Se on taas täällä, nyt jälkitautina, kuten Iltalehti keskiviikkona sanoo pääkirjoituksensa otsikossa. Nimittäin Turun tauti. Turun tautihan on jotain sellaista, josta emme vaan pääse eroon.

Jo viikon tätä odotettu ja kaiken aikaa on pelätty, koska se sanonta taas nousee pintaan. Ja nousihan se. Kaikki odottivat, että Helsingin Sanomien aina valpas Turun toimitus olisi ollut ärhäkkänä asialla. Mutta siellä on nyt oltu matalalla profiililla.

Turun tauti on termi, josta emme ikinä pääse eroon. Emme etenkään, jos vähäisintäkin näyttöä siihen suuntaakin esiintyy. Ja nyt sitä esiintyy. Pennisilta –tapaus hoidettiin kömpelösti, mutta taisi olla sittenkin siunaus. Asia nousi esille tässä vaiheessa eikä jonkin myöhemmän tapauksen yhteydessä. Nyt sitten vaan pelisääntöjä rustaamaan.

Vanhojen arvokiinteistöjen kysymys ei oikein voikaan nousta esille muualla kuin Turussa, jossa niitä on! Turkuhan tästä taudista kärsii aivan riippumatta, olisiko puheisiin syytä vai ei.

Vuosien ajan on monen näköisissä kuppikunnissa taivasteltu Turun huonoa ulkoista kuvaa. Se on todellinen ongelma. Siihen törmää jatkuvasti, etenkin Helsingissä. Helsinkiläisillä on historiasta juontavat syynsä Turun kiusaamiseen, mutta vähäisimmätkin tapahtumat puhaltavat liekin aina leimahtamaan.

Voiko sille mitään vai täytyykö sen kanssa oppia elämään? Olen tälläkin palstalla ehdottanut Viisaiden ryhmää asiaa pohtimaan. Mahtaisko sieltäkään apua tulla.  Olemme tämän ilmiön vankeja.

Markkinatalous tässäkin asiassa lopulta toimii. Pennisiltajupakka olisi saattanut pysyä unhossa ainakin ensi syksyn kunnallisvaaleihin asti, elleivät markkinat olisi reagoineet.

Ja sehän se tässä kiintoisaa on!

Kannu on ollut alkuviikon tyhjillään. Siitä pahoittelut uskollisille lukijoillemme. Kiirettä pukkaa kaikilla, eikä kiireessä synny kuin…

Olin eilen ja tänään Helsingissä juhlan ja palavereiden merkeissä. Palavereita siellä nyt on muutaman kerran viikossa, mutta juhliin tulee mentyä liian harvoin*.

Eilen juhlivat 70 vuottaan ravintola Savoy ja 75 vuottaan Ilta-Sanomat. Melkoisia instituutioita kumpainenkin.

Savoy on huikea juttu. Se on aina ollut hyvä, niin olen lukenut. Välillä se on ollut erinomainen, sitten hyvä ja joskus loistava. En varmasti syyllisty väärään todistukseen kun väitän (kokemusperäisesti), että juuri nyt ravintola elää loiston kauttaan. Keittiöpäällikkönä häärivällä Kai Kalliolla on syytä (päiväksi) pysähtyä nauttimaan menestyksestä. Sitten pitää taas painaa. Sillä ei se Michelin-tähti muuten tule. Ansaitsisi kyllä tulla! Mutta onnea Savoy!

Ilta-Sanomat juhli laajapohjaisen ja nimekkään juhlavieraskaartin kera merkkipäiväänsä Hartwall Areenalla Cirque du Soleil DELIRIUM-shown siivittämänä.

Tuo Delirium nimenä jo pelkästään saa aikaan kiinnostuksen, sehän tarkoittaa sekavuustilaa, hourailua, suorastaan juoppohulluutta. Show oli huikea sekoitus musikaalia, tanssia, akrobatiaa ja sirkusta. Loppuanalyysi on lähinnä 2000-luvun sirkusta. Uutta, innostavaa, multimediallista! Meininkiä voi vilkaista täällä.

Onnea Ilta-Sanomille taipaleestaan ja hienosta, itsensä näköisestä juhlavalinnasta.

*Vitsailen usein pääkaupungin kekkereillä edustavani ”turkulaiskiintiötä”. Totta se onkin, sillä ei siellä turkulaisia juurikaan näy. Eikö kutsuta vai eikö tulla, siinäpä kysymys…

Päivi Kärkkäisen nimeäminen Kansallisoopperan johtajakandidaatiksi on rohkea veto, jolle aivan varmasti löytyy kiistattomat perusteet. Mutta pelkäsikö oopperan hallitus talon henkilökunnan mielipidettä niin paljon, että sulki sen edustajat kokonaan ulos johtajanvalinnasta? Tämä kulttuurijohtajan valintakäytännön ”turkulaismalli” on vaikeasti perusteltavissa valittaessa vetäjää organisaatioon, jonka jokainen jäsen tuntee talon ammattiasiat paremmin kuin yksikään hallituksen päättäjä.

Nyt käydään vilkasta keskustelua Päivi Kärkkäisen soveltuvuudesta aivan turhaan. Kun etukäteen neuvotellen olisi riittänyt saada oopperan hallituksen kolme henkilöstön edustajaa vakuuttuneeksi – todennäköisesti hyvin helposti – niin nyt hallituksen tulee saada jokainen talon yli kuudestasadasta, jo moneen otteeseen nöyryytetystä työntekijästä hyväksymään hiljaisuudessa tehty päätös Kärkkäisen valinnasta.

Hallituksen soisi muistavan, että oopperaa tehdään suuren ensemblen yhteistyönä, ei sooloillen. Nyt sen on aika vetäytyä ramppivaloista takaisin kulisseihin valmistautumaan seuraaviin tärkeisiin päätöksiin, kun oopperan ja baletin ammattilaisten annetaan valita itselleen taiteelliset johtajat.

Tulipa sitten Habitaressakin vierailtua. Ei ehkä muuten mutta kun palaverin sai kätevästi sinne. Ja olihan se hauska katsoa osastotkin pikaisesti läpi.

Yleissilmäys ja vanhan hyvän mielikuvan mureneminen oli valtava pettymys. Alakerran isoissa näyttelyhalleissa ei ollut juuri mitään huomion arvoista. Tuntui ihan samalta kuin huonekaluliikkeessä, tuli mieleen: ”mitähän mä täällä teen”.

Erityisesti etukäteen kiinnostivat keittiöosastot, kuinka ollakaan. Olen ennenkin rähjännyt sisustuksellisen keittiösuunnittelun puutteista. Keittiöitä ei rakenneta ruoanlaittoa vaan jotain muuta – mitä? – varten. Rasvaa kerääviä telineitä tuodaan liesituulettimen alle, lieden ympärillä on ties minkälaisia kaappeja. Mauste- saatikka öljypullo- yms. kaappeja ei ole ollenkaan jne.

Oli toki pieniä poikkeuksiakin, jopa sympaattisia yllätyksiä vaikkapa roska-astioiden sijoittelussa ja niihin kaappeihin integroiduissa pesuaineiden säilytystiloissa. Mutta että pannaan astianpesukone lieden alle…

Liesikupujen ja –tuulettimien valmistajat taas kuvittelevat metallihäkkyröidensä olevan kauniita. Ja keittöiden tekijät laittavat esille.

Yläkerroksessa oli näkemisen ja kokemisen arvoista. Jopa niin, että se pelkästään olisi pitänyt katsoa. Kokeilevaa designia, suomalaisia muotoiluikoneita jne. Jopa keittiökaappivalmistaja Puustellilla oli yläkerrassa näytettävää, täydellisesti uuden ajattelun tilaratkaisuja.

Hauskin osasto-oivallus oli Hackmanin Touch-maustemyllykonseptin ympärille rakennettu runsaassa valossa loistava pieni kokonaisuus. Tuotebrändin kirjaimet kasvoivat seinästä basilikan oksina. Ja tuoksuivat!

Kiitos yläkerran helmien, alakerran massa unohtui…

Jean Sibeliuksella oli onni elää pitkään ja saada lopulta nauttia myös oman musiikkinsa huimasta kansainvälisestä suosiosta. Ehkä hän halusi pitkällä elämällään korvata itselleen aina 50-vuotissyntymäpäiväänsä asti vaivanneen ainaisen rahapulan, velat kun olivat suurimmillaan jossakin puolen miljoonan nykyeuron paikkeilla. Mutta kun tekijänoikeuslait 1920-luvulla kehitettiin, rahaa alkoi virrata eri puolilta maailmaa. Ja edelleen hänen musiikkiaan esitetään – ja siitä maksetaan perikunnalle aina 31.12.2027 asti, nykylakien 70 vuoden tekijänoikeussuojan mukaisesti.

Vanhan lain mukaan Sibeliuksen musiikki olisi vapautunut ensi tammikuun alusta, jolloin sen esittäminen olisi muuttunut esimerkiksi orkestereille huomattavasti halvemmaksi. Lokakuussa 1931 kuolleen Sibeliuksen ikätoverin, Tanskan suursäveltäjän Carl Nielsenin musiikki ehti jo vapautua suojasta vuoden 1982 alusta vanhojen lakien mukaisesti, minkä jälkeen hänestä tuli jälleen niin sanottu suojattu säveltäjä uusien EU-sääntöjen astuttua voimaan, kunnes sitten taas vuoden 2002 alusta hänen musiikkiaan on saanut esittää erikoistarjouksena. Tosin hänen teoksiaan ei esitetä läheskään yhtä paljon kuin Sibeliuksen, mutta molempien sukulaisilla sekä heidän musiikkinsa kustannusyhtiöillä on ollut aihetta kumartaa syvään mestareiden neroudelle.

Keskustelimme kerran Esa-Pekka Salosen kanssa Sibeliuksen ja ruotsalaissäveltäjien Stenhammarin ja Alfvénin musiikin suosiosta, työskennellessämme vuoden yhdessä Ruotsin Radion Sinfoniaorkesterin komentosillalla. Niin, miksi oma säveltäjämme on esillä kaikkialla, mutta naapurin pojat on unohdettu? Kysymys oli tietenkin niin sanotusti akateeminen, mutta EP:n vastaus oli selkeä: ”Sibelius oli universaalinero”.

Sibeliusta ei sitonut kansallinen suomalaisuus, sillä hän loi musiikin suomalaisuuden ja sen mittapuut itse. Ruotsalaisveljekset taasen kirjoittivat maansa elämäntavan ja kansalaispersoonallisuuden mukaisesti eivätkä uskaltaneet edes kokeilla rajojaan tai ruotsalaisuuden venyvyyttä. Jos pitää ruotsalaisista, jaksaa kuunnella heidän musiikkiaan. Molemmilla on omat mestariteoksensa. Mutta maailmalla asti ne eivät silti soi.

Sibeliuksen elämäntyöllä on edelleen vaikutusta suomalaisen niin sanotun klassisen musiikin (hänhän on klassikko, jos kuka) asemaan – varsinkin, kun se valtionhallinnon toimin on asetettu kyseenalaiseksi. Ilman häntä ei varmasti olisi maailmalla ainakaan näin suurta suomalaista kapellimestarikaartia. Hän johti itse yli kaksi sataa konserttia, kymmeniä ulkomailla (ja 18 kertaa Turun filharmonisen orkesterin edeltäjää eli Soitannollisen Seuran orkesteria). Niinpä hän tuli itse aukaisseeksi maailmanportteja myös muille suomalaisille orkesterinjohtajille – joilla oli niin 1900-luvulla kuin on edelleen 2000-luvulla useimmiten nuottisalkussaan juuri hänen teoksiaan. Jokainen nuori kapellimestarinalku imee Sibeliuksensa, halusi tai ei, jo opintovuosinaan. Ja Sibelius kelpaa kyllä miltei orkesterille kuin orkesterille kansainvälistä uraa aloitettaessa. Tämä on yksi syy, miksi Ruotsi ei tuota omia kapellimestareita Suomen tavoin; toki syitä on monia muitakin. Kun Ruotsin kansainvälisimmät orkesterit, Göteborgin sinfonikot, Tukholman kuninkaalliset kaimat tai Ruotsin Radion Sinfoniaorkesteri, ovat lähteneet ulkomaille konsertoimaan, mukana on ollut erittäin harvoin omaa ruotsalaista, mutta usein Sibeliuksen musiikkia – varsinkin göteborgilaisilla Neeme Järven pitkään kestäneen johtajakauden aikana.

Haastattelin kerran SR:n studiossa Ruotsin nimekkäimpiin vanhan polven säveltäjiin kuuluvaa Ingvar Lidholmia suomalaiseen radio-ohjelmaan. Tivasin häneltä sotien jälkeisen ”Måndagsgruppenin” tuhotyöstä, kun hän ja muut nuoret radikaalit avasivat ikkunat Eurooppaan ja tulivat samalla sulkeneeksi ovet kansallisromantiikan ruotsalaiskollegoilta. Kysyin: Eikö ole tärkeää, että musiikki on ”ruotsalaista”, niin kuin suomalaisille ”suomalainen” ja norjalaisille ”norjalainen”? Lidholm mietti pitkään ja vastasi: ”Mutta onhan meillä Sibelius”.

Niinpä niin. Universaalisäveltäjästä riittää muillekin kuin meille suomalaisille.

P.S. Olin syyskuun 30. päivänä vuonna 1957 seuraamassa kymmenen päivää aiemmin kuolleen Jean Sibeliuksen hautajaissaattoa Helsingin keskustassa. Tosin tapahtuma jäi kuuloaistin varaan, kun putkahdin Sirkka-äitini vatsasta vasta 31 päivää myöhemmin. Ylioppilasruusuni kävin sitten runsaan 18 vuoden kuluttua laskemassa mestarin haudalle, Ainolan pihaan.

Kannuvalimossakin käyty keskustelu viimeaikaisista Suomen ulkopolitiikan rajankäynneistä on hämmentänyt minua. Tuntuu kuin puurot ja vellit olisivat menneet sekaisin.

Nyt puhutaan rintarinnan ikään kuin synonyymeina oikeudesta puhua ja ulkopoliittisesta vallasta. Pääministerikin joutui tulemaan ulos ja lausumaan itsestäänselvyyksiä eilisissä televisiouutisissa.

Tämän aamun lehdissäkin jo viihteelle mennyt keskustelu jatkuu. Kenellä on ulkopoliittista valtaa, kysytään vallankäyttäjiltä(?). Erikoista, suorastaan kummallista.

Onko nyt kuitenkin niin, että valtaa on siirtynyt jonnekin? Ei kai  vallankäyttäjän kuulu perustella ”hei valta on mulla, edelleen”? Valtaa on tai ei ja sitä käytetään. Ja huomatuksi se tulee, alleviivaamatta.

Politiikka on kummallista, varsinkin ulkopolitiikka. Vai olisiko sekin vaan ihan tavallista politiikkaa?

Onpa ollut mielenkiintoinen rupeama ulkopolitiikan keskustelua. Tasavallan Presidentin haastattelua odotin mielenkiinnolla. Hän hallitsi hermonsa ja esiintyi rauhallisesti. Viesti oli selkeä: hän johtaa ulkopolitiikkaa, yhteistyössä Valtioneuvoston kanssa, mutta korostuksella Presidentti johtaa. Muuten hän rikkoisi virkavalansa.

Presidentti Halonen on asiassa tiukkana. Niin kuin kuuluukin olla. Mutta haastavahan tilanne on. Se on haastava, koska uutena elementtinä on nyt kunnianhimoinen Puolustusministeri. Puolustusministerit olivat Kekkosen ajalla kovin matalaprofiilisia. Tehtävää ei pidetty poliittisesti kovin merkittävänä eikä antoisana. Se oli enemmänkin Presidentin luottomiesten palkkiovirka.

Sitten tuli naisten aika. Ministereillä hankittiin PR:ää. Seppo Kääriäinen omalla painollaan nosti vakanssin merkitystä mutta Häkämies nostaa sitä ulkopolitiikan toimijoiden joukkoon. Tämä on uutta ja aivan selvästi uusi tilanne heijastui myös Presidentti Halosen kommenteissa. Lähestymme neljän toimijan ulkopoliittista johtoa.

Kohta siinä on viideskin toimija. En usko, että Puhemies Sauli Niinistö malttaisi katsoa sivusta ulkopoliittista keskustelua. Tästä tulikin jo viitteitä Tukholmasta. Ulkopolitiikan tekemiseen tulee siis säpinää. Ja se on kokoomuslaista säpinää. Tämä on itsestään selvää: Kokoomus on uusi tekijä oppositiokauden jälkeen. Nyt odottelemme, mikä se kokoomuslainen Suomen linja lopulta on.

Minkä roolin Pääministeri ottaa tässä asetelmassa? Pääministeri on pragmaattinen henkilö ja tuntuisi vaikealta ajatella, että hän osallistuisi keskusteluun linjanvetäjänä. Enemmänkin yhteenvetäjänä.

Ulkopolitiikan johtotiimi saa kohta melkoisen haasteen. Se ei ole Nato-jäsenyys tai Venäjä-politiikka. Se on ETYJ –puheenjohtajuus. Se nimittäin osuu kohdalle ensi vuodeksi. ETYJ, siis entinen Etyk, kattaa kaikki Euroopan ongelmat kuten Venäjän ja entisten Neuvostotasavaltojen väliset jännitteet. Rauhanomaisen ratkaisun hakeminen vaikkapa Venäjän ja Georgian jännitteiseen antaa kyllä pätevöitymisen mahdollisuuksia kaikille halukkaille ministereille!

Palattiin Annen ja Kaiuksen kanssa torstaina reissusta. Matkalaukuista toinen tuli perjantaina ja toinen lauantaina. Viime aikoina niin on käynyt usein. En oikein jaksa uskoa, että lentoyhtiöiden raportit promilleluokan häiriöistä tässä asiassa pitävät paikkaansa. Omalta kohdaltani ainakin kyse on prosenteista.

Jotenkin hassua koko touhu. Samaan aikaan matkustajat pakotetaan laittamaan kaikki mahdollinen matkatavara ruumaan. Ja sitten kun taas ’se’ tapahtuu, ei käsissä ole muuta kuin kannettava tietokone ja matkalukemiset. Juuri muuta kun painon takia ei matkustamoon saakaan ottaa.

Aina tämmöinen ottaa päähän ja heti kohta sen sitten taas unohtaa…
–
Kun on ollut huonon ja kalliin nettiyhteyden (plus Suomen tv:n kokoomalähetyksen ja tekstitv:n) päässä, on uutispuolellakin ollut tarjonta vähän huonoa. Ei niin, että jotain ohi olisi mennyt, mutta kokonaisuus ei oikein ole hahmottunut.

Niinpä nyt erityisesti tuntui tärkeältä käydä vanhat päivälehdet (toki myös aikaus-) läpi. Mietiskelin niitä plärätessäni kaikenlaista. Kuten tiedonvälityksen nopeutta ja sen aiheuttamia lieveilmiöitä.

Lehdet rauhallisesti vanhimmasta uusimpaan läpikäyden vaikkapa tämä viimepäivien kuumin aihe, Venäjä-Venäjä-Venäjä –keskustelu, näytti käynnistymisineen tyystin toiselta kuin sieltä täältä poimittuna.

Kaikkia tässä mediakentässä tarvitaan, edelleen. Vaikka roolit muttuvatkin.

Ylen kotisivuilla sanotaan, että asiantuntijat osasivat odottaa kokoomuksen irtiottoja ulkopolitiikassa. Mitä ihmeen irtiottoja? Arvostamani opettajani professori Jaakko Nousiainen sanoi aivan oikein, että nyt testataan perustuslain toimivuutta.

Mutta eiväthän Kanerva ja Häkämies mitään irtiottoja ole tehneet. Sellaisesta olisi kyse, jos he sanoisivat esimerkiksi, että Suomen tulisi liittyä Natoon tai erota EU:sta tai luopua asevelvollisuusarmeijasta tai luopua harjoitetusta turvallisuuspoliittisesta linjasta muuten vaan. Kanerva on vaatinut Suomen ja Venäjän kahdenvälisiin suhteisiin aktiivisempaa otetta  ja Häkämies Venäjän tuomiin haasteisiin..

Perustuslain tulkitsemista ei ole tarvinnut niin kauan, kun vallitsi tilanne, jossa presidentti on voinut tukeutua samanmieliseen ulkoministeriin. Nyt ei niin ole. Ulkoministerin ja puolustusministerin maailmankuvat, sikäli kun miesten ajatusmaailmaa tunnen, eivät ole aivan yhtenevät Tasavallan Presidentin maailmankuvan kanssa.

Tilanne on presidentille uusi ja varmaan hämmentävä. Sopeutuminen vie varmasti jonkin aikaa. Tuskin tässä mihinkään dramaattisiin voimien mittelöihin kuitenkaan ajaudutaan.

Kumminkin, ministerit osuvat asiaan, jonka presidentti on pitänyt visusti itsellään. Venäjä –suhteita hoidetaan ei vain kahdenvälisesti vaan henkilösuhteisiin nojaten. Ihan kuin olisin kuullut tämän luonnehdinnan joskus aikaisemminkin.  Silloin elettiin tosin eri maailmassa. Vaikka ei perustuslaillista kriisiä synnykkään, niin kyllä tässä virinää on.

Samalla tulee taas todistettua, että kyllä äänestämisellä on vaikutusta. Eipä tätäkään tapahtumaketjua tarvitsisi kommentoida ilman Kokoomuksen vaalimenestystä!

Luulisi, että ulkopolitiikan keskustelukulttuuri on jo muuttunut. Mutta ei. Jyri Häkämies on viimeisin esimerkki. Kaikki huomio hänen tasapainoiseksi laaditusta puheestaan on suunnattu kolmen sanaan; Russia, Russia, Russia. Itselleni sama kohtalon sana oli aikanaan EY. Natosta aktiivisesti puhuvat ja kirjoittavat ovat kokeneet saman. Sanot mitä tahansa, kaikki tulkitaan maagisen avainsanan kautta.

Ilahduin kovasti, kun eilen puoli yhdeksän uutisissa Ilkka Kanerva sanoi sen ilmiselvän totuuden, että Suomen ja Venäjän suhteissa on puhuttavaa. Kanerva on nyt asemassa, jossa huutoon voi ja tulee vastata.

Häkämieshän ei sanonut, että Venäjä tuo Suomelle turvallisuusuhkaa vaan turvallisuushaastetta, challenges, niin kuin Amerikan kielellä sanotaan. Olen Häkämiehen kanssa samaa mieltä. Täällä Itämeren piirissä Venäjän paino kasvaa kaiken aikaa ja sitä mukaa myös sen läsnäolo. Venäjä on suurvalta ja toimii sen mukaan. Siitä tulee haastetta Suomelle, joka on Venäjän lähinaapuri.

Otetaanpa esille vaikka energiapolitiikka. Haasteena on energiariippuvuus ja sen hallinta kuin myös hinta. Haastetta on myös ympäristöasioissa. Jo ihan teknisen mittaamisen perusteella voi laskea minkälaisen panoksen Pietarin saasteet tuovat Suomenlahdelle. Puhumattakaan mitä seurauksia on kaasuputken laskemisesta Suomen mannerjalustaan ja myöhemmin putken valvonnasta ja hallinnasta.

Entäpä järjestäytyneen rikollisuuden hiipiminen tai rajakuljetusten sujuvuus? Tai alati lisääntyvien energiakuljetusten tuomat ympäristöhaasteet. Nämä kaikki ovat juuri niitä pehmeän turvallisuuden asioita. Eipä tarvitse pohtia samoja haasteita globaaleissa mittasuhteissa.

Niihin on vastattava Venäjän kanssa yhteistyössä. Kanervan lausunto on linjassa Häkämiehen haastepuheen kanssa. Haasteet on tunnustettava ja Venäjä on haastettava niitä käsittelemään.

Kokonaan toinen asia on, että kyllä Venäjän sotilaallinen voimistuminen Itämerellä on sekin haaste, joskaan ei ainakaan vielä suoranainen uhka. Siksi olisi ensiarvoisen tärkätä, että EU-maat Itämerellä voisivat löytää yhteisen lähestymistavan Venäjän saamiseksi mukaan alueen yhteistyöhön.

Paitsi, että Suomi tarvitsee Eurooppa-politiikan, se tarvitsee myös Itämeripolitiikan.