Pohdin Kannussa marraskuun viidentenä kauniin maailmamme menoa. Yksittäisen kimmokkeen antoi moottoritiellä puskurissa roikkuneen Saabin kuljettaja – joka näytti tällä tavoin elämisen mallia takapenkillä istuneille lapsilleen.

Olen saanut aikaa miettiä rooliani omien lapsieni esikuvana palattuani töistä kotiin viime vuonna. Pääosan 21 vuoden perhe-elämästämme olin viettänyt töissä eli fyysisesti poissa tai fyysisesti kotona, mutta henkisesti poissa. Yritän nyt olla taas isä 18- ja 15-vuotiaille lapsilleni, ja toivon, että he oppivat vielä suhtautumaan isäänsä, jota voi taputella ja jonka kanssa voi vaikka halata, kun hän nyt kuitenkin on vähän useammin paikalla.

Lähes vuoden olen opettanut parillekymmenelle tennisjuniorille henkistä valmentautumista. Kuinka paljon elämisen rakennusaineita liikunta ja pelaaminen onkaan heille antanut, niin fyysisesti kuin henkisesti! Monilla heistä on toisena harrastuksena musiikki niin kuin yllättävän useilla musiikin harrastajilla ja ammattilaisilla liikunta. Yli kolmen vuosikymmenen musiikkiuralla olen saanut läheltä seurata satojen lasten kehittymisen musiikin kautta joko alansa ammattilaisiksi tai innokkaiksi harrastajiksi, mutta aivan erityisesti elämästään nauttiviksi ihmisiksi. Heidän vanhempansa, opettajansa ovat aikoinaan nähneet vaivaa lapsia ja nuoria kannustaessaan. Heidän työnsä on tuottanut tulosta.

Aiemmin koulu oli vahvasti mukana tässä kasvatustyössä, ennen kuin virkamiehet ja poliitikot alkoivat nokiahuumassaan vaihtaa opetuksen painopistettä pehmeistä elämänarvoista koviin, kauaskantoisesta lyhytnäköiseen ajatteluun. Päättäjistä on tullut osa amerikkalaistyylisiä markkinavoimia, joiden jäljiltä mammona ohjaa lasten ja nuorten ”kasvatusta” pirstoutuneen ja kontrolloimattoman sähköisen viestinnän kautta. Voisiko ”kehityksen” vielä muuttaa kehitykseksi? Voisiko parilla askeleella taaksepäin ottaa jättiloikkauksen eteenpäin?

Kun kotona rakennettaisiin lapsen tulevalle elämälle vankka peruskivi, koulussa sen päälle voisivat nousta seinät. Aikuistuminen, opinnot ja työelämään siirtyminen voitaisiin nähdä vaikka kotitalon varustamiseksi turvallista elämää varten eristeillä ja lämmöllä, vesijohdoilla ja viemäreillä, valaistuksella ja kodinkoneilla. Mutta eläminen tarvitsee taloon myös ovet ja ikkunat. Ne saataisiin auki elämänvalmiuksilla, itse tekemiseen oppimisella ja harjaantumisella, ajattelun avartamisella, avoimella viestinnällä ihmisten kesken – ikkunoiden ja ovien avaamisen ja sulkemisen taidolla.

Koulussa tieto muunnetaan elämisen taidoksi. Siihen harjaannutaan musiikin, kuvataiteen, käsityön ja liikunnan tunneilla. Kuten HS:n haastattelussa parisen viikkoa sitten ehdotin, näiden aineiden opetussuunnitelmat pitäisi yhdistää ja niiden osuutta tuntikehyksissä kasvattaa. Samalla arvottava ”taideaineet”-nimikyltti joutaisi romukoppaan. Nämä neljä elämänvalmiusainetta ovat niitä ”nautintoaineita”, joiden omaksuminen selkeyttää lapsen omaakuvaa ja antaa itseluottamusta, varmuutta ja turvallisuudentunnetta sekä samalla tasapainon ja elämänilon tuleville vuosikymmenille.

Oman elintaso-ajattelumme asemesta lapsemme saisivat koulussa eväät elämisen tason tunnistamiseksi. Meidän ulkoisen menestyksemme tavoittelu muuttuisi koulun avulla lastemme sisäisen menestyksen nautinnoksi. Omahyväisyyden otsaryppymme tasoittuisivat lapsiemme avoimuudeksi ja huumoriksi. Oma vajavainen stressi- ja kriisivalmiutemme kasvaisi seuraavan sukupolvemme kyvyksi kohdata vaikeuksia, kun lasten henkinen lujuus vahvistuisi itse tekemiseen ja päättämisen kannustamisen kautta.

Tätä kaikkea koulu voisi tarjota meidän lapsillemme, niin kuin ennen vanhaan. Paljon enemmän voisimme me vanhemmatkin tehdä kotona. Toivon, että ehdotustani ”elämäntapa-aineista” pohditaan niin opetusministeriössä ja kouluhallinnossa kuin alan järjestöissä. Ehkä myös kovien arvojen aikakauden viestintä- ja elektroniikkateollisuus lähtisi tukemaan muutosta ”kehityksestä” todelliseksi kehitykseksi.

Pystyisimmekö kuitenkin tarjoamaan lapsillemme ainakin yhtä hyvän ellei peräti paremman maailman ja tulevaisuuden kuin minkä me saimme lahjaksi omilta vanhemmiltamme?