Suunvuoro pois lähteville
Kuolemasta on puhuttu mediassa viime viikkoina poikkeuksellisen paljon. Erityisenä syynä on ollut Harri Saukkomaan Susamuru-tuotantoyhtiön Ylelle suunnittelema kuolemaa kuvaava Viimeiset sanani –ohjelma.
Ohjelman ideana on löytää kuusi henkilöä, jotka parantumattoman sairauden takia tietävät kuolevansa lähikuukausina. Tuotantoyhtiö ja Yle toteavat tiedotteessaan, että ohjelma tullaan toteuttamaan suurella pieteetillä ja kuolevan kaikkia toivomuksia kunnioitetaan toteutuksessa.
Viimeinen sanani –nimi tarkoittaa videotestamenttia, jonka kuolevat lausuvat tallenteeseen kuoleman jälkeen esitettäväksi.
Ohjelmaidea on käännetty julkisuudessa varsin tehokkaasti sosiaalipornoksi ja tuomittu tosi-tv:n kaatoluokkaan. Luokittelussa ovat olleet avuksi niin arkkiatri Pelkonen kuin emeritusarkkipiispakin. Nykyinen arkkipiispa Paarma sitä vastoin on kannattanut ohjelmaideaa.
Olen ollut hieman hämmentynyt tästä huomiosta asian tiimoilla. Mielestäni ohjelmaidea on kaunis ja onnistuessaan romuttaa kuoleman myyttiä pelottavana asiana. Kuolema, niin kuin syntymäkin, kuitenkin kuuluvat normaaliin elämään. Tappaminen ei.
Tappaminen taas kuuluu julkisuuteen, kaikkine verisine yksityiskohtineen. Sitä kuvataan ja näytetään enemmän kuin kukaan haluaa, faktassa ja fiktiossa. Miksi 57 puukoniskua saanut ruumis on hyväksyttävä, sairauden uuvuttama pois nukkunut ei. En ymmärrä.
Kuolemalla mässäily kuuluu tämän päivän mediaan, laajalla rintamalla. Julkkis kun sairastuu, huudetaan: xx sairastui vakavasti. Ihmiset ostavat kun luulevat että kyseessä on parantumaton syöpä. Ja sen kaltaiseenhan uutisoinnissa viitataankin.
Oma juttunsa on vaikkapa tapaus Kirka. Hänen kuolemastaan on nyt vuosi. Siksi tietenkin asiaa käsitellään taas laajasti. Kuka esiintyy muistokonsertissa, kuka ei jne. Nämä asiat mielestäni ovat jokaisen omia henkilökohtaisia valintoja, ei mediassa syyllistettäviä asioita. Jokainen kun suree tavallaan. Tai on surematta.
Annetaan siis rauha Kirkankin levätä ja suunvuoro poislähteville. Heillä voi olla jotain arvokasta kerrottavaa.
tammikuu 26th, 2008 at 1:40
Minäkin ilmoittaudun.Tässä iässäni voin kuolla vaikka kesken tämän kirjoitukseni, vaikka se ei todennäköistä olekaan. Voin silti vahvasti eläytyä omaan kuolemaani, vuodattaa sopivasti kyyneleitä, värisyttää ääntäni antaen sen sitten häipyä kuulumattomiin ja kuolla paitsi etten oikeasti kuole, vaan iltalehtien toivomuksesta jatkankin etusivun uutisena vielä loppuviikon erilaisilla lisämausteilla, kunnes koen vielä yhden ihmeparantumisen.
Ja kesken riemukkaan revityksen lehden päätoimittaja ilmoittaa,että juttu on jo vanha,miss Suomi kohtasi hirven, joten antaa vetää manan majoille ihan oikeasti.
Ei kiinnosta enää.
tammikuu 26th, 2008 at 11:27
“Kuolee tähtien kanssa”, uutta formaattia kehiin ja julkimosarja erikseen. Kyllä ne katsojaluvut siitä…
tammikuu 26th, 2008 at 12:31
Satiirikkoja taitaa tähän keskusteluun riittää. Vakavammin ajatellen voi olla makaaberiuden vaaraa siinä, että (joillekin/useimmille) ihmisille luontainen julkisuushakuisuus ja lähestyvän kuolemaan ajatukset/pelot näytetään samassa otoksessa. Monenlaista jeesustelun vaaraa on ilmassa, kun ohjelmaa puolustetaan. Ja monenlaista ahdistusta esiintyy vielä tekemättömän ohjelman vastustamisessakin. Voipa olla, että parhaan palveluksensas ohjelma tekee ennen valmistumistaan. Kysymys siitä, miten kuolemaa julkisuudessa ja yksityisesti käsitellään, on ihan varmasti jokaista meitä koskeva. Vaikka ei uskoisi.
tammikuu 26th, 2008 at 13:40
Lauantaiaamun masokistinen ilo: Turun Sanomien verkkosivut! Eikä tänäänkään pettymystä: kulttuurin etusivulla juttu otsikolla “Vanhuus ja väkivalta”, kuvana kapellimestari Okko Kamu tahtipuikkonsa kanssa. Okko täytti toissa vuonna kuudetkympit – mikä joskus lapsuudessani tuntui vanhusten iältä – mutta liekö hän upottanut taikakeppinsä konserttimestariin vai onko väkivaltaista sitten hänen tulkintansa Aulis Sallisen, Joseph Haydnin tai Wolfgang Amadé Mozartin partituureista tämäniltaisessa Turun Soitannollisen Seuran konsertissa?
Jotenkin oudolla tavalla tämä taittoidea heijastui omassa päässäni juuri lukemaani Visan blogiin. Vanhuutta seuraa useimmiten kuolema, joka ei poistunutta enää vaivaa, mutta jäljelle jääneitä kyllä, joskus väkivaltaisestikin.
(Otanpa taas aikaa: kuinka nopeasti sivu korjataan – eli siis koska ensimmäinen teeässäläinen lukee lehden omia verkkosivuja?)