Jouluisten lukunautintojen sarjaan kuului mökin hyllyssä pari vuotta lukematta ollut Micael Dibdinin Loppusilaus (Gummerus 2003).  Tämä keväänä kuolleen Dibdinin tuotannon ajalliseen puoliväliin ajoittuva dekkari tapahtuu Albassa, Piemonten viinialueella. Viinillä ja valkoisilla tryffeleillä keinotellaan, sehän on selvä. Vaikka mielelläni kehunkin brittiherran tuotantoa, kirjoitan tämän pätkän sympaattisen sitaatin takia.

Aurelio Zen on saanut Roomassa oudon toimeksiannon: mennä vapauttamaan isänsä murhasta tuomittu viinintuottaja, jotta maailmankuulu elokuva- ja oopperaohjaaja saa viinikellariinsa myös tuon vuoden barbarescoa. Sitaatti on ohjaajan Zeninille lausuma:

”Barolo, barbaresco, brunello. Minä olen puristi, dottor Zen. Minulla sattuu olemaan varaa klassiseen pidättyvyyteen, mikä on äärimmäinen ylellisyys niille, jotka pystyvät hankimaan kaiken haluamansa. Viinissä, kuten musiikissakin minulle riittävät kolme B:tä.”

”Barolo on viinin Bach, vahva, suurenmoisesti jäsentynyt, rahtusen tyly, mutta ehdottoman fundamentaalinen. Barbaresco on viinin Beethoven, joka ottaa nämä ominaisuudet ja kohottaa ne subjektiivisen intohimon ja tuskan ylittämättömiin korkeuksiin. Ja brunello on Brahms, kaiken sen raskaan ylenpalttisuuden vienompi, täyteläisempi, romanttinen jälkihehku.”

Kaunista?

New Yorkin parhaana italialaisravintolana pidetään Mario Batalin luotsaamaa Babboa. Niinpä olen herkeämättä suositellut sitä kaikille ystävilleni kun ovat kyselleet ravintolaa NYC:ssä.

Minulla vaan on pahemman luokan ”handicäppi” ravintolan suhteen. En ole itse sinne koskaan päässyt.

Asia harmittaa tapaninpäivänä siksi, että luin juuri Bill Bufordin ”Keittiön hehku”-kirjan (Basam Books 2007). Aivan hillittömän ihana kirja!

Loistavaa, että Basam on ymmärtänyt sen poimia markkinoilta kustannettavakseen, sillä se on ravintolaseikkailutarinana aivan omaa luokaansa vaikkapa Anthony Bourdainin Kitchen Confidentialiin verrattuna.

The New Yorkerin koluministi Bill Buford ottaa tehtäväkseen kirjoittaa maailmanmaineen luoneesta Mario Batalista henkilöjutun. Tapahtumat johtavat kirjan kirjoittamiseen, jonka askelmerkeillä edetään harmittomista syntymäpäiväillallisista keittiöorjaksi Marion Babboon, linjakokiksi, pastantekijäksi ja lopulta Toscanaan loistavan lihamestarin oppipojaksi.

Seikkailu vie aikaa, kuljettaa Lontoon Marco Pierre Whiten opista taas ison omenan kautta Italiaan jne.

Kirjaa on riemastuttava lukea, sillä se on hyvin kirjoitettu. Ruoan kuvaus on herkullista, siihen ”pääsee sisälle”. Mutta mikä parasta siitä voi myös oppia. Minulle opetuksellista oli polenta. Olen aina hieman ihmetellyt italialaisten rakkautta siihen, varsinkin pika-sellaiseen, jota resepteissä aina tarjotaan. Luettuani en enää ihmettele (juonipaljastuksia: ratkaisu ei ole voissa ja parmesaanissa!)

Myös ahaa-elämys: pasta cabonara voidaan tehdään valkuaisista kermatilkassa ja raaka keltuainen kaadetaan päälle oli minulle (anteeksi-anteeksi) ihan uutta. Suomessahan carbonara on kermamössöä.

Ryhdyn juuri syömään kirjan yhtä sivulauseeseen kirjoitetun reseptin ruokaa. Naudanlihaa, suolaa, mustapippureita, valkosipulia ja pullo Chiantia. Muhimaan yli yön uunin. Eikä muuta. Nam.

PS. Babbosta puhutaan kaikkialla kolmen tähden ravintolana. Ja sitä se varmasti onkin. Mutta tähdet ovat New York Timesin. Maksimi on neljä. Rengasfirma antaa yhden kolmesta.

Lisäys 27.12.

Havaitsin parahiksi Viisi Tähteä -lehden nettisivuilla TOP 10 -luettelon maailman hankalimmin varattavista ravintoloista. Kyllä, Babbo kuuluu niihin.

Olen saanut tämmöisen tekstiviestin viime päivinä pariinkin kertaan. Ei se varmaan ole mitään murretta aidossa muodossa. Mutta hauska se on – ja jatkoa joulutarinalleni pari päivää sitten.

“Oon kuullu, jotta kannattaa pistää kartemummaa pellille ja pelti kuumaa uunii. Sitte vaa kasteloo villasukan tolulla ja viskaa sen sohovan alle, nii joha o joulutunnelma valamis. Haisoo iha pullalta ja pirttiki puhtaalta. Ei tarvi kuurata lattiaa polovet ruvella eikä paistaa julumaa pullataikinaa aamukolmeen.”

Valoa Jouluun!

Kannuvalimon väki

Kirjoitin tuohon ylle ihan saman otsikon kuin Turun Sanomien etusivulla oli eilen. ”Turun musiikkijuhlia on pakko supistaa” toteaa juhlien taiteellinen johtaja Martti Rousi kulttuurisivun otsikkoon nostettuna.

Kyse on siitä, ettei Turun kaupunki ole myöntänyt 100.000 euron lainaa viime kesän juhlan tappion maksamiseen. Ryhdikäs päätös Turun kaupunginhallitukselta! Juhlien supistuminen entisestään 2008 ei todellakaan tule johtumaan Turun kaupunginhallituksesta, vaan ihan Turun musiikkijuhlista itsestään.

Turun musiikkijuhlat tsemppaa suomalaisessa kulttuurijuhlakentässä omassa ryhmässään. Se ryhmä on peräpään valvojat. Taloustutkimus mittaa vuosittain tapahtumien imagoja ynnä muita menestystekijöitä, Turun musiikkijuhlat on vuodesta toiseen mitattujen juhlien häntäpäässä Lieksan vaskiviikkojen ynnä muiden kanssa.

Olen silloin tällöin yrittänyt puhua asiasta niin musiikkijuhlien organisaatiossa oleville kuin myös asiasta vastaavalle kaupunginjohdolle. Turhaa puhetta. Turun musiikkijuhlat on hieno juttu, joka kuuluu Turun kulttuurikesään, on vastaus. Harmi vaan, ettei kiinnosta ketään.

Tämän päivän lehtijutussa oli myös statistiikka. Viime kesänä musiikkijuhlilla oli 6174 lipunmaksajaa! Se on osapuilleen sama määrä kun käy TPS:n lätkämatseissa. Sillä erolla, että matseja on parikymmentä vuodessa. Turun kaupungin pitäisi siis jälkikäteen sponssata lippunsa maksaneita reilulla 16 eurolla per lippu.

Olisiko mitenkään mahdollista, että Turun Musiikkijuhlien brändissä olisi jotain vikaa? Tai markkinoinnissa? Ellei peräti tuotteessa?

Jokainen Turun veronmaksaja saa elää elokuunsa ihan rauhassa, tietämättä millään muotoa, että kaupungissa vietetään musiikkijuhlia. Niin tosin oli Naantalissakin, siitä vaan on kohta parikymmentä vuotta aikaa. Naantalin musiikkijuhlien otsikointi on nykyään ihan toisensävyistä – ja syystä.

Johtopäätöksiä kulttuuritoimessa? Siltä vaikuttaa, ettei Turun Musiikkijuhlistakaan ole 2011 veturiksi. Mistä on?

PS. Harmittaa kun joutuu näitä Turku-juttuja kirjoittamaan, mutta minkäs teet kun mylly suoltaa aihetta…

Suomessa on puhuttu paljon EU-strategiasta. Monet ovat vaatineet kovempia otteita ja nyrkin lyömistä pöytään. Olen itse pidätellyt kovimpia vaatimuksia. 141 sovittiin jo liittymissopimuksessa ja sokeristakin päätös tehtiin jo edellisen hallituksen aikana.

Mutta vodkasta päätettiin maanantaina. Ja lopputulos oli, että melkein mistä tahansa raaka-ainesta tehtyä viinaa voi kutsua vodkaksi. Niinpä ranskalaiset voivat kutsua rypäleiden jämistä tehtyä viinaa vodkaksi ja englantilaiset sokeripohjaista. Mutta konjakilla, viinillä, sampanjalla ja viskillä on säännöt, mistä raaka-aineista niitä tulee valmistaa ja vieläpä miten, jotta niitä voi kustua sanotuiksi tuotteiksi.

Minkä ihmeen takia? Vodkamaat Puola, Suomi ja Ruotsi hävisivät sodan. Ne tuottavat 98 prosenttia unionissa myydystä vodkasta. Se oikeastaan hävittiin jo Euroopan Parlamentissa aikaisemmin. Muistakaa tämä seuraavissa Euroopan Parlamentin vaaleissa.

Maatalousministereiden neuvostossa sentään äänestettiin. Suomi, Ruotsi ja Puola äänestivät vastaan, Liettua pidättäytyi. Puola liitti päätökseen tuomitsevan lausuman. Mutta Suomi ei. Tästä lähtien perunasta tai viljasta tehdyn vodkan pullon etiketissä lukee vain vodka, muista raaka-aineista tehdyssä on sanottava mistä raaka-aineesta sen on tehty. Kuka ihmeessä niitä tekstejä lukee! Vodka mikä vodka.

Kyseessä on identiteettiin liittyvä asia. Puhdas vodka on osa suomalaista identiteettiä. Vodkamaat ovat aikojen kuluessa jalostaneet tämän hienon juoman ja antaneet sille käyttäjien keskuudessa hyvän maineen. Nyt se menee. Suomalaisten suuri ystävä, maatalouskomissaari Fischer Boel oli päätökseen tyytyväinen ja kutsui sitä pragmaattiseksi kompromissiksi!

Ajatelkaapa, jos Suomi ja Puola ryhtyisivät vaatimaan, että mustikkamehusta tehtyä alkoholia tulee voida kustua viiniksi. Mikä mahtaisi olla komissaarin mielipide, olisikohan sekin pragmaattinen ratkaisu! Ja mitähän Ranska, Italia, Espanja, Itävalta, Saksi jne. mahtaisivat tuumia?

Selvyyden vuoksi: itse en nauti kirkasta viinaa, edes vodkaa, ollenkaan. Viskiä joskus, jos se on yhdestä maltaasta tehtyä ja vahvasti savun makuista.

Monet asiat tuntuvat nykyään yllättävän ”housut kintuissa”. Sellaisia ovat ainakin syksypuolella talvirenkaiden vaihto ja joulu.

Posti on näyttävällä ulkomainoskampanjalla pyrkinyt kampanjoimaan laskevia kirjepostimarkkinoita vastaan huomauttamalla joulutervehdysten viimeisestä (edullisemmasta) postituspäivästä.

Vaikka joulutervehdykset lähetettiinkin ykkösluokan kirjemaksulla tänään, toimi kampanja varmasti eräänlaisena jouluhälyyttimenä. Niinpä olenkin viikonlopusta alkaen miettinyt aikaa tästä jouluun. Mitä kaikkea pitää ehtiä, mitä vielä ylipäätään ehtii ja mikä meni jo.

Viikko jouluun on ihan hyvä aika valmistella, sen huomasin kun kirjasin asioita paperinkulmaan. Vielä ehtii, kun tänään tekee, laittaa glögirusinat konjakkiin tai jaloviinaan turpoamaan. Tai luumut. Jääkellarilohen valmistumiseen riittää neljä päivää, joten huomenna lohi hankintaan. Torstaina on sillien laittopäivä, lauantaina silakat. Sunnuntai on kuin tilattuna paikallaan loppujen valmistelujen tekemistä varten. Perunat ja lantut ovat odottamassa, maitopossu suolavedessä.

Niin – joulukuusi, se kannettiin sisään jo sunnuntaina. Viime viikon lopulla orastanut joulustressi onkin yllättäen muuttunut joulumieleksi! Entäs siivoaminen ja joululahjat, saattaa joku kysyä? Kyllä se siitä…

”Miten voit?”, on moni kysynyt viime kuukausien aikana. Kysymys on tuntunut tärkeältä: ei liene aivan itsestään selvää, miten voi, kun kertaheitolla muuttaa elämänsä.

Henkisessä valmennuksessa ei kysytä, oletko terve tai oletko sairas, vaan: voitko hyvin? Sairaalla on mahdollisuus voida hyvin ja terve voi – nykyään – usein huonosti. Se on itsestä kiinni, miten voi. Kun paineet tuntuvat työntävän itseä kasaan, apukeinoja onneksi löytyy, muillekin kuin huippu-urheilijoille.

Paineita on tämänkin tietokoneen äärellä, mutta hyvin voidaan. Kannuiluun ei ole oikein riittänyt aikaa, kun kirjoittamisen energia on purkautunut niin kirjan kuin nuottiviivaston täytteeksi. Ja kun tuo joulukin on jo muutaman viikon kolkutellut ovella.

Laulaessani Cantores Minores -poikakuorossa 1960- ja 70-luvulla (tunnen itseni muinaisjäänteeksi) aluksi sopraanoa, sitten bassoa, joulu alkoi aaton pienellä lauluhetkellä Meilahden sairaalassa, siinä Hiltoniksi sanotussa. Joulupäivänä oli sitten se Suuri Konsertti Helsingin tuomiokirkossa. Harjoitusviikot olivat jotenkin suloisen pehmeä lasku jouluun: mieli kirkastui samalla kuin päivä pimeni ja häly muuttui sakeammaksi.

1970-luvun lopulla oman joulun vahtivuoron paikka vaihtui kamarikuoro Sympaatiksi. 28. kerran kokoonnumme huomenna lauantaina klo 15 Helsingin Vanhaan kirkkoon laulamaan joulun omat laulumme, joista suuri osa on niitä perinteisimpiä. Pari, kolme laulua vaihdamme joka vuosi uusiin, niin itsemme kuin ihanalla tavalla muuttumattoman kolmisataisen kuulijakuntamme iloksi. Olemme kahdeksan perhettä, jotka tuomme konserttiin omat ystävämme. Omien läheisten lisäksi vuodet ovat tuoneet meille kaikille uusia tuttuja, vaikkakin nimeltä tuntemattomia – me olemme kaikki ystäviä, kun kerran näemme joka vuosi, me laulajat ja kuulijat.

Aivan omaksi traditioksi on Sympaatille tullut konsertin lopun järjestys. Niitä neljää emme ole vaihtaneet: Maa on niin kaunis, Piae cantiones -laulu Ave maris stella, Ahti Sonnisen ja Une Haarnojan dramaattinen Jouluhymni (Rauhaa, vain rauhaa kellot ne soi) ja päätteeksi Jouluyö, juhlayö.

Olin jo vuosikaudet ajatellut Maa on niin kaunis -lauluun uudenlaista sovitusta – kuten jo aiemmin olen kertonut. Se ajatus eli aina jouluviikkoina, mutta en halunnut puskea sitä väkisin ulos. 50-vuotispäivänäni se sitten halusi muuttaa päästäni nuottipaperille, eli nykykielellä vähemmän romanttisesti: tietokoneelle.

Harjoituksissamme neljän minuutin sisäinen mielikuvani, jokaisen lihakseni tuntemus on kasvanut ihmisten musiikiksi, parhaiden ystävieni antaumukseksi, jonka huomenna tarjoamme osaksi meidän läheistemme joulua ja hyvinvointia, ensimmäiseksi neljästä viimeisestä laulustamme. Arvatkaa, jännittääkö sovittajaa ja kuoronjohtajaa!

Eipä lähtenyt kovin räväkästi tuo virittämäni keskustelu liikahyvinvoinnista yhteiskunnassa. On se sitten totta tai ei, joka päivä tuntuu löytyvän uusi esimerkki listan jatkoksi.

Pari päivää sitten tuli julki, että jauhelihapakkausten säilyvyysmerkintöjä oli väärennetty Ruotsissa. Niinpä ICA-ketju on nyt rähmällään asian edessä.

Tietenkin meillä on nyt vaivan kanssa etsitty vastaavaa. Ja osataan sitä meilläkin. Hajatapauksia on löytynyt aina silloin tällöin! Vau!

Pienemmälle huomiolle jää, että kun Helsinki 2002 tutki jauhelihoja viimeksi, 75% näytteistä oli hyvälaatuisia. Mitähän ne 25 % olivat?

Lupasin Heikkilälle Eskon eilisessä merkinässä, että tartun hänen ajatukseensa Itämeri-asiassa. Ja tartunkin. Mutta en ihan heti ja ihan suoraan ensin siihen, sillä senkin aika tulee varmasti lähipäivinä.

Olen taas virittämässä keskustelua, en mistään läskisoosin tai hernerokan paremmuudesta kansallisruoaksi, vaan paljon laajemmasta asiasta.

Mietin, onko meillä kaikki liian hyvin? Onko yhteiskunnan toimintakyky jopa siitä häiriintynyt?

Tämä lähentelee myös kannuveli Eskon ajatusmaailmaa. Hänhän on toistuvasti peräänkuuluttanut Eurooppa-asioissa, että kaikki muutokset (lue kehitys) tapahtuu vasta pakon edessä. On sitten kysymys Natosta, Kosovasta tai vaikka mistä.

Ajattelin asioita eilen aamulla 6.38 junassa matkalla Helsinkiin kun olin lukenut Eskon Al Core –jutun. Otin sitten salkustani viime viikon Option kun en ollut siihen ehtinyt matkailun takia perehtyä. Kahdellekymmenelle suomalaiselle oli esitetty kysymys ”mikä on parasta Suomessa?”

Koripalloilija Petteri Koponen totesi: ” Puhdas vesi on ainutlaatuinen asia Suomessa, mutta sen arvoa tulee liian harvoin ajatelleeksi. Voi vain avata kraanan ja juoda suoraan siitä.”

Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila taas totesi: ”Suomi on niitä harvoja Euroopan maita, joissa ruoka tulee edelleen pellolta pöytään. Sitä minä haluan rinta rottingilla ylistää.” Kuvassa kolme söpöä possua katsoo väljissä tiloissa kohti kameraa. Näyttävät jopa hymyilevän.

Kun jutut olivat vierekkäisillä sivuilla, ryhdyin miettimään, olisiko symmppistä juttua tehty ja kuvitettu noin jos Nokian vesiskandaali ja tv:n sikadokumentti olisivat olleet tiedossa. Edelleen fundeeerasin, minkälaisten illuusioiden varassa elämme?

Jokela, Nokia, eläimet, Itämeri jne. Asioita riittää listaksi vaikka kuinka. Kuvittelemme nyt hyvinä aikoina erityisesti elävämme lintukodossa, jota mikään ei uhkaa. Ja sitten kun ’sattumuksia tulee’, ylireagoimme itsemme pois sijoiltamme. Ollaan kohta kuin Ruotsissa.

Viritänkin nyt keskustelua: Meneekö nyt niin lujaa, ettemme näe metsää puilta? Reagoimmeko asioihin liian myöhään, vasta kun on tapahtunut? Onko koko touhu hallinnassa? Kenen sitä pitäisi johtaa? Kenen olla huolestunut? Missä mennään?

San sä ny Heikkilä säkin jotta. Ja Esko on luvannut jatkaa!

Keskustellaan!

AL Core ja YK:n ilmastopaneeli saivat tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon. Tämä on jäänyt huomaamatta tuskin keneltäkään. Tämä palkitseminen osoittaa, kuinka paljon painoa yksityiselle toimeliaisuudelle ja omistautuneisuudelle maailmassa pannaan. Tämä on sitä uusfilantropiaa, josta bloggasin jo aikaisemmin syksyllä.

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Tapani Vaahtoranta esitti joku aika sitten, että Itämeri tarvitsee oman Al Gorensa. Olemmeko Itämeren suojelussa ajautuneet tilanteeseen, että joudumme panemaan toivomme yksittäisiin ihmisiin ja heidän hankkimiinsa rahoihin?

Tämä tuli mieleeni myös, kun luin lehdistä aika isoilla otsikoilla Helsinki komission HELCOMin äskettäisistä suosituksista. Helcom on valtioiden välinen järjestö, joka tekee hyvää työtä ja joka on antanut lukemattomia hyviä suosituksia. Mutta kun ne jäävät panematta toteen, etenkin, jos ne koskettavat jollakin tavalla kansallisia etuja!

Ongelma on Itämerellä siinä, että poliittinen päätöksentekijä ei pane asioita toimeen. Suosituksia kyllä saadaan aikaan, mutta kun niiden toimeenpano vaatisi hankalia päätöksiä, ne jäävät panematta toimeen.  Esteenä on kaksinkertaisen konsensuksen vaatimus: ne tulisi saada voimaan yli kymmenessä rantavaltiossa ja vielä samaan aikaan!. Vaatimus on mahdoton.

Voisivatko filantroopit ja yksittäiset merkkihenkilöt muuttaa tätä tilannetta? He voivat vaikuttaa toki joihinkin yksittäisiin asioihin ja ehkä yleiseen mielipiteeseenkin hetkellisesti,  mutta kokonaisuutta he eivät voi muuttaa.

Tai jospa heidän tulisikin ottaa kohteekseen valtiolliset päättäjät ja painostaa niitä sen sijaan, että toteuttavat yksittäisiä hankkeita ja nostavat yleistä mielipidettä hankkeidensa taakse.  Tämä on kaikki kannatettavaa, mutta ei kanna kovin pitkälle.

En tiedä, minulla ei ole vastausta – mutta eipä taida olla kenelläkään muullakaan. Yhä enemmän alkaa näyttää siltä, että tosi toimiin poliittisella tasolla ryhdytään vasta, kun katastrofi on riittävän suuri. Joudumme siis kulkemaan katastrofin kautta. Eipä olisi ensimmäinen kerta!