Olen ollut hiljaa Kannuvalimossa viime aikoina. Anteeksi. Olen kyllä kirjoittanut. Jousikvarteton.

Puolimatkan tolpan elämänmuutokseni on ollut upea, mutta vaikea. Kun keväällä vielä pidin pikkusormea kiinni musiikkihommissa, päästin kesällä kokonaan irti. Kuudennen kerroksen orkesteria ei voinut vetää 170 kilometrin päässä tapahtumapaikasta (”…koska Helsinkiin on vain kahden tunnin ajomatka…”). Ja jos on päättänyt irtautua, niin sitten irtaudutaan. Nyt olen siis ulkona virallisista organisaatioista. Teen pitkästä aikaa työtä niin kuin itse haluan, vapaasti, siellä ja täällä. Ehkä parempi niin, myös organisaatioille.

Meidän ihmisten dna:t ja geenit järjestyvät sillä tavalla, että meidät voi jakaa, ryhmitellä. Minä kuulun muun muassa sellaiseen karsinaan kuin Luovat (australialaisen tutkijan Meredith Belbinin Joukkuerooliteoriassa kategoria on romanttinen: ”taimenistuttajat”). Se on tuottanut minulle elämässäni eniten, niin iloa kuin tuskaa. Ideoita tulee ja menee, missä sitten onkin, eikä niitä voi estää tai sulkea pois. Jokainen niistä pitää ajatella ja analysoida: valitaan toteuttamisen arvoiset ja yritetään päästä muista eroon.

Organisaatiossa toistenkin esittämät ideat ovat omassa päässä tupanneet venymään pari askelta pidemmiksi. Ja silloin olen hölmöyttäni vielä yleensä avannut suuni. Siitä ei aina ole pidetty. Pahinta on, kun oman esimiehen (niin, useimmiten miehen) ideaa alkaa vaistomaisesti muokata, kehittää, parantaa. Se on loukkaus. Me Luovat olemme uhka ympäristöllemme. Töksäyttäessämme ajatuksiamme me ravistelemme valtarakenteita, me tärvelemme olemassa olevat järjestelmät.

Meillä Turussa Päättäjä ei voi olla Luova, sillä systeemi ei ikivanhan, suljetun hallintokulttuurin mukaan voi päästää Luovia päättäjiksi. Täällä Päättäjät näkevät vain sen, mihin ovat tottuneet ja mikä turvaa ja pönkittää heidän omaa asemaansa. Itse olen kokenut myös toisenlaisia, avoimia organisaatioita, joissa uudet ideat eivät ole uhka, vaan mahdollisuus. Niissä kerätään poikkeavia ajatuksia, näkemyksiä, mielipiteitä, vaihtoehtoja, ja muokataan niiden avulla kokonaisnäkemys eli uusia, kiinnostavampia, hauskempia, myyvempiä, tuottavampia ratkaisuja.

Kolmenkymmenen vuoden ja kymmenien organisaatioiden kokemuksella on ollut mukava myös luennoida näistä eroavaisuuksista. Samalla olen varoittanut organisaatioita meistä Luovista. Me, kai jokunen prosentti, olemme vaikeita. Meidät täytyy osata tunnistaa. Meidän erikoisuutemme on paras ottaa huomioon, ennen kuin tulee vahinkoja. Me viemme tilaa. Me viemme energiaa. Meitä ei saa jättää yksin. Me tarvitsemme apujoukkoja, arvioijia, toteuttajia, viimeistelijöitä. Mutta meistä voi olla iloakin. Organisaatio valitsee.

Kun Kaija Saariaho oli kahdeksanvuotias, hän pyysi äitiään sammuttamaan tyynyn, kun sieltä kuului koko ajan musiikkia. Nyt ymmärrän Kaijaa, kun oma tyynyni soi. Sitä ei voi sulkea. Jonnekin ne ajatukset pitää kirjata. Siksi olen kirjoittanut jousikvarteton.