Olen tällä palstalla monesti parahtanut, että Suomi tarvitsee Eurooppa-politiikan!

Parahtamisilla ei kansakunnan suuressa pyörässä ole merkitystä. Mutta sillä voi olla, että Helsingin Sanomat pääkirjoittaa tänään keskiviikkona samasta aiheesta. Ja kun vielä Paavo Rautio kirjoittaa yläkerran samana päivänä 141-asiasta, niin varmasti jossakin otetaan asiasta vaari. Hesari taitaa sittenkin olla arvovaltaisempi taho kuin Kannuvalimo!

Kenen pitäisi asiaa lähteä viemään? Hesarin pääkirjoittaja tölväisee think tankeja. Kohde taitaa olla Ulkopoliittinen Instituutti, jota Uudessa Suomessakin on moitittu näkymättömyydestä.

Mutta on niitä muitakin. Lähes kaikilla puolueilla on nyt omansa, Kokoomuskin kuulemma käynnistää omansa. Niillä kaikilla on ainakin mielikuvitusta osoittavat nimet. Ne ovat siis siinä mielessä luovia. Mutta yhtä puuttuu: think tankin täytyy pystyä riippumattomaan ja asiantuntijuuteen perustuvaan toimintaan. Puolueitten think tankin ovat jotakin muuta.

Think tankin tehtävänä on paikantaa ja nostaa keskusteluun tärkeitä ja ajankohtaisia asiakokonaisuuksia yhteiskunnassa. Niiden pyrkimyksenä on muuntaa asiakokonaisuudet politiikka-teemoiksi riippumattomana ja asiantunte-mukseen nojaavina toimijoina.

Think tank voi olla myös tiedonvaihdon ja informaation foorumi esille nostettujen teemojen muotoilussa ja niihin liittyvässä keskustelussa ja päätösten teossa. Ne toimivat myös yhteiskunnallisten keskustelujen areenana ja rohkaisijoina

Think tank ei voi sitoutua yksittäisiin teemoihin kovin pitkäksi aikaa. Se nostaa esille tärkeitä asioita ja panee ne liikkeelle, mutta muut tahot vievät niitä eteenpäin. Sen jälkeen se siirtyy uusiin teemoihin ja tekee saman.

Nyt se teema todella on Suomen Eurooppa-politiikka ja Euroopan kehitys. Tältä pohjalta jatketaan, Kannussa. Ehkäpä joku taho ilmoittautuu luomaan taloudellisen perustan sille, että Kannusta tulee Suomen ainoa oikea think tank!

Gordon Ramsay tuli maahamme muutamaksi tunniksi edistämään kaupallisia päämääriään. Niitä ovat mm. suomeksi ilmestynyt Sunnuntairuokaa-kirja (Multikustannus 2007) ja MTV Max –kanavalla näkyvä Gordon Ramsay pannu kuumana –ohjelma.

Tällaisella visiitillä on tärkeintä saada aikaan hälyä ja huomiota. Sitä saa aikaan kun haukkuu, suorastaan manaa ja kiroaa suomalaisen ruoan. Meidäthän on jo valmiiksi peloteltu puolustusasemiin. Näinhän siinä kävi, että kunniansa saivat kuulla kuminen leipäjuusto, lapsen kakkaa muistuttava mämmi ja eines-karjalanpiirakka munavoilla. Vitsin puolellehan homma meni, niin kuin varmasti oli tarkoitettu, mutta olisi se tullut ymmärretyksi ilman, että sylkee ruokaa suustaan takaisin lautaselle…

Tosissaan GR oli CD:ssä, eli Hans Välimäen Chez Dominiquessa. Ruoka oli moitteetonta!

PS. Samaan halpaan tässä mentiin Kannussakin, kirjoitettiin ja edistettiin myyntiä…

Olin viikon matkoilla. Tutustuin suomalaiseen uutismateriaaliin vasta sunnuntaina lukemalla viikon lehdet. Kyllä viikon pystyy elämään ilman niitäkin!

Teemat eivät olleet muuttuneet. Tehy ja 141 pysyivät kärjessä ja pysyvätkin lähiviikot.

141 on tavattoman hankala kysymys. Aikoinaan neuvotteluihin osallistuneiden suomalaistenkin piirissä vallitse erimielisyys siitä, oliko kyse pysyvästä vai tilapäisestä asiasta. Neuvotteluiden loppuvaiheet vuonna 1994 olivat suorastaan kaoottisen sekavat. Lukekaa vaikka Veli Sundbäckin muistiinpanoja viimeisen viikon neuvotteluista Antti Satulin muistoksi tehdystä kirjasta Marginaalista ytimeen( toim. Alexander Stubb, Tammi 2006). 141 –asiasta kuitenkin sovittiin vasta kun jo olimme jäseniä. Asiasta löytyy erinomainen Antti Kuosmasen artikkeli samassa kirjassa.

Vastakkain oli ja on kaksi näkemystä. Suomella on perusteltu näkemys vakavien vaikeuksien tuen välttämättömyydestä kun taas komissiolle kansallinen tuki on mahdoton ajatus, koska yhteinen maatalouspolitiikka on unionin ydinkysymyksiä. Komissio pelkää taudin tarttuvan. Tästä on vieläkin kysymys. Siksi asia on niin vaikea ja siksi ratkaisua haetaan aina määräajaksi.

Mutta tehdään yksi asia selväksi. 141 –asiassa on neuvottelukumppanina komissio, jolle kyseessä on päätös jatkaako vai ei nykyistä käytäntöä taas muutamalla vuodella. Siis komission päätös: Suomen vastapuoli on komissio, eivät jäsenmaat. Siksi koplaaminen perussopimuksen hyväksymiseen on väärä strategia. Vaikka ruotsalaiset ja tanskalaiset kuinka lobbaavat komissiota asiasta, Ruotsi ja Tanska eivät ole osapuolia asiassa.

Koplaamisen seuraukset voisivat olla Suomelle paljon suuremmat kuin itse asia. Puola, Englanti ja Italia koplasivat huippukokouksessa sopimuksen hyväksymisen ehdoksi asioita, jotka olivat kokouksen päätösvallassa.

Jos Suomi nyt pysäyttää sopimuksen voimaansaattamisen 141-asian takia, otamme valtavan riskin tulevasta asemastamme ja vaikutusvallastamme unionissa. Avaamme Pandoran laatikon.

Silti, tuntui pöyristyttävältä lukea Alexander Stubbin kommentti ”pölhöpopulismista”. Vaikka euroedustajamme tapana on läpäistä julkisuus räväkästi, on räväkkyydelläkin rajansa, Alex hyvä!

Luin äsken Itellan tänään kotiin kantamaa Journalisti-lehteä. Se on hyvä julkaisu. Uusimmassa numerossa puhutteli kovasti joitain vuosia sitten surmatun Eveliina Lappalaisen Ari-isän lausunnot omaisten kuulemisesta henkirikosten uutisoinnissa. Se oli synkkää tarinaa. Ari Lappalainen tietää mistä puhuu!

Samassa lehdessä eri medioiden tiedetoimittajat murehtivat alkeellisten virheiden tekemisiä lehtijutuissa. Mittakaavavirhe on usein nähty ilmiö, eikä prosenttia ja prosenttiyksikköä erota vieläkään kaikki. Olin samaa mieltä lehden kiinni kääntäessäni.

Sitten avasin Iltalehden. Olin sen jo aamulla lukenut, mutta silmäilin sitä uudelleen jostain syystä. Paula Javanaisen ”Eduskunta menee teatteriin” –jutussa todetaan: ”Kolmensadan kansanedustajan ohella avajaisnäytäntöön osallistuu…”

Painovirhehän tuo, toki…

PS. Uusisuomi.fi parantaa juoksuaan. Uusia kolumnisteja (ei bloginpitäjiä) tulee lisää koko ajan, hyviä ja tosi kamalia. Jo kuvan nähdessäni kuulen narinan.

Tänään aloitti nimimerkki Sami Säilä ei nyt niin uudella avauksella, presidenttipelillä. Kammottava grafiikka vie kohtuullisen kiinnostavasta kolumnista kaiken uskottavuuden.

Noniin, sitä on oltu taas päivä Helsingissä. Tällä kertaa kirjamessuilla kuulemassa, että ei tullut Vuoden Keittokirja –titteliä Skandimanialle. Äidinkielenopettaja, valtioneuvos Riitta Uosukainen tykkäsi enemmän Jarmo Vähä-Savon, Virva Hyykosken ja Anna Paljakan ”Tervetuloa meille!”- kirjasta (Otava 2007). Onneks’ olkoon!

Sen verran kumminkin jäi tuo asia kaivelemaan, että rupesin fundeeraamaan tuon itsekin edustamani kirjallisuudenalan näkymiä. Kirjojen arviointeja, substanssia ynnä muuta.

Asiaa lietsoi miettimään myös se, että kävin Tammen osastolta ostamassa Saku Tuomisen, Tuukka Kosken ja Kimmo Kivilahden uutuuskirjan ”Aglio&Olio” (Tammi 2007). Tuskin mitään keitto/ruokakirjaa on etukäteen puffattu siinä mitassa kuin tuota. Printti- ja tv-julkisuutta on ollut todella paljon.

Odotukset olivat korkealla. Ja hieno kirjahan se on, lähes 350 sivua, reseptejäkin pari sataa. Luin kirjan joka sanan, kannesta kanteen. Samalla kun odotan jännityksellä ruokamedian ylistäviä kommentteja, totean Saku Tuomisen kumppaneineen tehneen hienon kirjan kaikille Italiassa asuville suomalaisille kuivapastan ystäville, jotka osaavat lukea kirjoittajan ajatuksia reseptien muuttamisessa ruoaksi.

Palaan aiheeseen jossain vaiheessa.

Formuloiden finaali oli henkisen valmennuksen vinkkelistä kutkuttavan kiintoisa. Peli ratkesi lopulta neljän kuljettajan pään sisällä. Hamiltonilla, Alonsolla, Räikkösellä ja Massalla oli jokaisella missio. Yksi heistä ei pystynyt toteuttamaan sitä.

Brasilian finaalissa suurimman ennakkosuosikin, McLarenin nuoren Lewis Hamiltonin oma henkinen missio ei ollut toteuttaa tallin määräämää Suurta Tavoitetta eli maailmanmestaruuden voittamista, koska se tuntui hänestä jo varmistetulta. Hänelle tärkeintä oli lopettaa pulinat pieksämällä oman tallin kilpailija Alonso. Ensimmäistä kertaa Hamilton oli puhunut mestaruudesta itsevarmasti vasta ennen toiseksi viimeistä eli Shanghain kisaa. Silloin hän lipesi ratkaisevan askeleen tallin määräämästä ja henkisen valmentajan kanssa yhdessä ohjelmoidusta Siitä Suuresta Tavoitteesta. Tuloksena oli kauden ensimmäinen selkeä virhe ja ulosajo varikon sisäänajossa. Jos Se Suuri Tavoite olisi viimeisessä kisassa ollut edelleen kohdallaan, hän ei olisi ajanut toisessa mutkassa ulos yritettyään pakonomaisesti ohittaa lähtösuoralla ohi luikahtanutta Alonsoa. Hamiltonin oma sähellys saattoi aiheuttaa myös Mercedeksen vaihteisto-ongelmat. Talli ja sen johtaja Ron Dennis tekivät jälleen suuren virheen, kun eivät määränneet henkistä valmentajaa ohjelmoimaan Hamiltonia reagoimaan lähdössä jo ennakolta itsestään selvään Massan tekemään pussitukseen. Yli vuoden henkinen työ romahti lopulta Hamiltonin itsekurin lipsahdukseen. My Job Is Done, when the Big Job Is Done. Näin ei käynyt. Kisan jälkeen häviäjä nieli virheensä mestarillisesti. Ensi kauden alku näyttää, oppiko hän läksynsä.

Kaksinkertaisen maailmanmestarin Fernando Alonson henkilökohtainen missio oli lopulta vain estää Lewis Hamiltonin maailmanmestaruus. Oma mestaruusmahdollisuus unohtui, koska talli oli pelannut hänet henkisesti sivuraiteelle: hänelle ei ollut suotu Sitä Suurta Tavoitetta. Sanaton viestintä kisan jälkeen loisti kostoa. Riemu palkintopallilla ja veljellinen Kimin onnittelu virallisessa haastattelussa kertoivat, että missio oli toteutunut. Ähäkutti.

Ferrarin Felipe Massa oli jo menettänyt mahdollisuutensa maailmamestaruuteen, joten hänen missionsa oli tukea Kimi Räikköstä ja samalla vaikeuttaa McLaren-kaksikon ajoa, mikäli mahdollista. Hän teki niin kuin oli sovittu eli määrätty: kiilasi alussa Hamiltonin eteen ja pelasi pelin Kimille, pysytteli sopivan lähellä hänen edellään ja kurvasi toiselta varikkokäynniltä sopivan lähelle hänen taakseen. Talli ei muistanut tai viitsinyt kieltää hänen kommenttiaan kilpailun jälkeen: Olisin voinut ajaa kovempaakin = Olisin voittanut kisan helposti. Mutta vuodet Michael Schumacherin varjona ovat opettaneet hänet tallin tavoille. Siitä hänet palkittiin, jo ennen kilpaa jatkosopimuksella ja hyvän työn jälkeen mukavalla bonuksella.

Kimi Räikkösen henkilökohtainen missio oli ajaa hyvä kisa ja seurata muiden ajoa taustapeilistä – hänelle ja tallille maailmanmestaruus oli toki vielä Tavoite, mutta ei enää Se Suuri Tavoite naapuritallin tavoin. Sovitusta taktiikasta Kimi piti kiinni niin viimeisen päälle, ettei ohittanut ensimmäisessä mutkassa Massaa, vaikka olisi voinutkin.

Lopulta Kimi Räikkönen ajoi kuin ajoikin ruutulipulle ei vain kilpailun voittajana, vaan myös maailmanmestarina, tilastollisesti epätodennäköisten tapahtumien jälkeen. Kimi teki koko kilpailun ajan henkisen valmennuksen kannalta täydellistä jälkeä. Ei yhtään enempää eikä vähempää kuin parhaansa. Se on hänen työnsä, josta hänelle maksetaan.

P.S. Lue Kimin kotisivuilta maailmanmestarin iloinen kertomus finaalin tunnelmista (>Menu>Oma kolumni)!

Raision kaupunginjohtaja Kari Karjalainen on ehdottanut Turun ja Raision rajoilla olevien kauppakeskusten, Länsikeskuksen ja Myllyn yhteismarkkinointia.

Loistava ajatus! Keskolainen Länsikeskus ja S-ryhmän Myllyhän olisivat mitä mainioin pari yhdessä markkinoitavaksi.

Demarien Karjalainen voisi juoksuttaa ajatustaan pitemmällekin; Raision demarit ja Turun kokoomus vaaliliittoon…

Ei haittaisi vaikka ulospuhutussa olisi ripaus realismia mukana?

Tulee mieleen yksi palaveri Porin kaupungintalolla kauan sitten. Vielä parkkiintumaton virkamies ehdotti yhteistyötä markkinoinnissa Porin ja Rauman välillä. Porin kaupunginjohtaja Sinisalmi totesi tuohon lakonisesti: ”Yritetty on. Ei tule kuin rupia p…seen!”

EU:n maatalouspolitiikka on ollut vahvasti esillä viime päivinä täällä kotomaassa. Pinnalla on ollut sokerijuurikas, 141-tuet ja nyt yllättäen myös viini.

Suomi on hakenut itselleen viinimaaoikeuksia, jotta ahvenanmaalaiset viinintuottajat, pitäisi kai sanoa tuotannon kokeilijat, saisivat myydä tuotoksiaan.

Samaan aikaan EU-keskustelussa on ollut pinnalla terminologinen kysymys: saako marjoista tai hedelmistä valmistettua viiniä kutsua viiniksi. Perinteisestihän viini on rypäleistä valmistettu tuote.

Keskustelin viiniä harrastavan ystäväni kanssa samaisesta asiasta joitain kuukausia sitten. Kumpikaan meistä kun ei ilmoittaudu intohimoiseksi marjaviinimieheksi, ystäväni sanoi jyrkästi, ettei moisia viiniksi pidä kutsua. Varsinkin kun juomalle on vanha perinteinen nimikin jo valmiina.

– Mikä sen on? kysyin. – Kilju tietenkin, vastasi ystäväni nauraa rehottaen.

Huvittelimmekin ajatuksella vielä lisää ja kuvittelimme itsemme istumassa Savoyn ikkunapöydässä illallisella jälkiruokaa valiten. Sommelier seisoisi vieressä ja suosittelisi: – Marjaisan jälkiruokanne kanssa meillä olisi aivan hurmaavaa kiljua…

Olen ollut hiljaa Kannuvalimossa viime aikoina. Anteeksi. Olen kyllä kirjoittanut. Jousikvarteton.

Puolimatkan tolpan elämänmuutokseni on ollut upea, mutta vaikea. Kun keväällä vielä pidin pikkusormea kiinni musiikkihommissa, päästin kesällä kokonaan irti. Kuudennen kerroksen orkesteria ei voinut vetää 170 kilometrin päässä tapahtumapaikasta (”…koska Helsinkiin on vain kahden tunnin ajomatka…”). Ja jos on päättänyt irtautua, niin sitten irtaudutaan. Nyt olen siis ulkona virallisista organisaatioista. Teen pitkästä aikaa työtä niin kuin itse haluan, vapaasti, siellä ja täällä. Ehkä parempi niin, myös organisaatioille.

Meidän ihmisten dna:t ja geenit järjestyvät sillä tavalla, että meidät voi jakaa, ryhmitellä. Minä kuulun muun muassa sellaiseen karsinaan kuin Luovat (australialaisen tutkijan Meredith Belbinin Joukkuerooliteoriassa kategoria on romanttinen: ”taimenistuttajat”). Se on tuottanut minulle elämässäni eniten, niin iloa kuin tuskaa. Ideoita tulee ja menee, missä sitten onkin, eikä niitä voi estää tai sulkea pois. Jokainen niistä pitää ajatella ja analysoida: valitaan toteuttamisen arvoiset ja yritetään päästä muista eroon.

Organisaatiossa toistenkin esittämät ideat ovat omassa päässä tupanneet venymään pari askelta pidemmiksi. Ja silloin olen hölmöyttäni vielä yleensä avannut suuni. Siitä ei aina ole pidetty. Pahinta on, kun oman esimiehen (niin, useimmiten miehen) ideaa alkaa vaistomaisesti muokata, kehittää, parantaa. Se on loukkaus. Me Luovat olemme uhka ympäristöllemme. Töksäyttäessämme ajatuksiamme me ravistelemme valtarakenteita, me tärvelemme olemassa olevat järjestelmät.

Meillä Turussa Päättäjä ei voi olla Luova, sillä systeemi ei ikivanhan, suljetun hallintokulttuurin mukaan voi päästää Luovia päättäjiksi. Täällä Päättäjät näkevät vain sen, mihin ovat tottuneet ja mikä turvaa ja pönkittää heidän omaa asemaansa. Itse olen kokenut myös toisenlaisia, avoimia organisaatioita, joissa uudet ideat eivät ole uhka, vaan mahdollisuus. Niissä kerätään poikkeavia ajatuksia, näkemyksiä, mielipiteitä, vaihtoehtoja, ja muokataan niiden avulla kokonaisnäkemys eli uusia, kiinnostavampia, hauskempia, myyvempiä, tuottavampia ratkaisuja.

Kolmenkymmenen vuoden ja kymmenien organisaatioiden kokemuksella on ollut mukava myös luennoida näistä eroavaisuuksista. Samalla olen varoittanut organisaatioita meistä Luovista. Me, kai jokunen prosentti, olemme vaikeita. Meidät täytyy osata tunnistaa. Meidän erikoisuutemme on paras ottaa huomioon, ennen kuin tulee vahinkoja. Me viemme tilaa. Me viemme energiaa. Meitä ei saa jättää yksin. Me tarvitsemme apujoukkoja, arvioijia, toteuttajia, viimeistelijöitä. Mutta meistä voi olla iloakin. Organisaatio valitsee.

Kun Kaija Saariaho oli kahdeksanvuotias, hän pyysi äitiään sammuttamaan tyynyn, kun sieltä kuului koko ajan musiikkia. Nyt ymmärrän Kaijaa, kun oma tyynyni soi. Sitä ei voi sulkea. Jonnekin ne ajatukset pitää kirjata. Siksi olen kirjoittanut jousikvarteton.

Ulkoministeri Ilkka Kanerva toteaa selväsanaisesti tämän päivän Salon Seudun Sanomien ”Lausuntoperhonen” –kolumnissaan:

”Monista puutteistaan huolimatta nyky-Venäjä on edeltäjäänsä verrattuna
tavattomasti pluralistisempi yhteiskunta, jossa ei enää vallitse monoliittinen ja yksiniittinen ajattelu.”

Lienee syytä täsmentää, ettei lausuntoperhonen ollut kuitenkaan tämä vaan vähempiarvoisen venäläisdiplomaatin tunnettu Nato-tulkinta…