessani huomasin, että mustat kenkäni ovat aivan valkoiset. Pöly ei lähtenyt hyppimällä, ei täysin edes kenkien pesulla hotellissa. Entäpä jos tullin huumekoirat saavat minut kiikkiin?
Näyttely – lainausmerkeissä ja ilman – kosketti. Pitkät jonot Kastellgatanille (sisälle mahtuu yhtä aikaa pari, kolme ihmettelijää) takasi paikallisen kulttuurilautakunnan sosiaalidemokraattinen puheenjohtajatar Helena Nyhus, joka peruutti lupaamansa näyttelyn avaamisen, näkemättä itse taideteosta. Göteborgspostenissa kaikki muut lautakunnan jäsenet puolustivat näyttelyä ja sananvapautta, mutta toverisosset olivat puheenjohtajan kannalla. Lehti otsikoi suuresti: Eroa, Nyhus! Kuvitteliko poliitikko todella, että joku huumehöyryinen nuori vie kalliita grammojaan johonkin kalkkikasaan?
Niinpä niin, taiteilijan julkisuuskampanja onnistui. Poliitikko nolasi jälleen itsensä. Kansa sai puhuttavaa ja talonmies parin kuukauden hikisen keikan jalkakäytävän puhdistamisesta.
Taiteen tehtävä ei koskaan ole kysyä kuluttajalta, mitä hän haluaa nähdä tai kuulla. Taiteen on aina oltava askelen edellä aikaansa. Taiteen pitää antaa yllättää. Taiteen pitää saada koskettaa. Elämä ei voi olla pelkkää viihdettä.
elokuu 28th, 2007 at 9:08
Yleviä lauseita viimeisessä kappaleessa.
Mistäs tiedät onko taide edellä aikaansa vai ajassa? Tekeekö se, että sitä kauhistellaan tai muuten “ei ymmärretä” siitä edellä olevaa, vai mikä?
Taiteilijat esittävät tietenkin mitä haluavat ja kuluttaja kuluttaa mitä haluaa. Ongelmia tulee kun kuluttaja luulee saavansa jotain muuta kuin on annettu ymmärtää.
Siinä voi vain käydä niin, että jos taiteenkuluttajien ja taitelijan näkemykset eivät kohtaa, niin taiteilija on kohta pelkästään elämäntaitelija.
Tietenkin tuohon listaasi voisi laittaa, että viihde voi olla myös taidetta, ettei mennä pelkän synkistelyn puolelle.
Jos ajattelee vaikka Kvartettia Helsingin Kaupunginteatterissa (menee kai muuallakin), niin se on korkeatasoista taidetta ja erinomaista viihdettä. Ainakin minusta.
Tosin, se nyt ei varmaan ollut askeleen aikaansa edellä eikä kauhean yllättävää, mutta koskettavaa se oli. Menkää katsomaan, jos vain jotenkin onnistutte liput saamaan.
Toivottavasti televisio näyttäisi joskus uudelleen sen dokumentin Verdi vanhainkodista, johon tuo näytelmä perustuu. Se oli valloittavan lämmin ohjelma. Olikohan se taidetta?
elokuu 28th, 2007 at 13:02
On ilo lukea TP:n kulttuuritäyteisiä kirjoituksia.Niistä oppii paljon.Nytkin saimme viimeisintä uutta Göteborgin taidemaailmasta.Kiitos.
elokuu 28th, 2007 at 16:55
Juu, kiitos Göteborgin terveisistä, varmaan ihan hyvä näyttely. Mut mitä olisi ollut E-P S:n ja VNS LP:n konsertti tai Kuudennen kerroksen orkesterin konsertti vanhoilla soittimilla? Edellä aikaansa, ajassa vai ajan takana? Ei elämä pelkkää viihdettä, mutta ei pelkkää ahdistustakaan! Sekin on muuten aika kauheeta, että lapsia pitää oikeen henkisesti valmentaa kestämään kilpailua ja voittamaan jotta joku toinen lapsi joutuisi häviämään!
elokuu 29th, 2007 at 10:07
Kiitos ajatuksista, L.t.T!
Yritänpä selvittää omaa kantaani (vähän pitkästi, anteeksi jälleen)! Edellä aikaansa tai ajassa, mutta ei ainakaan ajastaan jäljessä! Toivon, että pystyin Turussa muutaman vuoden aikana todistamaan, että ajatteleva musiikkiyleisö ei suinkaan halua kuulla uudelleen ja uudelleen puhkisoitettuja klassikkoja, vaan monipuolista ohjelmistoa, jossa menneiden vuosisatojen teoksia tasapainottivat viimeisen sadan vuoden ja elävien säveltäjien teokset. Minulla oli ainutlaatuinen mahdollisuus tehdä viiden vuoden ohjelmisto-teemakokonaisuus, joka sisälsi muun muassa kuuden kolmisenkymmentä kantaesitystä (muutama listaltani on vielä tulossa kuten Pärtin haitarikonsertto ja Heiniön viulukonsertto).
Taiteen hallinnoijilla on niin Suomessa kuin kansainvälisesti vahvasti takaraivossaan harhaluulo, että yleisölle pitää näyttää sitä, mitä he toivovat. Mielestäni tilanne on täsmälleen päinvastainen: yleisö ei välttämättä tiedä, mitä toivoo ennen kuin on kokenut sen tarjotun yllätyksen. Ammattilaisten tehtävä on suoda heille mahdollisuus – mutta poliitikkovetoisessa , keskinkertaisessa kulttuurijärjestelmässä tätä pyritään aktiivisesti rajoittamaan, kulttuurilautakuntiin päätyy nykyään yhä enemmän ja enemmän väkeä, joilla ei ole tietoa tai taitoa kulttuurista.
Taidetta ei mielestäni pidä edes pyrkiä “ymmärtämään”, taideteos on henkilökohtainen viesti ja kannanotto – jos se herättää vastakaikua (kahdenvälistä, vaikkakaan ei välttämättä suoraa viestintää), taiteilija on onnistunut työssään. Kysymysmerkki on taiteessa aina huutomerkkiä voimakkaampi.
“Annettu ymmärtää” – viestintä on kulttuurin kauppaamisessa ensiarvoisen tärkeätä. Kulttuurista lähetetty viesti tavoittaa monin verroin enemmän väkeä kuin itse taideluoma. Sama pätee tähänkin kohtaan: parempi lähettää viestiksi kysymysmerkkejä kuin huutomerkkejä, ei pidä mennä lupaamaan liikaa tai löysin sanakääntein.
Taiteilija ei voi myydä sieluaan pirulle. Siksi monesta onkin tullut “elämäntaiteilija” tai viihteen tehtailija.
Kvartettia en ole nähnyt, mutta jos tunnetut näyttelijät antavat parastaan, niin liikutaan kyllä varmasti yläilmoissa.
TP
elokuu 29th, 2007 at 10:22
Kiitokset myös Marjalle ja Yylle!
Opin lyhyellä vierailullani Kuudennen kerroksen orkesterissa (jonka harmikseni jouduin jättämään muiden töiden ja Turussa-asumisen takia), että vanhakin voi olla uutta. Kapellimestari Tuomas Hannikaisen syvästi henkilökohtaiset, tutkitut ja pohditut, rohkeat tulkinnat Beethovenin usein esityksissä pohjaanpalavista sinfonioista olivat pitkän urani huippuhetkiä. Musiikki sellaisena kuin se on aikanaan soinut, on meille nyt uutta musiikkia. Romanttisen ajan esitysperinne on tappanut sitä vanhemman ajan musiikista esittämiseen kuuluvan luovuuden – ja kaupunginorkestereiden rutiiniesitykset vaikka klassikoiden Haydnin, Mozartin ja Beethovenin sinfonioista ovat yleensä juuri sitä keskinkertaisuutta. Eväät olisivat paljon parempaan, mutta ne laitetaan mieluummin pakastimeen kuin tarjotaan yleisölle. (VNS LP? Nyt ei sytytä…?)
Henkisessä valmennuksessa en suinkaan opeta lapsia voittamaan. Oma mottoni on: “Minä osaan! Minä pystyn! Minä haluan! Minä uskallan!”. Eli: yritän auttaa niin junioreja kuin aikuisia niin, että he pystyvät hyödyntämään osaamisensa, haluavat ja nauttivat siitä ja uskaltavat ottaa ensimmäisen ja toisen askeleen kohti tavoitettaan. Puhun mieluummin henkisestä valmentaUTUmisesta, sillä itse siinä hommat tehdään, minun tehtäväni on vain löytää keinot haluamisen ja uskaltamisen herättämiseen.
Eikä hoovee oikeasti ole tennismatseja varten, elämästähän tässä nautitaan.
elokuu 29th, 2007 at 12:43
Niin, tuo taiteen ymmärtäminen taitaa olla sellainen ikiaikainen keskustelunaihe. Mitä sitten ymmärtämisellä tarkoitetaan. Kukin ymmärtäköön miten haluaa.
Yleisö ei todellakaan aina tiedä mitä tuleman pitää, mutta vielä useimmin he eivät tiedä minne “pitäisi” mennä.
Toivottavasti mediat voisivat enemmän kertoa tilaisuuksista etukäteen, eikä vasta jälkikäteen. Siinä toisaalta yllätyksellisyys voinee kärsiä, mutta yleisömäärä kasvaa.
Ylessäkin on kulttuuriuutiset iltamyöhään ja vain muutaman minuutin verran. Ilmeisen vähän valtakunnassa kulttuurissa tapahtuu.
Tekisivät siitä ennemminkin alkuillan menovinkin, joskus 16-18 maissa lähetettävän, niin kerkiäsi mahdollisesti vielä sohvalta vääntäytyä jonnekin kiinnostavaan tapahtumaan. Se olisi oiva ohjelma aluetelevisioillekin.