Kosovo, taas!
Maaliskuussa 1999 olin Berliinissä Ylen toimittajien kanssa seuraamassa Saksan puheenjohtajuuskauden ylimääräistä huippukokousta. Valmistauduimme saman vuoden syksyllä Suomen kauden huippukokousten selostamiseen.
Kokouksen pääteemana piti olla uuden budjettiraamin, Agenda 2000:n hyväksyminen. Mutta kaiken ylitti Kosovo ja sodan laajeneminen Naton pommituksiksi. Niillä lopulta saatiin nujerrettua Slobodan Milošević.
Kosovon operaatio oli suuri tappio Euroopan unionille, joka koko 1990-luvun oli pyrkinyt Jugoslavian rauhanomaisen hajoamisen toteuttamiseen erilaisilla julistuksilla ja malleilla ja myös rahalla ja toimilla. Mutta lopulta Yhdysvallat tuli Naton lipun alla ja hoiti homman tavallaan.
Ja taas! EU on tehnyt suuren työn ja pannut poliittisen arvovaltansa peliin Kosovon aseman ratkaisemiseksi. Mutta kun asiasta on tarkoitus 10.12. päättää, näyttää pahasti siltä, että monenkeskinen ratkaisu ei toteudu ja että Kosovon yksipuolinen itsenäistyminen tapahtuu. Kukaan ei tiedä, mikä tästä on seurauksena. Koko EU:n Länsi-Balkanin politiikka, pääarkkitehtina Olli Rehn, on vaakalaudalla.
Vain pari päivää myöhemmin valtionpäämiehet kokoontuvat Lissabonin sopimuksen allekirjoittamistilaisuuteen. Sen on tarkoitus lopettaa unionin poliittinen kriisi, joka syntyi Perustuslain sortumisesta. Mutta käsiin räjähtää uusi ja vielä tuskallisempi kriisi. Jälleen kerran unionin jäsenmaat ovat erimielisiä. Jälleen kerran sen arvovalta on pelissä. Jälleen kerran se osoittautuu vähäiseksi.
Mikä on seuraus? 1999 seurauksena oli Ranskan ja Englannin päämiesten huippukokous, joka pani liikkeelle nopean kehityksen kohti yhteistä puolustuspolitiikka ja johti olemassa olevan EU:n puolustusyhteistyön syntymiseen. Kosovo herätti: jos hamuaa vaikutusvaltaa maailmassa, on oltava uskottava.
Mikä on nyt reaktio? Yhdellä äänellä puhuminen ja nopeasti saavutettava yhteinen toimintakyky on varmistettava. 27 maan unionissa ei yksimieliseen päätöksentekoon ole varaa, jos haluaa vaikuttaa. Jotain on tehtävä.
Ja Suomessa ruvetaan väsäämään tästä selontekoa!
marraskuu 27th, 2007 at 11:13
Kun Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy puhui Euroopan parlamentille, hän totesi että yksimielisyyden vaatimus johtaa voimattomuuteen.
Silti myös Lissabonin sopimus jää puolitiehen. Eurooppa-neuvosto päättää yhteisymmärryksessä (yleisperiaate).
Ulkoasioissa Eurooppa-neuvosto tekee strategiset ratkaisunsa yksimielisesti neuvoston suosituksesta.
Eurooppa-neuvosto ja neuvosto määrittelevät ja toeteuttavat ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yksimielisesti, jollei perussopimuksissa toisin määrätä.
Neuvosto tekee yksimielisesti päätökset, jotka koskevat yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa.
Siinä muutamia esimerkkejä siitä, kuinka Lissabonin sopimus jättää keskeisten päätösten tekemisen yhdenkin vastahankaan olevan jäsenen varaan, vaikka sopimus edistääkin politiikan sisäistä koordinointia (neuvosto – komissio, ulkosuhdepalvelu, korkea edustaja kaksoihatutettuna) jos unionilla sattuu olemaan politiikka.
Jos historiasta olisi opittu jotain niin se, että seuraavat kulkivat käsi kädessä:
Liberum veto & Finis Poloniae.
Keskitetyn päätöksenteon omaavat pelaajat, kuten Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Intia … nauravat partaansa.
marraskuu 27th, 2007 at 15:11
Näin juuri. Mutta 1999 Amsterdamin sopimus oli vastikään astunut voimaan, kun St Malon kokous (siis Chirac ja Blair) pidettiin ja uudet tavoitteet asetettiin. Jo vuotta myöhemmin, joulukuussa 2000, puolustuspolitiikan “laatikot” pantiin paikalleen Nizzassa.
Lissabonin sopimus on muutoinkin jo syntyessään tuomittu historiaan. Jos Kosovossa käy kuten veikkaan, asiaan palataan varsin pian. On kamalaa huomata, että EU:n tulevaisuus on kiinni kriiseistä, se etenee vain kriisien kautta.
Olenko muuten koskaan huomauttanut, että Suomi tarvitsee Eurooppa-politiikkaa!
marraskuu 29th, 2007 at 17:40
Sarkozyn lupaukset siitä, että Ranska mullistaa EU-puheenjohtajakaudellaan unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan, sopivat varsin hyvin arvoisan bloggaajan piirtelemiin ennusmerkkeihin…