Kannuvalimon aktiiviset kommentoijat ovat päättäneet: Suomen kansallisruoka on läskisoosi!

Keskustelu, joka toivottavasti vielä jatkuu, on näyttänyt suuntaviivat. Esko sai koko joukon kannattajia taakseen. Possun ja kuoriperunan yhteen kytkeminen oli oiva veto! Siinä se on.

Hernekeitto, joka mielestäni on kerrassaan oiva ruoka kansallis-sellaiseksi, ei saanut suurtakaan sympatiaa. Sääliä kuitenkin ehkä?

Heikkilä yritti maakuntaruoillaan, hyvä yritys. Olisi kannattanut (pitänyt uskaltaa Väisäsestä huolimatta) panostaa kaaliruokaan. Mennyt mikä mennyt.

Mutta että läskisoosi!

Kieltämättä siinä on karismaa, kukaan ei kutsu sitä porsaankylkikastikkeeksi! Eikä tottavieköön pidäkään.

Läskisoosi herättää tunnekuohuja. Nykynaiset (kokemusperäinen tieto) hyljeksivät sitä jo pelkästä ajatuksesta. Useimmat eivät tiedä miten sitä tehdään ja friikit rakastavat sitä.

Friikkien määrä vaan on kovin rajallinen. Helsingissä toimii jopa kylän parhaista pojista koottu klubi, joka kokoontuu säännöllisesti syömään tuota jaloa ruokaa ja keskustelemaan kansakunnan kannalta tärkeistä kysymyksistä.

Juttelin taannoin läskisoosispesialisti Markus Maulavirran kanssa tuon aterian tekemisestä. Markus sanoi: ”Olen tehnyt Tavelalle läskisoosia ainakin 99 kertaa, mutten ole hänen mielestään kertaakaan onnistunut.” Pahoittelin kuulemaani.

Kerroin kerran Heikki Tavelalle tuon tarinan. ”Valehtelee!” huudahti Heikki, ”Onnistui hän kerran!”

Huumorimiehiä kumpainenkin ja ikuisia ystäviä keskenään. Suomalainen ruoka on hyvää ja täynnä värikkäitä tarinoita, sitäpaitsi. Niin kuin Kannuvalimossakin on nähty.

Kuvassa on läskisoosia siinä muodossa kuin sen näimme Sekametelisoppaa-kirjassamme. Ja laitanpa reseptinkin tähän!

(lisää…)

Iltalehdessä on meneillään lukijakysely siitä, mikä on Suomen kansallisruoka. Ajattelin ensin, että on ruokakulttuurimme heikkoutta, että tuollaista joudutaan kyselemään. Sehän on ilman muuta … Niin mikä se onkaan?

Kysymys yllättää yksinkertaisuudellaan – ja vaikeudellaan. Ruoan pitäisi olla koko kansan ruokaa, eikä liittyä mihinkään alueelliseen keittiöön. Sen pitäisi olla myös suosittua, jopa kaikkien jotenkin pitämää. Helppoa valmistaa jne. Tietenkin kotimaisista raaka-aineista valmistettua. Vanhaa ruokaperinnettäkin sen pitäisi edustaa. Voi-voi.

Jossain on julistettu lenkkimakkara kansallisruoaksemme, jossain jopa pasta. Makkarasoosi? Lihapullat? Lihamakaronilaatikko? Kaikki tuntuu olevan jostain muualta kotoisin.

Jouluun liittyy paljon suomalaista ruokakulttuuria ja ruokaa. Mutta ei kai jouluruoka voi olla kansallisruokaa? Ei italialainen panettone-kakkukaan mitään kansallisruokaa ole vaikka taatusti onkin italialaista.

Vaikeita kysymyksiä tämmöiset. Pari vuotta sitten ravintola-alan Viisi Tähteä –lehti äänestytti lukijoitaan ravintolan klassikkoannoksella. Jopa siinä tuli vastaan kysymys mikä on klassikko. La Cocinan pintxokset nousivat kärkisijoille – ja ravintola on perustettu vuonna 2005!

Jännitystä on siis ilmassa. Iltalehden lukijoiden valinta voi osua mihin tahansa. Mutta mitä mieltä ovat Kannuvalimon lukijat. Keskustelua – ja vahvoja perusteluja!

PS. Minullakin on vahva, ja perusteltu, näkemys kuitenkin. Mutta paljastan sen vasta kun keskustelua syntyy…

Maaliskuussa 1999 olin Berliinissä Ylen toimittajien kanssa seuraamassa Saksan puheenjohtajuuskauden ylimääräistä huippukokousta. Valmistauduimme saman vuoden syksyllä Suomen kauden huippukokousten selostamiseen.

Kokouksen pääteemana piti olla uuden budjettiraamin, Agenda 2000:n hyväksyminen. Mutta kaiken ylitti Kosovo ja sodan laajeneminen Naton pommituksiksi. Niillä lopulta saatiin nujerrettua Slobodan Milošević.

Kosovon operaatio oli suuri tappio Euroopan unionille, joka koko 1990-luvun oli pyrkinyt Jugoslavian rauhanomaisen hajoamisen toteuttamiseen erilaisilla julistuksilla ja malleilla ja myös rahalla ja toimilla. Mutta lopulta Yhdysvallat tuli Naton lipun alla ja hoiti homman tavallaan.

Ja taas! EU on tehnyt suuren työn ja pannut poliittisen arvovaltansa peliin Kosovon aseman ratkaisemiseksi. Mutta kun asiasta on tarkoitus 10.12. päättää, näyttää pahasti siltä, että monenkeskinen ratkaisu ei toteudu ja että Kosovon yksipuolinen itsenäistyminen tapahtuu. Kukaan ei tiedä, mikä tästä on seurauksena. Koko EU:n Länsi-Balkanin politiikka, pääarkkitehtina Olli Rehn, on vaakalaudalla.

Vain pari päivää myöhemmin valtionpäämiehet kokoontuvat Lissabonin sopimuksen allekirjoittamistilaisuuteen. Sen on tarkoitus lopettaa unionin poliittinen kriisi, joka syntyi Perustuslain sortumisesta. Mutta käsiin räjähtää uusi ja vielä tuskallisempi kriisi. Jälleen kerran unionin jäsenmaat ovat erimielisiä. Jälleen kerran sen arvovalta on pelissä. Jälleen kerran se osoittautuu vähäiseksi.

Mikä on seuraus? 1999 seurauksena oli Ranskan ja Englannin päämiesten huippukokous, joka pani liikkeelle nopean kehityksen kohti yhteistä puolustuspolitiikka ja johti olemassa olevan EU:n puolustusyhteistyön syntymiseen. Kosovo herätti: jos hamuaa vaikutusvaltaa maailmassa, on oltava uskottava.

Mikä on nyt reaktio? Yhdellä äänellä puhuminen ja nopeasti saavutettava yhteinen toimintakyky on varmistettava. 27 maan unionissa ei yksimieliseen päätöksentekoon ole varaa, jos haluaa vaikuttaa. Jotain on tehtävä.

Ja Suomessa ruvetaan väsäämään tästä selontekoa!

Yleisradion hallintoneuvosto saa tänään eteensä ratkaisuehdotuksen television digikatastrofin tappioiden kattamisesta. Tappouhkan alla on muun muassa radion ruotsinkielinen nuorisokanava Radio X3M.

Miten niin nuoriso? Se on ainoa radiokanava, jota kuuntelen säännöllisesti, minä, suomalainen, suomenkielinen 50-vuotias mies. Sen verran olen puikkelehtinut muillakin taajuuksilla, että uskallan sanoa X3M:n olevan maamme paras radiokanava. Se hakkaa kirkkaasti kaikki suomalaiset vastineensa, niin monipuolisuudellaan kuin tekijöidensä ammattitaidolla. Samaa mielipidettä olen kuullut monilta muiltakin suomalaisilta keski-ikäisiltä.

Ylen toimitusjohtaja Mikael Jungner on vastuussa television digiaikaan siirtymisen epäonnistumisesta. Osoittaa melkoista röyhkeyttä, vastuuntunnottomuutta ja ammattitaidottomuutta edes ehdottaa maamme ainoan valtakunnallisen ruotsinkielisen nuorisoradiokanavan lopettamista omien virheiden peittämiseksi. Jos jotain täytyy lopettaa, niin miksi ei sitten huonompaa, suomenkielistä Radio X:ää? Sen poistumista tuskin kukaan huomaisi, jäljelle kun jäisi kokonainen viidakko samanlaisia, toisistaan erottumattomia ajantappajia.

P.S. Olin allekirjoittaja numero 8387 Radio X3M:n tappamista vastustavassa adressissa.

”Väärin sammutettu” sanoi palopäällikkö… on tuttu sanonta kaikille. Se kertoo viisauden jaloimmasta lajista, jälkiviisaudesta.

Tämä syksy on ollut varsinaista jälkiviisastelun aikaa. Suurimman hyökyaallon aiheutti tietenkin Tehyn järeä työtaistelutoimenpide. Nyt kun se on onnellisesti (?) ohi, pohdiskellaan eri suunnilla oliko operaatio harkitusti mitoitettu, paljonko hoitajat saivat enemmän kuin normaalissa järjestyksessä ja aivan viimeiseksi sitä, onko oikein, että pääministeri jyrähtää  ja koska se olisi pitänyt tehdä.

Tuntuu siltä, että pieleen meni. Eihän tuommoisen hankkeen kuulunut päättyä hyvin.

Ihan samanlaisesta logiikasta on nyt kyse kun arvostellaan islantilaista Novaroria toimistaan Elisassa. Ylivoimaisesti suurin omistaja on tehnyt vihamielisen hyökkäyksen pörssiyhtiön hallitusta vastaan uskaltamalla olla eri mieltä hallituksen kanssa kasvun vauhdista. Jännä juttu, hallitusko se tässä käyttää omistajan ääntä? Ja jos, niin kenen omistajan. Uskon tietäväni, että hallitus on tähän saakka nimitetty paljon pienemmillä omistusosuuksilla kuin nyt islantilaisten reilulla kymmenellä prosentilla.

Ulkomainen osakkeenomistus on sallittua, päätöksentekoon osallistuminen ei. Jos laittaa neljäsataa miljoonaa euroa johonkin, johon uskoo, pitääkö vain aina vaan uskoa?

Niin tai näin, väärin sammutettu.

Tasavallan Presidentti on puhunut. Ei ole perustetta liittyä Natoon. Lause tuskin yllätti ketään, joka vähänkin seuraa poliittista keskustelua. Olen itsekin tainnut tällä foorumilla kirjoittaa, että tämän presidentin aikana ei Natoon mennä. Tehdään vaan selontekoja, joiden lopputulos on jo työryhmää asetettaessa tiedossa.

Palaan edellisen kirjoitukseni sanomaan, että selonteot ovat tapa välttää päätöksentekoa. Aika hoitaa. Toisaalta, voisi ajatella positiivisestikin, että sittenpähän ei enää tarvita selontekoja, kun aika koittaa. Asia on niin moneen kertaan selvitetty, että materiaalia on.

Silti Halosen kanta voimakkuudessaan yllättää, taas kerran. Hän puolustaa entistä kiihkeämmin omaa näkemystään, jonka tueksi hän ei tosin esitä kovinkaan vakuuttavia argumentteja. Pääväite näyttää olevan, että Suomea, Irlantia ja Itävaltaa arvostetaan kansainvälisessä politiikassa. Lieneekö liittoutumattomuus juuri se keskeinen perustelu?

Erityisen ongelmallinen perustelu on lause: ”Ei muualla Euroopassa ole näköpiirissä sellaista yleistä vaatimusta, että Nato-jäsenyyden suhteen pitäisi tehdä jotakin”. En ymmärrä. Lause on totta, jos hän haluaa sanoa, että Suomen Nato-jäsenyyden suhteen pitäisi tehdä jotakin. Sellaista vaatimusta ei ole Euroopasta kuulunut.

Päinvastoin, kuten viime viikolla kirjoitin, Natossa ollaan erityisen varovaisia, ettei kukaan vaan puuttuisi Suomen sisäiseen keskusteluun.

Mutta lause ei ole totta, kun ajattelee, että koko joukko eurooppalaisia valtiota on asettanut tavoitteekseen tulla jäseniksi ja jo tullutkin. Kyllä liike on Natoon, ei sieltä pois. Suomessa, Ruotsissa ja Itävallassa on kasvava Nato –jäsenyyttä kannattava mielipide. Mitä tarkoittaneekaan ”yleinen vaatimus”?

Presidentti voisi ottaa arkin ruutupaperia ja lyijykynän. Vetää arkille kaksi saraketta ja kirjata jäsenyyden plussat ja miinukset ja sitten tehdä yhteenvedon. Onkohan kuitenkin lopulta niin, että presidentin kanta perustuu vakaumukseen enemmän kuin viileään pohdiskeluun. Tämä on kunnioitettavaa mutta se olisi hyvä tunnustaa. Se selkiyttäisi tilannetta.

Turku valittiin sitten Brysselissä virallisesti vuoden 2011 kulttuuripääkaupungiksi, Tallinnan rinnalle. Juhlavuoden kärkihankkeen, musiikki- ja kongressikeskuksen valmistumisen, peruuntuminen ei huolestuttanut eurooppalaisia päättäjiä. Optimistiseen rahoitussuunnitelmaankin Euroopan pääkaupungissa uskottiin, vaikka siitä kertomaan ei vielä ollutkaan esitellä jättiprojektin johtajaa.

Juhlavuoden alkuun on aikaa kolme vuotta, yksi kuukausi ja yhdeksän päivää. Turkulaisittain ajateltuna valmisteluaika hupenee nopeasti. Musiikki- ja kongressitalotyöryhmän piti alun perin saada työnsä päätökseen juhannukseen mennessä – vuonna 2005. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin mietintö ei ole vieläkään valmis eikä edes rakennuspaikasta ole vielä päätöstä. Alkuperäisaikataulun mukaisesti talon rakentaminen olisi jo pitkällä. Jälkiviisaasti urakka olisi myös tullut halvemmaksi, jos kuokka olisi heilahtanut jo vuonna 2006 ennen kustannusten räjähtämistä. Kuten kaupungin virkamiehistö on julkisesti todennut, talo voi valmistua ihan minä vuonna vain, ei siihen mitään kulttuuripääkaupunkivuotta tarvita. Se siitä kärkihankkeesta. Vedän täten takaisin ehdotukseni talon nimestä. ”Eurooppa-talo” kuulostaisi tragikoomiselta, kun se uusimman tiedon mukaan valmistuisi, ehkä, aikaisintaan vuonna 2015.

Aikaa on vienyt myös kulttuurivuoden vetäjän valinta. Maalaisjärjellä ajateltuna työn olisi pitänyt alkaa samana päivänä kun Turku valittiin Suomen viralliseksi ehdokkaaksi eli viime vuoden kesäkuussa – mutta maalaisjärjen käyttöhän on kulttuurikaupungissa kielletty. Uusi johtaja olisi ensi töikseen aloittanut näkyvän tieto- ja uutisvyörytyksen sekä valtakunnallisesti että kansainvälisesti, olisihan kaupungistamme paljon kiintoisaa kerrottavaa. Seitsemäntoista kuukautta hanketta on varjostanut hiljaisuus. Jopa Turun Sanomat sulki kolme viikkoa sitten nettilehtensä Kulttuuripääkaupunki-sivuston – jossa oli täsmälleen kaksi artikkelia, vuodelta 2004.

Ensimmäinen myönteinen turkulainen kulttuuriuutinen pitkään aikaan kuultiin kolmisen viikkoa sitten, kun Mikko Heiniön ja Juha Siltasen oopperan tilaussopimus allekirjoitettiin. Oopperan tapahtumapaikkoina ovat renessanssiajan Turku, Tallinna ja Västerås ja päähenkilöinä Ruotsin kuningas Eerik XIV ja hänen puolisonsa Kaarina Maununtytär. Ongelmia saattaa kuitenkin aiheuttaa solistien kiinnitys, sillä kantaesityksen on tarkoitus kruunata eurooppalainen kulttuurivuotemme 2011. Kuinka moni huippulaulaja on sattunut pitämään kalenterissaan toista kuukautta tyhjää keskellä syksyä, vuoden kiireisintä musiikkisesonkia? Libretisti Siltasen ja säveltäjä Heiniön työn pitää sujua tempossa molto furioso, jotta suuropusta päästäisiin harjoittelemaan jo juhlavuoden keväällä. Ongelmana on myös esityspaikan löytyminen; alun perin teoksen piti juhlistaa uuden musiikki- ja kongressikeskuksen avajaiskautta.

Varsinainen uutinen onkin, että Turun kaupungin kulttuurilautakunta ylipäänsä päätti tilata oopperan. Tilaussopimus oli valmiina allekirjoitettavaksi jo vuoden 2006 tammikuussa. Päätöksenteko kesti, turkulaisittain, kaksikymmentäyksi kuukautta.

778 vuoden perspektiivillä vuosi sinne tai tänne saattaa tuntua mitättömältä ajanjaksolta. Vuosisatojen aikana päätöksentekokulttuuri on muokkaantunut hitaaksi ja varovaiseksi eli, turkulaisittain, tutuksi ja turvalliseksi. Nyt on pakko löytyä uusi ääni kelloon, jotta kaupungin historian suurimmasta haasteesta selvitään kunnialla.

Tein muinoin kaksi ehdotusta juhlavuodeen valmistautumiseksi. Vielä ei Turussa kuitenkaan voi katsoa Kauppatorilla kelloa, joka soi päivittäin samaan aikaan 20.11 ja ilmoittaa sekunnilleen ajan vuoden 2011 alkuun. Ehdotin myös marraskuun 20. päivästä turkulaisten omaa Eurooppalaisen kulttuurin päivää. Hankkeen come back oli kuin olikin ajoitettu eilen oikeaan ajankohtaan. Palanneeko Turku sittenkin?

TOIMITUS HAVAITSI JUURI: TÄMÄ OLI KANNUVALIMON 500:S ARTIKKELI! HURRAA!

Suomessa on nyt ollut jatkuvaa taloudellista kasvua yli kymmenen vuotta. Suomi on vauraampi ja vakaampi kuin koskaan. Suomi voi hyvin. Suomi on saavuttanut nyt tämän eletyn vaiheen eräänlaisen klimaksin ja kypsän vaiheen.

Tämä ajatus pyörii mielessäni, kun olen koettanut jäsentää viime viikkojen tapahtumia. Kypsässä hyvänolon tunteessa yhteiskunta on myös huonosti valmistautunut vastaanottamaan yllättäviä haasteita. Sekä Jokela että Tehy ovat esimerkkejä tästä. Jokela pani yhteiskunnan tolaltaan. Emme osanneet odottaa, että joku tällä tavalla häiritsisi hyvää elämäämme. Lopulta syykin löytyi: käsiaseet.

On hämmentävää, millaisella intensiteetillä tiedotusvälineet ovat tapausta käsitelleet. Iltapäivälehdistö ja aikakauslehdet etunenässä, mutta onpa Ylekin asialla jaksanut elämöidä. Oli helpottavaa lukea Minna Passin itsetutkistelua Hesarissa sunnuntaina.

Tehyn politiikan hoitaminen on myös ollut vaikeata. Vaikka olisi kuinka poliittisesti epäkorrektia sanon kuitenkin, että maan hallitusta myöten mentiin yli. Kriisilain säätäminen hätäisesti oli minusta ylilyönti ja ymmärrän hyvin hoitajia, jotka kokivat saamansa työmääräyksen loukkaavaksi.

Kypsässä vaiheessa olevan hyvän yhteiskunnan on kovin vaikeata käsitellä ennakoimattomia häiriötekijöitä. Kypsä yhteiskunta ei ole valmistautunut niihin. Se ei myöskään halua rikkoa vakautta ja tyytyväistä hyrinää vaikeista asioista päätöksiä tekemällä. Pakotieksi on keksitty loistava idea – selonteko!

Kaikki hankalat asiat työnnetään selontekoon. Päätöksentekoa, jos ei nyt hukuteta selontekoon, ainakin voidaan työntää sopivampaan aikaan. Usein selonteko antaa perusteet uudelle selonteolle. Jos oikein hyvin käy, asia ratkeaa itsestään, ilman päättämistä sanotaanpa selonteossa mitä tahansa. Maailma muuttuu ja asia ratkeaa.

Tätähän on jo klassinen esimerkki turvallisuuspolitiikka, jossa vaikeat asiat hukutetaan selontekoihin. Niitä on nytkin tekeillä puolisen tusinaa.

Ruoka on todella suuren mielenkiinnon kohteena koko ajan. Viikonlopun aikana lueskelin tai seurasin mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Perjantaina ilmestyneessä Markkinonti&Mainonnassa ärsytti Clarisse Berggårdhin kolumni, jossa hän ilmoittaa olevansa valitettavan epäkiinnostunut ruuasta. Outoa puhetta aikakauslehtitalon mediamyynnistä vastaavalta johtajalta.

”Suomalainen ruokakauppa ei tee mitään inspiroidakseen tai tehdäkseen arkisesta ruokahuollostamme edes hiukan hauskempaa,” jatkaa kirjoittaja ja jaksaa kuitenkin toivoa ”uudenlaisia elämyksellisiä ruokakauppojaa”.

Kukapa sellaisia ei toivoisi, taitaa vaan olla niin, että itse kunkin elämyksellisyyden odotus on kovin erilaista…

Hesarissa keittiömestari Henry Alénia kuljetettiin ruokakaupassa ihmettelemässä einesten paljoutta. Ja ravitsemustieteilijät taas julistivat einesten olevan kotiruoan luokkaa ravintoarvoltaan. Entäs taas se maku? Tai tuoreus? Se sitä elämyksellisyyttä on!

Saman Hesarin kainalojuttuina oli tarinaa ranskalaisesta ja tanskalaisesta ruokakaupasta. Kummassakin pääosassa oli pakkaamaton tuore ruoka ja se, kuinka paljon asiakkaat sellaista arvostavat!

Meillä kuluttajille uskotellaan, että me itse haluamme perunat valmiiksi pestynä ja broilerin valmiiksi suikaloituna hunajamarinadissa. Uskokoon tuon ken tahtoo.

Perinneruokaakin einesteollisuus pitää hengissä, toteaa elintarviketutkija ja viittaa maksalaatikon menestykseen kovassa markkinassa. Liekö syynä hyvä maku (se on hyvää!) vai se, että suuren osan maksalaatikosta syövät koirat…

Kaikenlaista sitä taas on tapahtunut. Jopa niin, ettei ole koneen näppikselle kerinnyt. Onneksi Tero-Pekka on saanut kirjoittamisen rytmistä kiinni ja juttuja on tullut, jos ei nyt hänen uhkaamaansa 24:ää päivässä, monta kumminkin.

Tietokone pamahti. Tai siis kovalevy. Viimeinen tallennekin oli otettu vuosi sitten, että eihän siitä mitään. Kova on ollut siis juokseminen kaikenlaisen tiedon perässä. Harmittaa toki sadat kadonneet kuvat ihanasta Kaiuksestamme. No – onneksi on otettu printtejäkin.

”Opiks’ mittään”, kysyi vakuutustarkastajani joitain vuosia sitten kun autoon oli murtauduttu keskellä päivää keskellä kaupunkia ja mm. matkapuhelimia viety. Opin silloin – ja taas lisää. Nyt uusi kone tallettaa muuttuneen tiedon ulkoiselle kovalevylle koko ajan. Kunhan piuha on kiinni.

Semmoista on ollut ilmassa muuallakin. Eräskin ystäväni oli menettänyt kommunikaattorin kalenterin ohjelmistopäivityksessä, toinen taas matkapuhelimensa kaikki puhelinmuistiotiedot. Päivän sana on siis ”back-up”!

Koska Kannuvalimo seuraa innolla sekä kulttuuria, että urheilua, muun muassa, ei ohi tietenkään ole mennyt, että kulttuurin ja urheilun moniottelija Alpo Suhonen palaa kesken kauden kasvattajaseuransa valmennuspuikkoihin. Urheilupiireissä on aprikoitu mitenkähän Ape humanistina luontuu ”äijäilyä” harjoittaviin Ässiin. Mielestäni se on akateeminen kysymys. Parempi on: mitenkähän Porissa totutaan taas? Vierailihan Ape myös Pori Jazzin toimitusjohtajana.

Vielä on ihmeteltävä hovioikeuden yleissivistystä! Kannattaisiko hovioikeuden neuvosten lukea muutakin kuin pöytäkirjoja? Edesmennyt Kari S Tikka totesi kerran yleissivistystä määritellessään, että kyllä, siihen kuuluu myös lööppijulkisuuden seuraaminen. Ehkä siis hovioikeudessa pitäisi myös ilman erityistä apua ymmärtää, etteivät tuomitse Suomen toiseksi suurimman päivälehden kuollutta päätoimittajaa! Ja ymmärtää hävetä.