Babbon lumoissa
New Yorkin parhaana italialaisravintolana pidetään Mario Batalin luotsaamaa Babboa. Niinpä olen herkeämättä suositellut sitä kaikille ystävilleni kun ovat kyselleet ravintolaa NYC:ssä.
Minulla vaan on pahemman luokan ”handicäppi” ravintolan suhteen. En ole itse sinne koskaan päässyt.
Asia harmittaa tapaninpäivänä siksi, että luin juuri Bill Bufordin ”Keittiön hehku”-kirjan (Basam Books 2007). Aivan hillittömän ihana kirja!
Loistavaa, että Basam on ymmärtänyt sen poimia markkinoilta kustannettavakseen, sillä se on ravintolaseikkailutarinana aivan omaa luokaansa vaikkapa Anthony Bourdainin Kitchen Confidentialiin verrattuna.
The New Yorkerin koluministi Bill Buford ottaa tehtäväkseen kirjoittaa maailmanmaineen luoneesta Mario Batalista henkilöjutun. Tapahtumat johtavat kirjan kirjoittamiseen, jonka askelmerkeillä edetään harmittomista syntymäpäiväillallisista keittiöorjaksi Marion Babboon, linjakokiksi, pastantekijäksi ja lopulta Toscanaan loistavan lihamestarin oppipojaksi.
Seikkailu vie aikaa, kuljettaa Lontoon Marco Pierre Whiten opista taas ison omenan kautta Italiaan jne.
Kirjaa on riemastuttava lukea, sillä se on hyvin kirjoitettu. Ruoan kuvaus on herkullista, siihen ”pääsee sisälle”. Mutta mikä parasta siitä voi myös oppia. Minulle opetuksellista oli polenta. Olen aina hieman ihmetellyt italialaisten rakkautta siihen, varsinkin pika-sellaiseen, jota resepteissä aina tarjotaan. Luettuani en enää ihmettele (juonipaljastuksia: ratkaisu ei ole voissa ja parmesaanissa!)
Myös ahaa-elämys: pasta cabonara voidaan tehdään valkuaisista kermatilkassa ja raaka keltuainen kaadetaan päälle oli minulle (anteeksi-anteeksi) ihan uutta. Suomessahan carbonara on kermamössöä.
Ryhdyn juuri syömään kirjan yhtä sivulauseeseen kirjoitetun reseptin ruokaa. Naudanlihaa, suolaa, mustapippureita, valkosipulia ja pullo Chiantia. Muhimaan yli yön uunin. Eikä muuta. Nam.
PS. Babbosta puhutaan kaikkialla kolmen tähden ravintolana. Ja sitä se varmasti onkin. Mutta tähdet ovat New York Timesin. Maksimi on neljä. Rengasfirma antaa yhden kolmesta.
Lisäys 27.12.
Havaitsin parahiksi Viisi Tähteä -lehden nettisivuilla TOP 10 -luettelon maailman hankalimmin varattavista ravintoloista. Kyllä, Babbo kuuluu niihin.
joulukuu 29th, 2007 at 18:22
Hienoa Visa, että koit lukiessasi samoja elämyksiä. MAKU ! Mikä minullakin herahti kirjaa lukiessa. Olen vain muutaman päivän myöhässä kertomastasi ruoasta sitä valmistaen, mutta juuri kohta nostan pöytään samoin valmistetun ruoan. Uskon sen olevan hyvää ! Tästä tulikin mieleen päivän lehti ja meidän (Turku) ravintolakulttuuri. Toivonkin sinun kommentoivan ja kirjoittavan tämän päivän Turun Sanomien kirjoitusta ja buffia TOK:n ravintoloista. Anteeksi vain, mutta toimittaja Jenni Kimpimäki on mennyt todella halpaan kirjoittaessaan messevän mainosjutun. Selvennän vielä. Jyki Valanne on kertonut kirkkain silmin uudesta amerikan konseptistaan, tietämättä ruokakulttuurista mitään. Näin voisin väittää. Hän nimittäin väittää uuden ravintolan olevan eteläitalialaista tuulahdusta ja vähän pohjoisitalialaista ruokakulttuuria, jenkkityylin mukaan !!! Mitä se on on ??? Näin meillä Turussa ja kaikki nauraa ! Niin pitääkin.
joulukuu 30th, 2007 at 21:16
Tuo TOK-juttu on aika huikea. Eritoten sikäli, että samanlaista surutonta hehkutusta yksityisistä ravintoloista on harvemmin luettavissa samasta lehdestä. Tai seurantaa siitä miten yksityisiä häädetään ns. vanhojen tuttujen kiinteisöistä alta kun isoille tarvitaan lisätilaa. Tai miten jatkoajat menevät tiukan pikan tullen aina isoille ja yksityisiltä ei kysytä. Monopolistiseksi voisi jopa kuviota sanoa.
“Eteläitalialaista tuulahdus ja vähän pohjoisitalialaista ruokakulttuuria, jenkkityylin mukaan”. Sehän on “amerikanitalialainen ravintolakulttuuri” noin vakiintuneemmin ilmaistuna?
joulukuu 31st, 2007 at 0:41
Jaa. Mahtaako ruokatermien flambeerattu, glaseerattu, friteerattu jne joukkoon olla ilmaantunut myös termi osuuskauppavulgarisoitu…
joulukuu 31st, 2007 at 23:39
Aika karski suomettuminen ketjuravintoloissa ainakin tapahtuu sen suhteen miten teemoja lokalisoidaan. Amerikanitalialainen tuotos maistuu yhtäkkia Pirkka-sarjalta. Toisaalta prosessi tuottaa myös mahdottomasti liikevoittoa, joten turha liikaa kritisoida. Ja eihän noissa itse tule käytyä kuitenkaan.