Taivaallinen tenori
Osmo Vänskä näytti muutamaa senttiä peukalonsa ja etusormensa välillä. ”Näin läheltä meni”, hän nauroi, ylpeänä. Oopperamaailman suuri legenda Luciano Pavarotti oli juuri purjehtinut hänen vierestään gaalaillallisilla. Olimme Osmon ja BIS-levy-yhtiön johtajan Robert von Bahrin kanssa ottamassa vastaan maailman kuuluisinta levypalkintoa Gramophone Awardia Lontoossa vuonna 1991, Lahden kaupunginorkesteri (eli jo silloin Sinfonia Lahti) ja Luciano Pavarotti, kumpikin omassa sarjassamme.
Tänä aamuna Luciano Pavarotti joutui luovuttamaan taistelunsa haimasyöpää vastaan. Eilen hän oli saanut vastaanottaa Italian kulttuuriministeriön arvokkaan tunnustuksen kotimaansa kulttuurin edistämisestä. Sairaalassa hän jaksoi vielä sanoa: “Olen täynnä iloa ja ylpeyttä”. Turun filharmoninen orkesteri oli jo kiinnitetty esiintymään Luciano Pavarottin yli 40-vuotisen uran suuren jäähyväiskiertueen konsertissa Helsinki-areenalla vuoden 2005 syksyllä. Sairaus ensin siirsi kiertuetta ja esti sen lopulta kokonaan.
Oma aikamme synnyttää niin tähtiä kuin ”tähtiä” kulttuuriarvojen ja markkinavoimien raa’assa taistelussa. Pavarotti menestyi molemmin puolin raja-aitaa. Laulajana hän oli ainutlaatuinen tenori – harva on saanut laulamisen kuulostamaan ja nimenomaan näyttämään niin taivaallisen helpolta. Loistelias tekniikka ja muhkean kehon hyödyntäminen tekivät hänen äänestään sekä dramaattisen että lempeän. Ja mikä tärkeintä siellä markkinapuolella, häneltä löytyivät ne korkeat c:t. Mutta maailman suurten oopperatalojen lavoilla hän oli enemmän oma itsensä kuin roolihenkilönsä, sillä näyttelijä hän ei ollut – toisin kuin kollegansa ja ystävänsä Placido Domingo.
Vuonna 1990 Pavarotti tempaisi Domingon ja toisen rakkaan kollegansa Jose Carrerasin kanssa. Jalkapallon MM-kisojen ”Three Tenors” -konsertti aloitti ilmiömäisen sarjan megakonsertteja stadioneilla ja muilla aukeilla paikoilla. Showt olivat näyttäviä, mutta samalla tenoriveljekset tuhosivat oopperalaulun musiikilliset arvot. Esitykset olivat huonosti harjoiteltuja, laulajat eivät koskaan antaneet niissä parastaan eivätkä vaivautuneet edes opettelemaan ohjelmistoaan ulkoa. Samalla sadoille tuhansille kuulijoille tuli sellainen harhakäsitys, että se oli laulamista parhaimmillaan. Yhtäkkiä oli tärkeämpää nähdä taiteilijat kuin kuulla heitä. Birgit Nilsson, 1900-luvun ehkä mahtavin oopperasopraano, teilasi kolmen pojan esityksen Göteborgin Ullevilla todeten televisiossa: ”Ihan niin kuin balettitanssijat esiintyisivät alasti”.
Myönteistä on, että Pavarotti käytti osan megatuloistaan nuorten laulajien auttamiseen. Tenoriäänen syntyminen on geneettisesti niin epätodennäköistä, että jokaista nuorta lahjakkuutta kannattaa tukea.
Vaikka Luciano Pavarotti antoi enemmän kuin pikkusormensa pirulle, mikään ei voi muuttaa sitä tosiasiaa, että aamulla taivaallisille laulumaille poistunut tenori oli yksi kaikkien aikojen upeimmista laulajista. Hänen äänensä soi tänään ja vielä vuosikymmeniä kaikkialla maailmassa, niin levylautasilla kuin musiikinystävien sydämissä.
P.S. 7.9.: Pavarotti antoi rahoistaan paljon myös oikeaan hyväntekeväisyyteen. Sydänkin oli siis suuri.
Jätä vastaus