Universaalisäveltäjä
Jean Sibeliuksella oli onni elää pitkään ja saada lopulta nauttia myös oman musiikkinsa huimasta kansainvälisestä suosiosta. Ehkä hän halusi pitkällä elämällään korvata itselleen aina 50-vuotissyntymäpäiväänsä asti vaivanneen ainaisen rahapulan, velat kun olivat suurimmillaan jossakin puolen miljoonan nykyeuron paikkeilla. Mutta kun tekijänoikeuslait 1920-luvulla kehitettiin, rahaa alkoi virrata eri puolilta maailmaa. Ja edelleen hänen musiikkiaan esitetään – ja siitä maksetaan perikunnalle aina 31.12.2027 asti, nykylakien 70 vuoden tekijänoikeussuojan mukaisesti.
Vanhan lain mukaan Sibeliuksen musiikki olisi vapautunut ensi tammikuun alusta, jolloin sen esittäminen olisi muuttunut esimerkiksi orkestereille huomattavasti halvemmaksi. Lokakuussa 1931 kuolleen Sibeliuksen ikätoverin, Tanskan suursäveltäjän Carl Nielsenin musiikki ehti jo vapautua suojasta vuoden 1982 alusta vanhojen lakien mukaisesti, minkä jälkeen hänestä tuli jälleen niin sanottu suojattu säveltäjä uusien EU-sääntöjen astuttua voimaan, kunnes sitten taas vuoden 2002 alusta hänen musiikkiaan on saanut esittää erikoistarjouksena. Tosin hänen teoksiaan ei esitetä läheskään yhtä paljon kuin Sibeliuksen, mutta molempien sukulaisilla sekä heidän musiikkinsa kustannusyhtiöillä on ollut aihetta kumartaa syvään mestareiden neroudelle.
Keskustelimme kerran Esa-Pekka Salosen kanssa Sibeliuksen ja ruotsalaissäveltäjien Stenhammarin ja Alfvénin musiikin suosiosta, työskennellessämme vuoden yhdessä Ruotsin Radion Sinfoniaorkesterin komentosillalla. Niin, miksi oma säveltäjämme on esillä kaikkialla, mutta naapurin pojat on unohdettu? Kysymys oli tietenkin niin sanotusti akateeminen, mutta EP:n vastaus oli selkeä: ”Sibelius oli universaalinero”.
Sibeliusta ei sitonut kansallinen suomalaisuus, sillä hän loi musiikin suomalaisuuden ja sen mittapuut itse. Ruotsalaisveljekset taasen kirjoittivat maansa elämäntavan ja kansalaispersoonallisuuden mukaisesti eivätkä uskaltaneet edes kokeilla rajojaan tai ruotsalaisuuden venyvyyttä. Jos pitää ruotsalaisista, jaksaa kuunnella heidän musiikkiaan. Molemmilla on omat mestariteoksensa. Mutta maailmalla asti ne eivät silti soi.
Sibeliuksen elämäntyöllä on edelleen vaikutusta suomalaisen niin sanotun klassisen musiikin (hänhän on klassikko, jos kuka) asemaan – varsinkin, kun se valtionhallinnon toimin on asetettu kyseenalaiseksi. Ilman häntä ei varmasti olisi maailmalla ainakaan näin suurta suomalaista kapellimestarikaartia. Hän johti itse yli kaksi sataa konserttia, kymmeniä ulkomailla (ja 18 kertaa Turun filharmonisen orkesterin edeltäjää eli Soitannollisen Seuran orkesteria). Niinpä hän tuli itse aukaisseeksi maailmanportteja myös muille suomalaisille orkesterinjohtajille – joilla oli niin 1900-luvulla kuin on edelleen 2000-luvulla useimmiten nuottisalkussaan juuri hänen teoksiaan. Jokainen nuori kapellimestarinalku imee Sibeliuksensa, halusi tai ei, jo opintovuosinaan. Ja Sibelius kelpaa kyllä miltei orkesterille kuin orkesterille kansainvälistä uraa aloitettaessa. Tämä on yksi syy, miksi Ruotsi ei tuota omia kapellimestareita Suomen tavoin; toki syitä on monia muitakin. Kun Ruotsin kansainvälisimmät orkesterit, Göteborgin sinfonikot, Tukholman kuninkaalliset kaimat tai Ruotsin Radion Sinfoniaorkesteri, ovat lähteneet ulkomaille konsertoimaan, mukana on ollut erittäin harvoin omaa ruotsalaista, mutta usein Sibeliuksen musiikkia – varsinkin göteborgilaisilla Neeme Järven pitkään kestäneen johtajakauden aikana.
Haastattelin kerran SR:n studiossa Ruotsin nimekkäimpiin vanhan polven säveltäjiin kuuluvaa Ingvar Lidholmia suomalaiseen radio-ohjelmaan. Tivasin häneltä sotien jälkeisen ”Måndagsgruppenin” tuhotyöstä, kun hän ja muut nuoret radikaalit avasivat ikkunat Eurooppaan ja tulivat samalla sulkeneeksi ovet kansallisromantiikan ruotsalaiskollegoilta. Kysyin: Eikö ole tärkeää, että musiikki on ”ruotsalaista”, niin kuin suomalaisille ”suomalainen” ja norjalaisille ”norjalainen”? Lidholm mietti pitkään ja vastasi: ”Mutta onhan meillä Sibelius”.
Niinpä niin. Universaalisäveltäjästä riittää muillekin kuin meille suomalaisille.
P.S. Olin syyskuun 30. päivänä vuonna 1957 seuraamassa kymmenen päivää aiemmin kuolleen Jean Sibeliuksen hautajaissaattoa Helsingin keskustassa. Tosin tapahtuma jäi kuuloaistin varaan, kun putkahdin Sirkka-äitini vatsasta vasta 31 päivää myöhemmin. Ylioppilasruusuni kävin sitten runsaan 18 vuoden kuluttua laskemassa mestarin haudalle, Ainolan pihaan.
syyskuu 20th, 2007 at 7:34
Juupa juu, mutta onhan meillä suomalaisilla Edward Grieg: aina kun suomalainen orkesteri soittaa ulkomailla (ja/tai suuri sekakuoro laulaa tai mukana on pianosolisti) muistamme Griegin pianokonserton tai manaamme valehtelevan Peerin avuksi…
syyskuu 21st, 2007 at 14:36
Mekin tässä Määräävän Tahon kanssa päätimme päivittää Siben sinfoniat ja hankimme piletit HKO:n konserttirupeamaan. Eilen oli 1 ja 2, huomenna loput.
Kyllä tuo 2:n on makee, 1:n ei niin sykähdytä.
Minkäslaisia nuo muut olivatkaan…
syyskuu 28th, 2007 at 11:16
Muistan oikein hyvin, kun seisoin kadun varressa seuraamassa hautajaissaattuetta ilmeisesti 30.9.57, ihan omilla jaloillani seisten. Sirkka-rouvaa en muista nähneeni, mutta nyt kun olin varautunut marraskuun 1. päivään joudunkin miettimään, miten 31 päivää syyskuun 30.stä lasketaan.
LTT, minun mielestä vitonen on paras.